Sitä luulisi, että tähän ikään mennessä olisi jo sen verran järkiintynyt, ettei enää kauheasti menisi mokailemaan. Paras ystäväni on matkalla ulkomailla jo toista viikkoa, ja aina silloin kun hän on reissussa, perinteisen kaavan mukaan allekirjoittanut joutuu kummallisiin ja ennalta arvaamattomiin tilanteisiin, joissa on joskus aika mielenkiintoiset seuraukset.
Yleensä tilanteet tapahtuvat ihmissuhteiden elämännäyttämöllä. Seesteisen elämän sijaan sillä näyttämöllä tuntuu tapahtuvan jatkuvalla syötöllä jotain, ja vähän väliä on olo, että omat ihmissuhdetaidot ovat vuosien kuluessa hapertuneet, ainakin ihmiskontaktien ja –kohtaamisten lopputuloksista päätellen. Minulla on tähän kaksi voimassaolevaa teoriaa. Ensimmäisen teoriani on ns. elämänkolhuteoria. Sen mukaan iän myötä ja kovia kokeneena elämän kolhuissa sitä on tullut niin varovaiseksi ja epävarmaksi omista ihmissuhdetaidoistaan, että jännityksen ja mokaamisen pelossa kaikki menee pieleen. Toinen teoria on ns. perfektioteoria. Tämän teorian mukaan ihmissuhdetaidot ovat vuosien aikana opituista asioista itse asiassa kasvaneet, mutta ymmärryksen kasvaessa ovat myös odotukset ja vaatimukset ihmissuhteiden hallintaan kasvaneet, tässä tapauksessa ei yhtä mittaa, vaan yltiökriittiselle tasolle, jossa hyväksyttyä on vain täydellinen onnistuminen. Pienetkin vastoinkäymiset saavat perfektionistin tolaltaan, sillä nykyisen tietämyksen valossa asiat olisi pitänyt pystyä hoitamaan toisin. Ihmissuhteiden viidakossa suunnistamiseen on suunnattomasti avuksi ystävä, jonka kanssa eri tilanteita ja asioita pystyy puimaan niin, että lopputulos on edes jotenkin kelvollinen.
Se teorioista, sillä tällä kertaa odottamattomat tilanteet eivät liity ihmissuhteisiin suoranaisesti. Aikaisemmassa blogissa olinkin jo kertonut vapaaehtoistyöstäni Parenting Alone –organisaatiolle. Parenting Alone, ja muut vastaavat hyväntekeväisyysjärjestöt toimivat yksinomaan lahjoitusvaroin. Varoja saadaan yksityisiltä lahjoittajilta ja yrityksiltä. Palkattuja työntekijöitä järjestöissä on vähän, suurin osa on vapaaehtoisia, jotka haluavat lahjoittaa omaa aikaansa hyvään tarkoitukseen. Jotta rahoitusta toiminnalle saadaan, pitää tietysti olla lahjoittajia. Ja jotta olisi lahjoittajia, pitää ihmisten tietysti olla tietoisia, että tällainen organisaatio on ensinnäkin olemassa ja toisekseen tekee hyvää työtä hyvän asian vuoksi. Ja jotta ihmiset saadaan tietoiseksi hyvästä asiasta, pitää tietysti olla julkisuutta. Ja jotta julkisuutta saadaan, pitää tietysti näkyä mediassa. Ja tästä alkaa allekirjoittaneen koettelemukset, joiden seurauksena toivon, että aikamatkailu ja asioiden muuttaminen menneisyydessä olisi mahdollista…
Parenting Alonen johtaja otti yhteyttä paikalliseen tv-kanavaan, ja pyysi, että he tulisivat tekemään jutun organisaation toiminnasta. Medianäkyvyyttä, kuulemma. En tosin tiedä ketään, joka täällä paikallisuutisia seuraa aktiivisesti, kanavia on niin monta ettei tiedä mistä valita, ja paikalliset tarinat niin surullisia, että jos oikein haluaa iltansa pilata, niin eikun katselemaan median revittelyä kurjilla ihmiskohtaloilla. Yksi tv-kanava tästä aiheesta sitten kiinnostui, ja lupautuivat tekemään jutun. Halusivat sitten siihen juttuun mukaan jonkun, joka on saanut Parenting Alonelta tukea omaan ja perheensä yksinhuoltajaelämän haasteisiin. Olivat sitten Parenting Alonesta ehdottaneet minua haastattelun kohteeksi. Ehdotin, että eikö olisi ketään muuta, joka haluaisi oman minuuttinsa kuuluisuudessa. Ovat niin huomionhakuista kansaa, nämä amerikkalaiset. Kyllä sieltä joku sanavalmis löytyy, joka haluaa tuoda oman elämänsä ja kaikki huolet muitten pällisteltäväksi. Mutta olin kuulemma paras tähän tehtävään. No olkoon, hyvän asian eteen on uhrauduttava.
Oma kuvionsa oli saada lapset suostuteltua kuvauksiin, sillä heistä piti saada taustakuvaa jutulle. ”Äääää, emmä haluu telkkariin”, veti isompi suunsa uu:ksi väärinpäin ja itki tekoitkua. ”Äääää, emmä haluu telkkariiin”, alkoi pienempi toistaa kaanonina, suu ihan samanlaisena uu:na. En nyt ihan päässyt selville, että luulivatko he, että heidät suljetaan telkkarin sisään, vai ymmärsivätkö mistä oli kysymys. Tilanteen laukaisemiseksi ryhdyin pelleilemään, että mitä vastaan haastattelukysymyksiin: ”Ummmm, I dunno”, eli ”öööö, emmä tiijä”. Se rupesi jo naurattamaan lapsiakin, ja vihdoin suostuivat.
Eilen sitten tuli tv-kanavan yhdenmiehen kuvausyksikkö paikalle. Mikrofonit kaulaan ja eikun nauha pyörimään. Lapset menivät itse haastattelun ajaksi yläkertaan pelailemaan. Olin etukäteen tietysti heidät lahjonut, että jos nyt kaikki menee hienosti, niin sitten tulee lelut palkkioksi. Ja hiljaa pitää olla… Pari rentoa kysymystä aluksi (mikä on nimesi, kuinka vanhoja lapset, kauanko sitten erosit). Ja sitten rupesi tulemaan niitä vaikeampia. Mitä organisaatio on tehnyt hyväksesi? No ei se mikään vaikea kysymys ollut, mutta vastaus oli vain himpun verran fiksumpi kuin ”Ummmm, I dunno”, tai siltä ainakin näin jälkikäteen tuntuu. Siinä vaiheessa alkaa yläkerrasta kuulua lasten kiljumista. Toinen kiusaa kun toinen ei pelaa reilusti, ja sitten pienempi ryhtyy kiljumaan. Äiti kapuaa yläkertaan, kahden käden nyrkkejä heilutellen ja jalkojaan tömistellen, hirviöirvistys kasvoillaan, no ainakin mielessään, ja hiljentää lapset rauhallisesti suomen kielellä. Kätevää tietyissä tilanteissa puhua kieltä jota muut ei ymmärrä. Alas tullessa kamera pyörii edelleen, ja äiti parahtaa, että jos tuo tulee telkkarista, niin sitten haastan teidät oikeuteen! Johon kuvausyksikkö, että mitäs siitä, sehän on ihan normaalia elämää. Haastattelu jatkuu ryöpyllä sensaatiohakuisia, johdattelevia kysymyksiä. Oliko pahoinpitelyä? No ei. Miltä tuntuu, kun joutuu kieltämään lapsilta jotain, kun ei ole rahaa? Ei miltään, koska teen sen muutekin, sillä haluan opettaa lapsille, että aina ei saa mitä haluaa, eikä tässä nyt tilanne niin paha ole, monella on asiat paljon huonommin. Ei tästä tule hohdokasta tarinaa. Lopuksi vielä kuvataan sitä, kun kivasti puuhamme yhdessä, pelataan peliä ja laitetaan pihalle telttaa pystyyn, ja kun lapset leikkivät ja kirmaavat pihalla.
Lopputulos tulee kuulemma olemaan 1,5 minuuttia koko organisaation toiminnasta, josta minun haastattelun osuus on ehkä noin 20 sekuntia. Siihen 20 sekuntiin mahtuu kuulkaas aika paljon sönkkäystä, takeltelua ja änkytystä. Se voi olla aikamoista rahoittajien karkotusta meikäläisen osalta. Sanotaan, että kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta. Toivottavasti se pitää paikkansa tässäkin tilanteessa. No, ainakin lapset olivat söpöjä. Tulisipa ystäväni pian takaisin, ennen kuin ehdin tehdä mitään tämän hölmömpää.
Rakkaudella,
Toivottavasti taas vähän viisaampi Äiti
Yleensä tilanteet tapahtuvat ihmissuhteiden elämännäyttämöllä. Seesteisen elämän sijaan sillä näyttämöllä tuntuu tapahtuvan jatkuvalla syötöllä jotain, ja vähän väliä on olo, että omat ihmissuhdetaidot ovat vuosien kuluessa hapertuneet, ainakin ihmiskontaktien ja –kohtaamisten lopputuloksista päätellen. Minulla on tähän kaksi voimassaolevaa teoriaa. Ensimmäisen teoriani on ns. elämänkolhuteoria. Sen mukaan iän myötä ja kovia kokeneena elämän kolhuissa sitä on tullut niin varovaiseksi ja epävarmaksi omista ihmissuhdetaidoistaan, että jännityksen ja mokaamisen pelossa kaikki menee pieleen. Toinen teoria on ns. perfektioteoria. Tämän teorian mukaan ihmissuhdetaidot ovat vuosien aikana opituista asioista itse asiassa kasvaneet, mutta ymmärryksen kasvaessa ovat myös odotukset ja vaatimukset ihmissuhteiden hallintaan kasvaneet, tässä tapauksessa ei yhtä mittaa, vaan yltiökriittiselle tasolle, jossa hyväksyttyä on vain täydellinen onnistuminen. Pienetkin vastoinkäymiset saavat perfektionistin tolaltaan, sillä nykyisen tietämyksen valossa asiat olisi pitänyt pystyä hoitamaan toisin. Ihmissuhteiden viidakossa suunnistamiseen on suunnattomasti avuksi ystävä, jonka kanssa eri tilanteita ja asioita pystyy puimaan niin, että lopputulos on edes jotenkin kelvollinen.
Se teorioista, sillä tällä kertaa odottamattomat tilanteet eivät liity ihmissuhteisiin suoranaisesti. Aikaisemmassa blogissa olinkin jo kertonut vapaaehtoistyöstäni Parenting Alone –organisaatiolle. Parenting Alone, ja muut vastaavat hyväntekeväisyysjärjestöt toimivat yksinomaan lahjoitusvaroin. Varoja saadaan yksityisiltä lahjoittajilta ja yrityksiltä. Palkattuja työntekijöitä järjestöissä on vähän, suurin osa on vapaaehtoisia, jotka haluavat lahjoittaa omaa aikaansa hyvään tarkoitukseen. Jotta rahoitusta toiminnalle saadaan, pitää tietysti olla lahjoittajia. Ja jotta olisi lahjoittajia, pitää ihmisten tietysti olla tietoisia, että tällainen organisaatio on ensinnäkin olemassa ja toisekseen tekee hyvää työtä hyvän asian vuoksi. Ja jotta ihmiset saadaan tietoiseksi hyvästä asiasta, pitää tietysti olla julkisuutta. Ja jotta julkisuutta saadaan, pitää tietysti näkyä mediassa. Ja tästä alkaa allekirjoittaneen koettelemukset, joiden seurauksena toivon, että aikamatkailu ja asioiden muuttaminen menneisyydessä olisi mahdollista…
Parenting Alonen johtaja otti yhteyttä paikalliseen tv-kanavaan, ja pyysi, että he tulisivat tekemään jutun organisaation toiminnasta. Medianäkyvyyttä, kuulemma. En tosin tiedä ketään, joka täällä paikallisuutisia seuraa aktiivisesti, kanavia on niin monta ettei tiedä mistä valita, ja paikalliset tarinat niin surullisia, että jos oikein haluaa iltansa pilata, niin eikun katselemaan median revittelyä kurjilla ihmiskohtaloilla. Yksi tv-kanava tästä aiheesta sitten kiinnostui, ja lupautuivat tekemään jutun. Halusivat sitten siihen juttuun mukaan jonkun, joka on saanut Parenting Alonelta tukea omaan ja perheensä yksinhuoltajaelämän haasteisiin. Olivat sitten Parenting Alonesta ehdottaneet minua haastattelun kohteeksi. Ehdotin, että eikö olisi ketään muuta, joka haluaisi oman minuuttinsa kuuluisuudessa. Ovat niin huomionhakuista kansaa, nämä amerikkalaiset. Kyllä sieltä joku sanavalmis löytyy, joka haluaa tuoda oman elämänsä ja kaikki huolet muitten pällisteltäväksi. Mutta olin kuulemma paras tähän tehtävään. No olkoon, hyvän asian eteen on uhrauduttava.
Oma kuvionsa oli saada lapset suostuteltua kuvauksiin, sillä heistä piti saada taustakuvaa jutulle. ”Äääää, emmä haluu telkkariin”, veti isompi suunsa uu:ksi väärinpäin ja itki tekoitkua. ”Äääää, emmä haluu telkkariiin”, alkoi pienempi toistaa kaanonina, suu ihan samanlaisena uu:na. En nyt ihan päässyt selville, että luulivatko he, että heidät suljetaan telkkarin sisään, vai ymmärsivätkö mistä oli kysymys. Tilanteen laukaisemiseksi ryhdyin pelleilemään, että mitä vastaan haastattelukysymyksiin: ”Ummmm, I dunno”, eli ”öööö, emmä tiijä”. Se rupesi jo naurattamaan lapsiakin, ja vihdoin suostuivat.
Eilen sitten tuli tv-kanavan yhdenmiehen kuvausyksikkö paikalle. Mikrofonit kaulaan ja eikun nauha pyörimään. Lapset menivät itse haastattelun ajaksi yläkertaan pelailemaan. Olin etukäteen tietysti heidät lahjonut, että jos nyt kaikki menee hienosti, niin sitten tulee lelut palkkioksi. Ja hiljaa pitää olla… Pari rentoa kysymystä aluksi (mikä on nimesi, kuinka vanhoja lapset, kauanko sitten erosit). Ja sitten rupesi tulemaan niitä vaikeampia. Mitä organisaatio on tehnyt hyväksesi? No ei se mikään vaikea kysymys ollut, mutta vastaus oli vain himpun verran fiksumpi kuin ”Ummmm, I dunno”, tai siltä ainakin näin jälkikäteen tuntuu. Siinä vaiheessa alkaa yläkerrasta kuulua lasten kiljumista. Toinen kiusaa kun toinen ei pelaa reilusti, ja sitten pienempi ryhtyy kiljumaan. Äiti kapuaa yläkertaan, kahden käden nyrkkejä heilutellen ja jalkojaan tömistellen, hirviöirvistys kasvoillaan, no ainakin mielessään, ja hiljentää lapset rauhallisesti suomen kielellä. Kätevää tietyissä tilanteissa puhua kieltä jota muut ei ymmärrä. Alas tullessa kamera pyörii edelleen, ja äiti parahtaa, että jos tuo tulee telkkarista, niin sitten haastan teidät oikeuteen! Johon kuvausyksikkö, että mitäs siitä, sehän on ihan normaalia elämää. Haastattelu jatkuu ryöpyllä sensaatiohakuisia, johdattelevia kysymyksiä. Oliko pahoinpitelyä? No ei. Miltä tuntuu, kun joutuu kieltämään lapsilta jotain, kun ei ole rahaa? Ei miltään, koska teen sen muutekin, sillä haluan opettaa lapsille, että aina ei saa mitä haluaa, eikä tässä nyt tilanne niin paha ole, monella on asiat paljon huonommin. Ei tästä tule hohdokasta tarinaa. Lopuksi vielä kuvataan sitä, kun kivasti puuhamme yhdessä, pelataan peliä ja laitetaan pihalle telttaa pystyyn, ja kun lapset leikkivät ja kirmaavat pihalla.
Lopputulos tulee kuulemma olemaan 1,5 minuuttia koko organisaation toiminnasta, josta minun haastattelun osuus on ehkä noin 20 sekuntia. Siihen 20 sekuntiin mahtuu kuulkaas aika paljon sönkkäystä, takeltelua ja änkytystä. Se voi olla aikamoista rahoittajien karkotusta meikäläisen osalta. Sanotaan, että kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta. Toivottavasti se pitää paikkansa tässäkin tilanteessa. No, ainakin lapset olivat söpöjä. Tulisipa ystäväni pian takaisin, ennen kuin ehdin tehdä mitään tämän hölmömpää.
Rakkaudella,
Toivottavasti taas vähän viisaampi Äiti
No comments:
Post a Comment