Avunhuuto

Sitä on taas aikaa vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta. Kesä ja loma. No loma ainakin lapsilla. Mukavaa on ollut, kun ei ole iltaisin tarvinnut mennä ravia - kotiin, ruokaa, läksyjä, iltatoimet, nukkumaan - vaan aikaa on jäänyt puuhailla kesämukavia. Lämpötilat ovat olleet 40 asteen molemmin puolin, niin mukavan lämmintä. Vesipuiston kausikortit ovat olleet kovassa käytössä, samoin kuntosalin uima-allas. Oma ruhtinaallinen yhden (1) viikon kesäloma alkaa tämän viikon jälkeen. Kertyneen vuosiloman pari muuta päivää kuluvatkin sitten joulun ja kiitospäivän aikaan, kun koulut ovat kiinni. Kyllä sitä kaikkeen tottuu.

Tässä päivänä eräänä sain sähköpostia ystävältäni. Olen Lontoossa perheeni kanssa, meidät mukiloitiin, nyt on rahat loppu ja apua tarvitaan, kuului viesti. Vastahan sitä eilen nähtiin, missä välissä sinä sinne ehdit, ihmettelin. Sitten epäilys heräsi. Tekstiviesti selvitti asian: sekä sähköpostiin että facebookiin oli hakkeroitu. Tuli varsin mielenkiintoisia postauksia ja meilejä! Asiasta kuitenkin selvittiin, eikä rahallista apuakaan tarvittu. Omatkin salasanat tarvitsevat päivitystä...

Tämä tarina ei kuitenkaan ollut tämä blogin aiheena. Aasinsilta, sanoisin. Nimittäin nyt tarvitsisin kovasti teidän, rakkaat lukijat, apuanne. En ole kerjuulle vielä joutunut, eikä tämä ole mikään rahanhankintayritys. Kyseessä on erään ystäväni auttaminen. Hänellä on ollut vähän siipi maassa, elämässä monenmoista mutkaa. Ihmisen mieli on siitä mielenkiintoinen, että masennuksen syövereistä joskus kumpuaa taiteellisia teoksia, ja tässä tapauksessa kyseessä on runo. Allekirjoittanut joutuu tunnustamaan, että on ehkä saattanut toimia runoilijalle eräänlaisena innoituksen lähteenä. Runo julkaistiin tänään Best New Poem -sivulla päivän parhaana runona, jossa vuoden parhaat runot saavat palkinnon. Olisin kovin kiitollinen, jos auttaisitte ystävääni piristymään käymällä lukemassa runon, tykkäämällä siitä ja ehkäpä kirjoittamalla kommenttejanne. Tiedän, että se olisi runoilijalle kullanarvoista.

Best New Poems

Rakkaudella,
Äiti

Kuherruskuukausi on ohi!

Olen monasti verrannut suhdetta työnantajan ja työntekijän välillä parisuhteeseen. Suhteessa on ylä- ja alamäkiä, hyviä ja pahoja päiviä. Ihan alussa kosiskellaan ja tutkaillaan puolin jos toisin, että minkähänlainen voisi suhde olla ja saisiko sen toimimaan. Onko kandidaatti menestyvä ja hohdokas, onko toimiala kuin julkkiksen kanssa eläisi eli lööpeissä päivän puheenaihe, vai tyytyisikö sitä tavisfirmaan. Onko kandidaatti hyvävarainen ja näkyykö se palkassa, vai tuleeko mentyä kimppaan kitupiikin kanssa. Onko toimenkuva kohdallaan, eli vastaako molemminpuoliset odotukset toisiaan. Koollakin on merkitystä. Työsuhteen alussa on ihanaa huumaa, ja siitä sitten vähitellen elämä tasaantuu jokapäiväiseksi. Jossain välissä voi tulla tilanne, jolloin jomman kumman osapuolen päätöksellä lähdetään eri suuntiin. Hurjin alkuhuuma minun työsuhteessani alkaa olla olla ohi, eli kuherruskuukausi, lähes minuutilleen, on vietetty. On tullut oikeita työtehtäviä, ja odotuksia työsuoritusten suhteen on ladattu sähköposti täyteen. Joku on ilmeisesti unohtanut mainita työnantajalle, että suhteen molemminpuolisen hyvinvoinnin osalta on tärkeää, että elämää työsuhteen ulkopuolella on, eikä kaikki aika pyöri suhteen ympärillä. Ollaan tässä silti todella hyvällä mielellä, ilmeisesti molemmin puolin. Hauskaa on ollut, ja vaikka kiirettä riittää, on ihanaa saada oppia paljon uusia asioita.

Työkuorman räjähtämisen lisäksi kuherruskuukauden ohi meno on näkynyt tällä toisella reissullani Costa Ricaan (juu terveisiä täältä kaikille lukijoille!). Tämän reissun hotelli ei ihan vastaa edellisen käynnin standardeja. Edellinen oli keskellä paratiisia, aamulla linnunlaulu herätti ja vuoristopurot solisivat. Tässä hotellissa kuuluu kiva liikenteenhurina, eikä luonnosta ole tietoakaan. Paitsi ne lehmät, jotka ammuivat ensimmäisenä aamuna kello 5. Mietin puolihorteissa, että missä tässä urbaanin autoviidakon keskellä voi lehmilaidun oikein olla, ja kun vihdoin vääntäydyin ylös, tulin siihen johtopäätökseen, että todennäköisin syy lehmien sijainnille hotellin välittömässä läheisyydessä olisi teurastamo. En ole uskaltautunut hotellin yläkerrokseen kurkkimaan aidan yli josko näin on asiain laita.

Toinen tavistyöntekijän maanpinnalle palauttava seikka on viihdytyksen puute. Kukaan ei ole kierrättämässä tulivuorille, kaupoille, laveille illallisille vuorten rinteille. Tässä vaiheessa kuitenkin kallistun siihen suuntaan, että syynä sekä hotelliin että viihdytyksen puutteeseen on se, että matkaan tällä kertaa ilman pomoani. Kun ei iso pomo ole mukana, niin tavistyöntekijä on vain tavistyöntekijä muitten joukossa. En todellakaan tätä kohtaloa valita, naureskelenpa vain itsekseni sitä, miten pomoille tässä firmassa kumarrellaan. Suotakoon kullekin oikeus omaan henkilökohtaiseen elämään! Hotelliakaan en moiti. Eilisiltainen illallinen hotellin ravintolassa oli varsin miellyttävä. Tilasin ruoan kanssa lasillisen viiniä. Tarjoilija toi vetoisuudeltaan sellaisen lasin, että siihen mahtui noin puoli pulloa Chilen tuottamaa jaloa juomaa, ja lasi oli täytetty melkein piri pintaan. Mukavasti ilta menee siinä "lasillisen" ääressä yksinäänkin, hyvä kirja seurana.

Paras seuraus sekä pomon puuttumisesta että kuherruskuukauden loppumisesta on se, että ihmiset vapautuvat seurassa, ja heihin pääsee tutustumaan paremmin. Vapaantuneena pomo- ja suorituspaineista työkaverini päätti tutustuttaa minut paikalliseen työpaikkaruokalaan kaupungin hohdokkaampien ravintoloiden sijaan. Työpaikkaruokala ei mitenkään kuvaa kyseistä paikkaa. Parempi termi olisi Koti ja Keittiö. Emäntä on kuin toinen äiti työntekijöille. Hän soitti sisäpuhelimella meille "ruoka on valmista, nyt syömään". Ruoka syödään kuin kodin keittiössä: "ruokasali" on kaksi 8 hengen pöytää, pöydät liinoitettu eriparisilla liinoilla ja katettu kaikenkirjavilla lautasilla, kupeilla ja laseilla. Emäntä kantaa salaatit, riisit, pavut, pääruoat, juomat jne. tarjolle pöytään kuin kotona, ja jokainen ammentaa itselleen siitä haluamansa annoksen ja santsaa lisää. Keittiö on vuosikymmenten takaisen muodin mukainen, kuin tavallisen kodin keittiö. Muutamankymmenen hengen toimistohenkilökunta pistäytyy keittiön puolella hakemassa jääkaapista juomista, kaapista mausteita ja pysähtyy keskustelemaan emännän kanssa avocadojen kypsyydestä. Ja se ruoka... ihanaa, herkullista kotiruokaa. Eikä kenelläkään ole kiire mihinkään, syödään kuin isona perheenä, ja emäntä, hän on todellakin kuin toinen äiti. Paras työpaikkaruokailukokemus ikinä!

Tästä ruokailukokemuksen kuvailusta tulikin sopivasti nälkä, täytyy lähteä taas tutustumaan hotellin ravintolan ruoka- ja juomatarjoiluun. Nauttikaahan elämästä!

Rakkaudella,

Äiti

Työmatkalla paratiisissa

Ensimmäinen työmatka uuden työpaikan puitteissa on nyt takana. Matkan tarkoitus oli perehtyä kahvin tuotantoon ja valmistukseen Nicaraguassa ja Costa Ricassa. Kun oikein on avoimella mielellä, voi tällaisella matkalla paljonkin oppia. Ohessa parhainta satoa.

Nicaragua on suosittu matkakohde ja lentokoneet ovat aina täynnä. Jos lentomatkalla on välilasku, niin jatkolennolta myöhästymisen riskin välttämiseksi kannattaa lentojen välille varata aikaa noin puoli päivää. Tämä on tarpeen varmistaaksesi paikan Nicaraguan koneeseen siinä tapauksessa, että ensimmäisen lennon koneessa on moottorivika, ja pitää vaihtaa toiseen lentokoneeseen, ja tässä toisessa lentokoneessa on ilmanpainevika, joka pitää korjata ennen matkaan lähtöä. Koneesta myöhästyminen tarkoittaa väistämättä noin kahden päivän odottelua seuraavaan vapaaseen istumapaikkaan.

Jos välilaskupaikassa on vietettävä konepaikan puuttumisen vuoksi yö, ja päätät unohtaa koko Nicaraguan ja ajanpuutteen vuoksi mennä suoraan Costa Ricaan, matkalaukku löytää tiensä perille matkapäivänä 5 (päiviä yhteensä 6).

Jos tarkoituksena on menettää matkalaukkunsa, kannattaa valita matkaseuraksi ystävällinen pomo, joka lupaa hyväksyä muutaman vaatekerran ostamisen matkalaskuun.

Costa Ricassa kaduilla ei ole nimiä. Perille löydetään "puun kohdalta oikealle, ja sitten koulun jälkeen toinen vasemmalle" - ohjeiden perusteella. Espanjankielen- ja autonikkunan alasrullauksen taito ovat tarpeen silloin, kun perille ei ihan heti löydykään.

Paratiisissa ei tarvitse herätyskelloa. Tropiikin linnut täyttävät sen tarpeen.

Paratiisi on kännykkäkatveessa. Ulkomaailman ja lasten kanssa kommunikointitiheyteen tulee asettaa realistiset tavoitteet.

Samat kengät sopivat sekä toimistoon, kahvitehtaalle että viidakkopolulle siinä tapauksessa, että matkalaukku ja sen sisällä olevat lenkkarit eivät ole löytäneet tietään perille.

Koiranvahdiksi kannattaa varata naapuri, jonka aidan alta koira ei pääse kaivamaan kuoppaa ja karkaamaan. Jos koira karkaa, tulee naapuruston olla ystävällismielinen, jotta koirasta pidetään huolta sen aikaa, kunnes omistaja tulee kännykkäkatveesta ja järjestämään koiran jatkohoidon. Myös koiranomistajan ystävyyssuhteiden kunto on oltava sitä luokkaa, että kun varahoitaja tarvitaan, apua löytyy ystäväpiiristä.

Lounaat ja illalliset tulee viettää joko vuorenrinteen näköalaravintoloissa, tai laakson paratiisipuutarhassa.

Jos paikallinen juustotarjotin näyttää siltä, että se on ollut kauan lämpimässä, ja tarjottimella olevat oliivit kärpäsenkävelemiltä, ne kannattaa jättää syömättä siitä huolimatta, että isäntäväki loukkaantuu. Seurauksena voi olla räväkkä vatsatauti, joka on varsin vastenmielinen kanssatyöntekijöille erityisesti silloin, kun tauti iskee toimistossa.

Vatsataudin voi myös käyttää edukseen. Sen avulla matkan aikana kertyneet kilot karisevat ja vatsa litteytyy. Ja taas maistuu!

Costaricalaiset ovat miellyttävä kansa, joiden kanssa on mukava ja helppo tehdä töitä. Kannattaa varautua ylenmääräiseen ystävällisyyteen ja siihen, että kollegat uhraavat kansallisen vapaapäivänsä käyttämättä vain jotta pääset käymään kahviviljelmällä ja tehtaassa.

Jos maassa ei ole armeijaa, ja välit naapurimaan kanssa eivät ole parhaat, voi yllättäen menettää saaren naapurimaalle.

Kahvin kasvatus- ja tuotantoprosessi on pitkä, moniosainen ja harras, jotta suomalaisille saadaan pehmeät mokat kuppiin.

Kahviaddiktin ihanneammatti on kahvinmaistaja, jonka tehtävänä on maistella ja arvioida erilaisia kahvinäytteitä päivät pitkät. Harjoittelua vaatii maku- ja laatuerojen tunnistamisen lisäksi myös ryystämis- ja sylkäisytekniikka, jotka voivat olla hyvin haasteellisia aloittelijalle.

Parasta kahvia on 100% arabica, ja mielellään vapaavalintaisen kestävän kehityksen sertifikaatilla varustettuna. Sertifikaatti takaa sen, että kahvi on tuotettu luontoa ja kahvinkasvattajien tarpeita hyvin huomioon ottaen.

Kaiken kaikkiaan aivan mahtava reissu, oheisten kohokohtien lisäksi opin paljon itse maasta, politiikasta, elinolosuhteista, siirtolaisuudesta, muista Väli-Amerikan maista, luonnosta, kollegoista, ja luonnollisesti kaikkea mahdollista kahvin kasvatuksesta, tuotannosta ja kaupasta.

Rakkaudella,
Äiti

Pilalle hemmoteltu

Kolme työpäivää takana uudessa työpaikassa. Ristiriitaiset tunnelmat. Uusi pomo kysyi, että olisinko halunnut pitää pari päivää lomaa ennen uuden duunin aloitusta. Sanoin että ei tarvi, olen ihan valmis aloittamaan. Sisulla vaan ja eteenpäin elämässä. En ottanut huomioon suruaikaa.

Ensimmäisen työpäivän päätteeksi itkin. Itkin automatkalla kotiin puhelimessa ystävälleni. Pelästyi, raukkaparka, ja yritti parhaansa mukaan lohduttaa. Itkin kotona pitäen lapsia sylissä. Taisi heille tulla elinikäiset traumat, lapsiparat. Työn luonteessa ei sinänsä mitään vikaa, mukavan oloista hommaa, paljon uusia haasteita ja uutta opittavaa, mutta ei mitään ylivoimaista, ja tulosta on helppo tehdä. Eikä työpaikassakaan mitään vikaa muutenkaan, ihmiset ovat olleet siellä pitkään, heillä on kaikenlaista mukavaa yhteistä toimintaa, käyvät yhdessä taukokävelyllä (säävaraus) ja perjantaisin lähdetään yhdessä ulos lounaalle. Poissa on kustannussäästöahdistus, ei tunnu siltä, että koskahan sitä tästä joutuu työttömäksi, tai että firma venyttää viimeistä penninpyörylää ja kohta ei vessassakaan ole paperia. Ihanaa, ihanaa, ihanaa! Ja heillä on ihan oikea mikrotukihenkilö, ihan oikea ilmaa hengittävä ihminen, joka tulee henkilökohtaisesti käymään työpöydän vieressä opastamassa uuden, hienon tietokoneen käytössä, katsomaan että kaikki asetukseet on kohdallaan ja rupattelemaan mukavia. Asensipa vielä koneeseeni kivat taustakuvat valmiiksi ja etsi minulle henkilökohtaisen logon, ihan vaan jotta olisi mukavampi tehdä töitä. Voiko sitä ihminen tervetulleemmaksi itseänsä tuntea, kun kaikki tietokoneen taustakuvia myöten oli valmiina, ei tarvinnut soitella no-help-deskiin tai odotella omaa tietokonetta pari viikkoa, tai periä jonkun ikivanhaa rakkinetta. Tässä tuntee itsensä ihan ihmiseksi.

Mutta lapset... Heillä koulupäivään tulee lisää mittaa, ja sydämeni särkyy siitä, että yhteinen ilta-aika vähenee olemattomiin, suurin osa ajasta tuhraantuu läksyihin. Aamulla kouluun lähdetään 07:15, ja paluu kotiin on 18:00. Tai 18:30, jos tornadot sattuu sekoittamaan liikennettä. Pitkä päivä pienille, vaikka iltapäivä onkin kerhoja ja muuta vapaata toimintaa. Muutos on ensimmäisinä päivinä näkynyt. Pienempi on ollut iltaisin itkuinen ja haluaa olla lähellä. Nahistelevat keskenään. Kaikkia väsyttää. Toivottavasti tämä on sopeutumisen alkuvaikeuksia, meille kaikille. Puhuimme tästä paljon etukäteen, että aluksi tulee olemaan tiukempaa, kun äidin pitää pystyä todistamaan, että on työpaikan arvoinen. Kun aika kuluu, niin sitten helpottaa, kun totutaan tähän rytmiin. Ja täytyy kyllä sanoa, että hienosti ovat lapset yleisesti ottaen suhtautuneet. Ovat kasvaneet parissa päivässä niin isoiksi ja reippaiksi, että tekee ihan kipeää. Terapeutti vihjasi viime viikolla, että lasten pitää antaa kasvaa ja ottaa vastuuta. Myönnän kyllä että olen tainnut paapoa heitä turhan paljon, joka ilmeisesti on nyt sitten myös todistettu.

Koirakin on ollut selvästi pahoillaan. Pitkä päivä sillekin yksinään. Ollaan käyty iltaisin kaikki yhdessä kävelyllä ja yritetty viihdyttää koiraa. Täytyy laitattaa doggie door, jotta raukka pääsee päivällä ulos silloin kun tarvii. Kahtena päivänä kolmesta lattialla on ollut lammikko. Kotitöitä en uskalla ajatellakaan.

Kaikkein raskainta tämä taitaa olla minulle itselleni. Työ, jota tein vuosikaudet, tunsin ihmiset ja osasin asiat, on vaihtunut uuteen toimialaan, uusiin työkavereihin ja erilaiseen työnkuvaan. Siinä itsessään on jo sulattelemista. Kun tähän lisää vielä sen, että joutuu todella henkisesti taistelemaan siitä, voiko lähteä töistä jo viideltä, ja miten lapset pärjäävät jos lähdenkin kymmentä yli ja työmatka venähtää kun liikenne justiinsa ruuhkautui liikenneonnettomuuden vuoksi, niin on siinä paineita. Kun järjellä tätä kuviota ajattelee, niin sitä alkuhankaluutta tämä on. Olen päättänyt tätä katsella muutaman kuukauden enkä luovuttaa heti alkuunsa. Jos kesän jälkeen kaikki ahdistaa, niin sitten on aika katsella muita hommia. Työnkuva onneksi on niin mielenkiintoinen ja palkitseva, että sen voimalla jaksaa kyllä muutaman kuukauden. On vaan otettava asenne, että tämä on tätä tosielämää, ja entisessä elämässä olen ollut pilalle hemmoteltu, kun työmatka on ollut joutuisa, työaika joustava, työ rutiininomaista. On totuttava siihen, että lentokentälle mennään silloin kun työaika alkaa, vaikka lentokone lähtee vasta puolenpäivän aikaan. Silloin tehdään töitä admirals loungesta käsin koneen lähtöön asti (ihan oikeasti, maanantaina lähden pomon kanssa matkaan, ja tapaamme 8:30 lentokentällä ja alamme tehdä töitä, kun toimistolle ja sieltä lentokentälle ei kannata ruuhkan takia ajella, menee aikaa hukkaan!). Unholaan vaipukoon se aika, jolloin sen kerran kun loungeen pääsin, se aika käytettiin ilmaisen viinan kittaamiseen kaksin käsin. Hemmoteltu mikä hemmoteltu, tervetuloa tosielämään!

Rakkaudella, Äiti

Uudet tuulet puhaltaa

Yksinhuoltajan elämän kirjassa kääntyy pian uusi lehti. Ei, en ole menossa naimisiin. Mutta töitä sain.

Tämän myötä edessä on hyppy tuntemattomaan, monessakin mielessä. Uusi firma, uusi toimiala, uudet toimintatavat, periamerikkalainen yrityskulttuuri. Siis juuri se, mitä kammosin: työaika 8 – 17:30+, kahden viikon ruhtinaallinen vuosiloma, kahdeksan sairaspäivää vuodessa, ruuhkassa ajoa, matkustelua maailman eri kolkkiin, puhelinpalavereita taas ympäri maapalloa. Lasten kanssa yhdessäolo vähenee. Palkkakin pienenee. Jaa että miksikö otin työpaikan vastaan? Sitä samaa se on, menee täällä minne tahansa. Viimeisten kuukausien aikana vähentynyt työmäärä on vääristänyt kuvani tosimaailmasta. On kasvettava aikuiseksi ja hyväksyttävä aikuisten vastuut. Mutta tässä työpaikassa on niin monta puoltavaa tekijää, että menen ihan innoissani. Toimenkuva on tosi mielenkiintoinen, ja vaikka haasteita tulee olemaan, niin siellä varmasti saa paljon aikaiseksi. Firma on vakavaraa, ei mitään tuuliviirihommaa, ja väki viihtyy siellä pitkään. Se on harvinaista! Ympäristö on globaali, ja pääsen oppimaan paljon uutta ja tekemään töitä eri maailmankolkan ihmisten kanssa. Tuskin maltan odottaa uuden työn alkua. Jossain vaiheessa pohdin, että motivoituuko sitä enää ikinä mihinkään työhön, mutta siitä ei ole enää huolta. Motivaatio on katossa.

Ei niin etteikö hirvittäisi. Kyllä hirvittää ja mietityttää, että kuinka saan kaiken yksinäni pyörimään, ja jääkö aikaa enää millekään muulle kuin työnteolle, miten lapset pärjäävät muutoksen kanssa, miten itse pärjään. Hirvittää, kuinka pärjään uudessa roolissa. Jos ei tule tulosta, tulee monosta. Sitten ei naurata. Olen kuitenkin päättänyt, että en anna pelolle valtaa, se vain syö sisältä. Sitä saa mitä tilaa, elämässä onnistuu silloin, kun uskoo itseensä ja onnistumiseensa. Jos odottaa kohdalleen vain negatiivista lopputulosta, sitä negatiivista kyllä tulee. Olen positiivinen, ja tiedän, että saan hommat luistamaan. Haasteista kyllä selvitään. Lapset ovat jo nyt pyytäneet sitä, että haluavat olla pidempään koulun iltapäivähoidossa, kas, eivät olekaan niin riippuvaisia äidistä kuin luulin. Koko viikon läksytkin on kolmasluokkalainen tehnyt jo maanantaina. Kumpikin paukuttaa pianoa joka päivä innolla ilman äidin pakottamista. Ex on tukeva ja kannustava, ansainnut hatunnoston arvoisen kiitoksen. Siivousapua saa, ja ystävällä on palvelu, jossa hän toimittaa kotiruokaa työssäkäyville ihmisille. Tuleva pomo lupasi ylimääräisiä lomapäiviä pitkistä päivistä, ja vaikuttaa muutenkin joustavalta. Kaikki loksahtaa pelottavan hyvin paikoilleen.

Tarina siitä, kuinka tämän työpaikan sain, on kertomisen arvoinen. Aiemmin blogia seuranneet lukijat muistanevat, kuinka olen joutunut ottamaan työnhaun ihan eri kannalta kuin olin Suomessa työnhakuun tottunut (silloin 1998 kun viimeksi töitä hain). On pitänyt markkinoida itseään, verkostoitua, asettua esille. Pelkillä suorituksilla ei pärjää, vaan pitää maalata itsestään haluttava kuva. Siinä on suomalaisella opettelemista. Resume, se on parempi olla kauniisti kirjoitettu. Ja LinkedIn, profiili pitää olla kunnossa. Pitää tietää, miten verkostoitua. Ja kaikki oppimani lopulta tuotti tulosta. Matkan varrella kaikkein kummallisin tapaus oli se, kun täysin tuntematon naishenkilö soitti ja sanoi, että on ystävä jonkun kanssa, joka on ystävä jonkun kanssa joka on minun ystäväni, ja pyysi resumeni. Lopullinen yhteys ei koskaan minulle selvinnyt. Siinä tuntemattoman ihmisen hyvä sydän tuotti iloa ja lämpöä pitkäksi aikaa, vaikka kontaktista seuranneesta haastattelusta ei tulosta tullutkaan.

Mutta takaisin tähän uuteen työpaikkaan. Verkostoituminen oli tässäkin avainsana. Kuulemma 80% kaikista työpaikoista täytetään epävirallisia kanavia kautta, ja vain 20% päätyy julkiseen hakuun. Olin kertonut kaikille, tutuille ja tuntemattomille, häpeilemättä tilanteestani ja työnhaustani. Työnhaku täällä on jokapäiväistä arkea monelle, firmat säästävät ja organisoituvat jatkuvalla tahdilla, silloin sanotaan työntekijöille kiitos ja näkemiin, tässä kahden viikon palkka. Monet ovat kokeneet saman, ja osaavat helposti samaistua asiaan, eikä asia ole mitenkään tabu. That’s life. Ihmiset ovat valmiita auttamaan tuttuja ja tuntemattomia ihan uskomattomasti. Niin kävi minunkin tilanteessani. Henkilö kirkkoni pienryhmästä sattuu olemaan urheilun puitteissa ystävä henkilön kanssa, joka vastaa erään firman rekrytoinneista. Ja tämä firma sattui juuri olemaan etsimässä henkilöä, jolla on sellainen tausta kuin minulla. Loppu onkin historiaa…

Kaikki palaset ovat osunneet kohdalleen niin helposti, että melkein hävettää. Mitä sellaista olen tehnyt, että olen ansainnut kaiken tämän. Katson ympärilläni olevia ystäviäni, hyviä ihmisiä, jotka taistelevat jokapäiväisen elantonsa kanssa. Katson taaksepäin elämääni ja totean, kuinka helppoa kaikki on minulle ollut. Hyvät lähtökohdat elämään. Suomen ilmainen koulutusputki, sitä todella osaa nyt arvostaa. Suomen sosiaaliturva ja julkinen sairaanhoito, turvana silloin kun niitä on tarvinnut. Työura ilman katkoja. Kaikki on aina mennyt kohdalleen, vaikka elämässä on alamäkiä ja kuoppia ollutkin. Kuinka toisenlaista elämä voisikaan olla, jos olisin syntynyt tänne huonoihin oloihin, ja elämä olisi lähtenyt alamäkeen heti alusta lähtien. Tai jos olisin syntynyt Ugandaan. Suunnaton kiitollisuus täyttää sydämeni ja lähetän taas kiitoksen rukouksen Taivaan Isälle.

Kun kävin läpi mahdollisen työpaikan hyviä ja huonoja puolia, tein ensin listan huonoista puolista. Työhön ja työmatkoihin menevä aika, miten päivässä riittävät tunnit kaikkeen. Palkanalennus, miten pärjään. Matkustelu, miten se vaikuttaa lapsiin. Tätä kaikkea pohtiessani koin jotain ihanaa. Sydämeeni astui rauha ja tunne siitä, että kaikki on niin kuin pitääkin, että rukouksiini on vastattu - olen siellä, missä minua kaikkein eniten tarvitaan, enkä ole yksin. Minun tehtäväni on jakaa kaikesta siitä hyvästä, jolla Taivaan Isä on minua siunannut. Kaikissa menneissä elämän haasteissa Jumala on ollut rinnallani, vaikka en Hänen olekaan antanut elämässäni aina vaikuttaa. Hän on rinnallani nytkin, ja kaikki järjestyy parhain päin tavalla tai toisella, ja Hän on sen jo osoittanut.

Seikkailut täällä siis jatkuvat erilaisissa merkeissä. Mitä kaikkea sitten tapahtui, siitä kerromme ensi kerralla (Piilomaan Pikkuaasi). Tässä vielä kiitoslaulu iloksenne

http://www.youtube.com/watch?v=fjDojEOiMcE&list=FLLxrQK3wh8qXcylQvzTjLQA&feature=mh_lolz

Ihania kevättalven päiviä teille kaikille
Rakkaudella,
Äiti

Nyt mennään alaspäin

Ja lujaa. Kun kirjoitin edellisen kerran blogiin, mieliala oli raskas, optimismi kateissa. Ajattelin, että kyllä se siitä, tilapäinen huono päivä, ja seuraavana päivänä paistaa aurinko. Tarkoitukseni oli kirjoittaa seuraavana päivänä iloinen blogikirjoitus jostain asiasta, joka sillä hetkellä tuntui mukavalta ja jakamisen arvoiselta. Aurinkoista päivää ei tullut. Ilonaihekin unohtui.

Joka päivä sen jälkeen on tuntunut edellistä pahemmalta. Arkipäiväisten asioiden suorittaminen on alkanut tuntua ylivoimaiselta. Olen kiukkuinen ja kireä. Kouluunlähtö ilman pahaa mieltä ainakin yhdellä perheen jäsenistä tuntuu kaukaiselta muistolta. Samoin läksyjenteko. Iltatoimet. Jäljellä olevien töiden tekeminen, siinä vasta urakka, vaikka töitä on vain vähän. Mikään ei kiinnosta. Kaikki innostus on kadonnut. Unelmat ja toiveet, mitä ne ovat? Nukun korkeintaan kuusi tuntia yössä, jokin henkinen este ei salli minun mennä sänkyyn ja eikä laittaa silmiä kiinni. Herään ahdistuneena. Olen aina väsynyt. En välitä enää mistään. Paitsi siitä, että lapsilla on mahdollisimman hyvä olla. Pidän tarkasti huolta niistä rutiineista, jotka päivittäin tuottavat iloa perheessämme. Pelataaan pelejä. Vietetään yhteinen iltahetki, luen lapsille Viisikkoa. Halataan paljon. Toivottavasti ne tasapainottavat ulospäin heijastuvaa pahaa oloa. Tiedostan oman riittämättömyyteni, ja ruoskin itseäni siitä, että en tällä hetkellä pysty olemaan parempi äiti lapsille.

Kukkuu. Vanha tuttu masennus, täällä sitä taas ollaan! Olen opetellut masennuksen oireet. Kun kaikki edellämainittu kestää yli kaksi viikkoa, on syytä epäillä masennusta. Tätä epäilin jo jonkin aikaa, ja nyt kun tekee mieli vain katsella seinää tai itkeä, se on viimein tunnustettava. Olen masentunut. Tilanteen myöntäminen pelottaa. Lähimuistissa on vielä kirkkaasti aika, jolloin olin vaivoin toimintakykyinen, mikään ei tuntunut pysyvän kasassa, sulkeuduin neljän seinän sisälle, enkä kyennyt tarttumaan puhelimeen soittaakseni kenellekään ja pyytääkseni apua. Ja kas, kun tarkemmin asiaa tarkastelen, olen samassa tilanteessa taas. Neljän seinän sisällä. Vien lapset kouluun ja haen koulusta. Kaksi kertaa viikossa käyn kaupassa. Puhelin soi harvoin, ja vielä harvemmin soitan kenellekään. Tai siis, en soita kenellekään. Ei ole mitään sanottavaa, olen tyhjä, aivotoimintani on vaimentanut masennuksen pilvi. Mutta nyt ei kerta kaikkiaan ole varaa masennukseen. On saatava uusi työpaikka, suoriuduttava laskuista ja elämästä, hankittava ihmisarvo. Ei kerta kaikkiaan ole mahdollista jäädä masennuksen valtaan, ei täällä yhteiskunta elätä työkyvyttömiä.

Syyt masennukseen tällä kertaa ovat selvät. Työn menetys. Turvattomuus. Pelko tulevaisuudesta. Oman paikan löytäminen maailmassa. En edelleenkään tiedä mitä haluan. Tai tiedän vähän. En halua myydä sieluani pirulle ja mennä töihin paikkaan, jossa kivaa korvausta vastaan töitä saa tehdä vuorokauden ympäriinsä ja nauttia paikallisen standardin mukaisesta ruhtinaallisesta kahden viikon vuotuisesta lomasta. Haluan viettää lasten kanssa aikaa, hakea heidät ajoissa koulusta ja seurata heidän kasvavan ja kehittyvän. Viime viikolla minulla oli haastattelu yhteen tällaiseen paikkaan. Konsulttitoimisto. Kaikissa konsulttitoimistoissa on samanlainen tuoksu. Tehokkaat, kova-arvoiset ja eteenpäinpyrkivät ihmiset erittävät ympärilleen samaa menestyksentavoitteluhormonia. Yksinhuoltajaäiti, joka haluaa pitää kiinni henkilökohtaisen elämän tasapainosta, voisi pahoin horjuttaa tätä tarkkaan varjeltua rakennelmaa. Mutta mitä vaihtoehtoja tässä on? Ylipätevänä voi olla vaikea työllistyä minimipalkkahommaan. Minimipalkalla en tule toimeen, sen olen jo laskenut. Muuta on keksittävä. Pyörittelen päässäni ideaa omasta yrityksestä. Huomaan tekeväni tikusta asiaa ja hakeutuvani kotikaupunkini vanhaan kaupunginosaan. Rakastan kaikkea vanhaa, ja mietin, minkälaisen yrityksen voisin laittaa pystyyn. Juttelen ravintolanpitäjien ja muiden yrittäjien kanssa, kyselen heidän firmoistaan ja siitä, miten he näkevät busineksen kehittyvän vanhassa kaupungissa. Hylkään idean toisensa jälkeen. Miten voin kuvitella yksinhuoltajana selviäväni yrityksestä ja lapsista samaan aikaan? Vaihtoehtojen polku käy ohkaiseksi.

Masennuksen luontaishoito on testattu. Ruokavalio koostuu taas lähinnä kahvista ja suklaasta. Pikafixi, endorfiinihumala, jonka jälkeinen krapula saa olon tuntumaan entistä pahemmalta. Pikainen sisustusprojekti kotona, sillä äkkiä on jostain saatava onnistumisen elämyksiä, edes jonkinlaisia! Keskittyminen toisten ihmisten ongelmiin, jotta ajatukset saa pois omista huolista. Foolihappo ja kalanmaksaöljy, torjuu masennusta jonkin artikkelin mukaan. Liikunnan pitäisi auttaa, mutta kuntosalille lähtö, joka vielä pari kuukautta sitten oli lähes rutiinia, vaatii ulko-oven aukaisun, joka tuntuu mahdottomalta ponnistukselta. Luontaishoidoista ei ole apua. Jonkin tutkimuksen mukaan kun on kerran masentunut, masentuu helpommin ja nopeammin uudelleen. Allekirjoitan. Tämä kävi niin äkkiä.

Jotain on kuitenkin eri lailla kuin aiemman masennuksen aikana. Tunnistan tämän nyt nopeasti. Vakaasti aion kääntyä ihmisten puoleen, enkä jäädä kotiin. Nyt minulla on ystäviä, silloin olin yksin. Olen kertonut avoimesti monelle, miten syvällä olen käynyt. Eräs ystäväni sanoi, että sitä on vaikea kuvitella minusta, kun olen aina niin iloinen. Olen iloinen sinä hetkenä, kun on joku, jolle puhua ja jonka kanssa jakaa. Silloin, kun olen yksin, aivoni vaipuvat horrokseen, tilaan missä millään ei ole väliä, ei ole iloja eikä suruja. Välillä mieli liikahtaa jompaankumpaan suuntaan. Ilon sunnassa ei tule suurta reaktiota, eikä vaikutus kestä pitkään. Ilo on kuin vaimentimella tukahdutettu. Suru, sinne on helppo lipsahtaa, ja sieltä on kerta kerran jälkeen vaikeampi päästä pois. Onneksi olen oppinut viime kerrasta ja tiedän miten tästä selvitään. Otan kaikki tuntemani masennuksentorjuntakeinot käyttöön. Jotain hyötyä elämänkokemuksesta!

Maailmanloppua odotellessa

Tajusin tuossa männä viikolla, että siitä on aika tasan tarkkaan 4 kuukautta, kun sain tietää, että duuni loppuu. Tuli pieni kriisinpoikanen. Neljä kuukautta, eikä uudesta työpaikasta hajuakaan. Yrityksestä ei ole puutetta. Uranvaihtokurssi, 12 viikkoa, tehty. Verkostoituminen, tehty, ja jatkuu. Resume, päivitetty, höylätty niin että pitäisi tarttua kaiken maailman automaattisten lukulaitteiden seulaan. Se on kuulkaas raakaa peliä täällä. Pelkällä CV:llä ei pärjää, eikä sillä, että osaa hommansa. Pitää osata myydä itsensä. Tehdä itsestään brändi, joka on ratkaisu työnantajan joka ongelmaan, ja resume on kuin mainoslehtinen. LinkedIn, päivitetty, viilattu niin että kaikki mahdolliset hakusanat löytyvät ja toivottavasti täsmäävät jonkun työnantajan kandidaattihakuun. Monsterit, dicet, indeedit jne jne jne päivitetty viimeisimmillä uratiedoilla, ja joka viikko orjallisesti hieman muuteltu, jotta resume aktiivisena ponnahtaa varmasti jonkun työnantajan kandidaattihakuun. Se on kuulkaas oltava aikamoinen hakkeri, jotta saa äänensä kuuluviin.

Siinä huonot uutiset. Hyvät uutiset ovat siinä, että sain töissä parin kuukauden jatkoajan. Onneksi. Viime vuoden kaksi viimeistä kuukautta olivat ihan kuolleita. Mitään ei tapahtunut, edes head hunterit eivät soitelleet. Nyt vuoden alusta on onneksi vilkastunut. Headhunterit soittelivat joka päivä vuoden pari ensimmäistä viikkoa. Tulin siihen tulokseen, että jokaista avointa työpaikkaa on yksi headhunter. Tai viisi. Nimittäin viisi eri headhunteria soitteli yhdestä ja samaisesta avoimesta paikasta… Oli yksi oikea haastattelukin, ja sen seurauksena pieni parin tunnin jonkin sortin soveltuvuustesti. Valitettavasti senkään suhteen ei asia edennyt, mutta olipahan harjoittelua sekin.

Näiden kokemusten perusteella voi tehdä seuraavan suosituksen: jos haluat kokea jatkuvaa, turhautumista, huonommuutta ja epäonnistumista, niin yritähän työnhakemista! Työpaikkailmoituksia selatessa huomaat, että tuohonkaan et kelpaa, tuotakaan et osaa. Sitten kun joku sinnepäin työpaikka löytyy, niin sieltä ei edes vaivauduta vastaamaan, että kiitos ei. Itseään saa toistaa sataan kertaan, rekrytoijasta ja headhunterista sadanteen, sama tarina uudelleen ja uudelleen. Toinen osapuoli ei ymmärrä mitä teet ja osaat, tai mitkä oikeasti ovat työn vaatimukset, tai kysyy muuten vaan tyhmiä. Tai sitten et itse ymmärrä toisen osapuolen älyttömän hyviä kysymyksiä, jotka saavat sinut näyttämään tyhmääkin tyhmemmältä. Tai sitten vain et ymmärrä… kun toisen osapuolen aksentti on niin vaikeaselkoinen, että lopetat ”Anteeksi, voisitko toistaa” –kommentit kuudennen yrityksen jälkeen.

Olo on kuin kilpajuoksijalla, joka innoissaan otti hurjan spurtin alussa, ja kulutti siihen kaikki voimansa, tietämättä että matka ei ollutkaan 100 metrin juoksu, vaan paljon pidempi. Alkuspurtista on palauduttava ja jaoteltava jäljelläolevat voimat matkan pituuden mukaan. Toivottavasti kyseessä ei sentään ole maraton. Alun ”nythän voin tehdä mitä tahansa” –innokkuus on tosiaan haihtunut. Vastenmielisyys työnhaku- ja haastatteluprosessia kohtaan on kasvanut hurjasti. Haluanko edes, että kukaan ottaa vakavissaan yhteyttä, kun en jaksaisi enää olla pirteä, kuulostaa innostuneelta ja haastatella haastatella haastatella.

Eräs tulkinta mayaintiaanien ajanlaskusta on se, että maailmanloppu tulee joulukuun 21. 2012. Sinne asti riittävät työttömyyskorvaukset, ei kun odottelemaan. NASA tosin ei tue tätä teoriaa http://www.nasa.gov/topics/earth/features/2012.html, ehkä pitäisi olla joku suunnitelma kaiken varalta. Kiva että ottavat asian ja ihmisten huolen vakavasti. NASAssa voisikin olla mukava olla töissä, viime kesän vierailu sinne oli mielikuvitusta kiihottava! Eikun tutkailemaan.

Rakkaudella,
Äiti