Nyt mennään alaspäin

Ja lujaa. Kun kirjoitin edellisen kerran blogiin, mieliala oli raskas, optimismi kateissa. Ajattelin, että kyllä se siitä, tilapäinen huono päivä, ja seuraavana päivänä paistaa aurinko. Tarkoitukseni oli kirjoittaa seuraavana päivänä iloinen blogikirjoitus jostain asiasta, joka sillä hetkellä tuntui mukavalta ja jakamisen arvoiselta. Aurinkoista päivää ei tullut. Ilonaihekin unohtui.

Joka päivä sen jälkeen on tuntunut edellistä pahemmalta. Arkipäiväisten asioiden suorittaminen on alkanut tuntua ylivoimaiselta. Olen kiukkuinen ja kireä. Kouluunlähtö ilman pahaa mieltä ainakin yhdellä perheen jäsenistä tuntuu kaukaiselta muistolta. Samoin läksyjenteko. Iltatoimet. Jäljellä olevien töiden tekeminen, siinä vasta urakka, vaikka töitä on vain vähän. Mikään ei kiinnosta. Kaikki innostus on kadonnut. Unelmat ja toiveet, mitä ne ovat? Nukun korkeintaan kuusi tuntia yössä, jokin henkinen este ei salli minun mennä sänkyyn ja eikä laittaa silmiä kiinni. Herään ahdistuneena. Olen aina väsynyt. En välitä enää mistään. Paitsi siitä, että lapsilla on mahdollisimman hyvä olla. Pidän tarkasti huolta niistä rutiineista, jotka päivittäin tuottavat iloa perheessämme. Pelataaan pelejä. Vietetään yhteinen iltahetki, luen lapsille Viisikkoa. Halataan paljon. Toivottavasti ne tasapainottavat ulospäin heijastuvaa pahaa oloa. Tiedostan oman riittämättömyyteni, ja ruoskin itseäni siitä, että en tällä hetkellä pysty olemaan parempi äiti lapsille.

Kukkuu. Vanha tuttu masennus, täällä sitä taas ollaan! Olen opetellut masennuksen oireet. Kun kaikki edellämainittu kestää yli kaksi viikkoa, on syytä epäillä masennusta. Tätä epäilin jo jonkin aikaa, ja nyt kun tekee mieli vain katsella seinää tai itkeä, se on viimein tunnustettava. Olen masentunut. Tilanteen myöntäminen pelottaa. Lähimuistissa on vielä kirkkaasti aika, jolloin olin vaivoin toimintakykyinen, mikään ei tuntunut pysyvän kasassa, sulkeuduin neljän seinän sisälle, enkä kyennyt tarttumaan puhelimeen soittaakseni kenellekään ja pyytääkseni apua. Ja kas, kun tarkemmin asiaa tarkastelen, olen samassa tilanteessa taas. Neljän seinän sisällä. Vien lapset kouluun ja haen koulusta. Kaksi kertaa viikossa käyn kaupassa. Puhelin soi harvoin, ja vielä harvemmin soitan kenellekään. Tai siis, en soita kenellekään. Ei ole mitään sanottavaa, olen tyhjä, aivotoimintani on vaimentanut masennuksen pilvi. Mutta nyt ei kerta kaikkiaan ole varaa masennukseen. On saatava uusi työpaikka, suoriuduttava laskuista ja elämästä, hankittava ihmisarvo. Ei kerta kaikkiaan ole mahdollista jäädä masennuksen valtaan, ei täällä yhteiskunta elätä työkyvyttömiä.

Syyt masennukseen tällä kertaa ovat selvät. Työn menetys. Turvattomuus. Pelko tulevaisuudesta. Oman paikan löytäminen maailmassa. En edelleenkään tiedä mitä haluan. Tai tiedän vähän. En halua myydä sieluani pirulle ja mennä töihin paikkaan, jossa kivaa korvausta vastaan töitä saa tehdä vuorokauden ympäriinsä ja nauttia paikallisen standardin mukaisesta ruhtinaallisesta kahden viikon vuotuisesta lomasta. Haluan viettää lasten kanssa aikaa, hakea heidät ajoissa koulusta ja seurata heidän kasvavan ja kehittyvän. Viime viikolla minulla oli haastattelu yhteen tällaiseen paikkaan. Konsulttitoimisto. Kaikissa konsulttitoimistoissa on samanlainen tuoksu. Tehokkaat, kova-arvoiset ja eteenpäinpyrkivät ihmiset erittävät ympärilleen samaa menestyksentavoitteluhormonia. Yksinhuoltajaäiti, joka haluaa pitää kiinni henkilökohtaisen elämän tasapainosta, voisi pahoin horjuttaa tätä tarkkaan varjeltua rakennelmaa. Mutta mitä vaihtoehtoja tässä on? Ylipätevänä voi olla vaikea työllistyä minimipalkkahommaan. Minimipalkalla en tule toimeen, sen olen jo laskenut. Muuta on keksittävä. Pyörittelen päässäni ideaa omasta yrityksestä. Huomaan tekeväni tikusta asiaa ja hakeutuvani kotikaupunkini vanhaan kaupunginosaan. Rakastan kaikkea vanhaa, ja mietin, minkälaisen yrityksen voisin laittaa pystyyn. Juttelen ravintolanpitäjien ja muiden yrittäjien kanssa, kyselen heidän firmoistaan ja siitä, miten he näkevät busineksen kehittyvän vanhassa kaupungissa. Hylkään idean toisensa jälkeen. Miten voin kuvitella yksinhuoltajana selviäväni yrityksestä ja lapsista samaan aikaan? Vaihtoehtojen polku käy ohkaiseksi.

Masennuksen luontaishoito on testattu. Ruokavalio koostuu taas lähinnä kahvista ja suklaasta. Pikafixi, endorfiinihumala, jonka jälkeinen krapula saa olon tuntumaan entistä pahemmalta. Pikainen sisustusprojekti kotona, sillä äkkiä on jostain saatava onnistumisen elämyksiä, edes jonkinlaisia! Keskittyminen toisten ihmisten ongelmiin, jotta ajatukset saa pois omista huolista. Foolihappo ja kalanmaksaöljy, torjuu masennusta jonkin artikkelin mukaan. Liikunnan pitäisi auttaa, mutta kuntosalille lähtö, joka vielä pari kuukautta sitten oli lähes rutiinia, vaatii ulko-oven aukaisun, joka tuntuu mahdottomalta ponnistukselta. Luontaishoidoista ei ole apua. Jonkin tutkimuksen mukaan kun on kerran masentunut, masentuu helpommin ja nopeammin uudelleen. Allekirjoitan. Tämä kävi niin äkkiä.

Jotain on kuitenkin eri lailla kuin aiemman masennuksen aikana. Tunnistan tämän nyt nopeasti. Vakaasti aion kääntyä ihmisten puoleen, enkä jäädä kotiin. Nyt minulla on ystäviä, silloin olin yksin. Olen kertonut avoimesti monelle, miten syvällä olen käynyt. Eräs ystäväni sanoi, että sitä on vaikea kuvitella minusta, kun olen aina niin iloinen. Olen iloinen sinä hetkenä, kun on joku, jolle puhua ja jonka kanssa jakaa. Silloin, kun olen yksin, aivoni vaipuvat horrokseen, tilaan missä millään ei ole väliä, ei ole iloja eikä suruja. Välillä mieli liikahtaa jompaankumpaan suuntaan. Ilon sunnassa ei tule suurta reaktiota, eikä vaikutus kestä pitkään. Ilo on kuin vaimentimella tukahdutettu. Suru, sinne on helppo lipsahtaa, ja sieltä on kerta kerran jälkeen vaikeampi päästä pois. Onneksi olen oppinut viime kerrasta ja tiedän miten tästä selvitään. Otan kaikki tuntemani masennuksentorjuntakeinot käyttöön. Jotain hyötyä elämänkokemuksesta!