Nyt ei yhtään huvittaisi ryhtyä miettimään, että mihin suuntaan tässä pitäisi lähteä elämänpolkua tallaamaan. Mieluummin vaikka istuisin tuolla pihakeinussa ja katselisin tähdenlentoja. Ai mutta ei ne tänne näykään kun naapurin varkaiden-karkotus-valonheittimet valaisevat koko korttelin. Lentokoneet sentään menee ihan talon yli, kai niitäkin voi katsella. Kai tässä on jotain pohjatyötä tulevaisuuden suunnitelmille tehtävä ja mietittävä mitä oikeasti haluaa elämällään tehdä. Jotta tämä harjoitus sujuisi mukavammin, niin pistänkin ajatukset vitsikkäästi kirjoitelmamuotoon ja voiteluaineeksi lasillisen aitoa italialaista Chiantia. Meillä on meinaan lähinaapurustossa, siis teksasilaisittain lähellä, varmaan alle 5 kilometriä, sellainen mukava italialaisimitaatioperheyritys, jota italialaista ruokaa ja juomaa rakastavat amerikkalaiset pitävät. Liiketiloissa on pieni italialaisherkkujen putiikki, varsin kunniallinen viiniosasto, josta tämäkin Chianti on peräisin, pieni ravintola, tai halutessaan saa mukaan pitsat, pastat, oliivit ja kaikenlaisia pikkuherkkuja. Parmankinkkujakin näytti olevan hyvinkin kaunis rivi.
Torstaisin lapsilla on pianotunti, joka tarkoittaa armottoman kiireistä iltaa, koulusta lähdetään talla pohjassa toiseen suburbiaan pianotunnille, matkalla syödään autossa välipalaa, joiden ahmimiseen pienokaisilla on noin 20 minuuttia, samalla tytär lukee päivittäistä lukuläksyään, toivottavasti osa 30 minuutin lukemisesta tulee suoritettua, pianotunnilla toinen tekee läksyjä ja toinen soittaa ja sitten vaihto lennossa ja tuntien jälkeen talla pohjassa kotiin jotta loput läksyt saadaan tehtyä. Siinä välissä ei jää aikaa kokkaamiseen, vaan äiti on suosiolla luvannut lapsille että torstaisin syödään pikaruokaa. Rajansa sitä on hyvällä äitiydelläkin. Jos uskomattoman vaivan näkee siitä, että saa pianot soitatettua ja läksyt teetettyä, niin kai sitä vastapainoksi jossain kohtaa voi joustaa ilman huonoa omaatuntoa. Tai sanotaanko niin, että jos torstaisen pianoshown jälkeen joutuisi vielä ruuanlaittohommiin, niin voisi äidin pipon ympärysmitta yllättäen kutistua. Niinpä sitten viime viikolla suuntasimme tähän italialaisimitaatioon. ”Mä en tykkää tästä paikasta.” ”Mä haluun lähtee.” ”Mennään Mäkkäriin. ” Niinpä niin lapset. Äiti vain ajatteli, että syödään nyt kerrankin pitsaa, kun sitä niin hartaasti aina toivotaan mutta koskaan ei osteta. Oli tässä tietysti totuuden nimissä taka-ajatuskin mielessä, nimittäin pienen yrityksen tukeminen viinitukiostoilla. Siinäpä idea. Jos Italian talous kääntyy yhtä kuralle kuin Kreikan, niin euromääräisten lainavakuuksien sijaan Suomi voisi ottaa osan vakuuksista viinimääräisessä muodossa. Molemminpuoleinen voitto. Italia voisi säästää saamansa tukirahat lainojen maksuun, ja Suomessa lainavakuusviinit voisi jakaa suoraan kansalaisille, koska he Italian velat kuitenkin joutuvat maksamaan. Sitä voisi ainakin olla iloinen maksaessaan! Berlusconilla on varmasti jemmassa riittävä määrä vuosikertaviinejä.
Ajatus näyttää päätyneen pahasti harhateille ja hyppivän asiasta toiseen kuin takapihan pupu, joka loikkii pakoon meidän koiraa, ja pyhästi vannon, että se oli vain yksi lasillinen. Mutta sitäkin parempi. Jos joskus törmäätte italialaiseen Chiantiin nimeltä Tiamo, eli Rakastansinua, niin suosittelen, sillä tulee pisteet kotiin seuralaisen tai puolison hurmaamisessa. Pehmeä, hento, raikas, sopisi mielestäni hyvin lintu- tai riista-aterian kanssa. Josta tulee mieleen Helsingin Etelärannassa G.W. Sundmans, johon kerran pääsin syömään riistalintua hauleineen siihen maailman aikaan kun firmoilla vielä meni hyvin ja työntekijöille tarjottiin muutakin kuin lämmintä kättä.
Ei tämä ajatusten harharetki näytä päätyvän oikeille urille. Yritetään toisen kerran uudestaan.
Rakkaudella, Äiti
Torstaisin lapsilla on pianotunti, joka tarkoittaa armottoman kiireistä iltaa, koulusta lähdetään talla pohjassa toiseen suburbiaan pianotunnille, matkalla syödään autossa välipalaa, joiden ahmimiseen pienokaisilla on noin 20 minuuttia, samalla tytär lukee päivittäistä lukuläksyään, toivottavasti osa 30 minuutin lukemisesta tulee suoritettua, pianotunnilla toinen tekee läksyjä ja toinen soittaa ja sitten vaihto lennossa ja tuntien jälkeen talla pohjassa kotiin jotta loput läksyt saadaan tehtyä. Siinä välissä ei jää aikaa kokkaamiseen, vaan äiti on suosiolla luvannut lapsille että torstaisin syödään pikaruokaa. Rajansa sitä on hyvällä äitiydelläkin. Jos uskomattoman vaivan näkee siitä, että saa pianot soitatettua ja läksyt teetettyä, niin kai sitä vastapainoksi jossain kohtaa voi joustaa ilman huonoa omaatuntoa. Tai sanotaanko niin, että jos torstaisen pianoshown jälkeen joutuisi vielä ruuanlaittohommiin, niin voisi äidin pipon ympärysmitta yllättäen kutistua. Niinpä sitten viime viikolla suuntasimme tähän italialaisimitaatioon. ”Mä en tykkää tästä paikasta.” ”Mä haluun lähtee.” ”Mennään Mäkkäriin. ” Niinpä niin lapset. Äiti vain ajatteli, että syödään nyt kerrankin pitsaa, kun sitä niin hartaasti aina toivotaan mutta koskaan ei osteta. Oli tässä tietysti totuuden nimissä taka-ajatuskin mielessä, nimittäin pienen yrityksen tukeminen viinitukiostoilla. Siinäpä idea. Jos Italian talous kääntyy yhtä kuralle kuin Kreikan, niin euromääräisten lainavakuuksien sijaan Suomi voisi ottaa osan vakuuksista viinimääräisessä muodossa. Molemminpuoleinen voitto. Italia voisi säästää saamansa tukirahat lainojen maksuun, ja Suomessa lainavakuusviinit voisi jakaa suoraan kansalaisille, koska he Italian velat kuitenkin joutuvat maksamaan. Sitä voisi ainakin olla iloinen maksaessaan! Berlusconilla on varmasti jemmassa riittävä määrä vuosikertaviinejä.
Ajatus näyttää päätyneen pahasti harhateille ja hyppivän asiasta toiseen kuin takapihan pupu, joka loikkii pakoon meidän koiraa, ja pyhästi vannon, että se oli vain yksi lasillinen. Mutta sitäkin parempi. Jos joskus törmäätte italialaiseen Chiantiin nimeltä Tiamo, eli Rakastansinua, niin suosittelen, sillä tulee pisteet kotiin seuralaisen tai puolison hurmaamisessa. Pehmeä, hento, raikas, sopisi mielestäni hyvin lintu- tai riista-aterian kanssa. Josta tulee mieleen Helsingin Etelärannassa G.W. Sundmans, johon kerran pääsin syömään riistalintua hauleineen siihen maailman aikaan kun firmoilla vielä meni hyvin ja työntekijöille tarjottiin muutakin kuin lämmintä kättä.
Ei tämä ajatusten harharetki näytä päätyvän oikeille urille. Yritetään toisen kerran uudestaan.
Rakkaudella, Äiti
No comments:
Post a Comment