Yksinhuoltajan elämän kirjassa kääntyy pian uusi lehti. Ei, en ole menossa naimisiin. Mutta töitä sain.
Tämän myötä edessä on hyppy tuntemattomaan, monessakin mielessä. Uusi firma, uusi toimiala, uudet toimintatavat, periamerikkalainen yrityskulttuuri. Siis juuri se, mitä kammosin: työaika 8 – 17:30+, kahden viikon ruhtinaallinen vuosiloma, kahdeksan sairaspäivää vuodessa, ruuhkassa ajoa, matkustelua maailman eri kolkkiin, puhelinpalavereita taas ympäri maapalloa. Lasten kanssa yhdessäolo vähenee. Palkkakin pienenee. Jaa että miksikö otin työpaikan vastaan? Sitä samaa se on, menee täällä minne tahansa. Viimeisten kuukausien aikana vähentynyt työmäärä on vääristänyt kuvani tosimaailmasta. On kasvettava aikuiseksi ja hyväksyttävä aikuisten vastuut. Mutta tässä työpaikassa on niin monta puoltavaa tekijää, että menen ihan innoissani. Toimenkuva on tosi mielenkiintoinen, ja vaikka haasteita tulee olemaan, niin siellä varmasti saa paljon aikaiseksi. Firma on vakavaraa, ei mitään tuuliviirihommaa, ja väki viihtyy siellä pitkään. Se on harvinaista! Ympäristö on globaali, ja pääsen oppimaan paljon uutta ja tekemään töitä eri maailmankolkan ihmisten kanssa. Tuskin maltan odottaa uuden työn alkua. Jossain vaiheessa pohdin, että motivoituuko sitä enää ikinä mihinkään työhön, mutta siitä ei ole enää huolta. Motivaatio on katossa.
Ei niin etteikö hirvittäisi. Kyllä hirvittää ja mietityttää, että kuinka saan kaiken yksinäni pyörimään, ja jääkö aikaa enää millekään muulle kuin työnteolle, miten lapset pärjäävät muutoksen kanssa, miten itse pärjään. Hirvittää, kuinka pärjään uudessa roolissa. Jos ei tule tulosta, tulee monosta. Sitten ei naurata. Olen kuitenkin päättänyt, että en anna pelolle valtaa, se vain syö sisältä. Sitä saa mitä tilaa, elämässä onnistuu silloin, kun uskoo itseensä ja onnistumiseensa. Jos odottaa kohdalleen vain negatiivista lopputulosta, sitä negatiivista kyllä tulee. Olen positiivinen, ja tiedän, että saan hommat luistamaan. Haasteista kyllä selvitään. Lapset ovat jo nyt pyytäneet sitä, että haluavat olla pidempään koulun iltapäivähoidossa, kas, eivät olekaan niin riippuvaisia äidistä kuin luulin. Koko viikon läksytkin on kolmasluokkalainen tehnyt jo maanantaina. Kumpikin paukuttaa pianoa joka päivä innolla ilman äidin pakottamista. Ex on tukeva ja kannustava, ansainnut hatunnoston arvoisen kiitoksen. Siivousapua saa, ja ystävällä on palvelu, jossa hän toimittaa kotiruokaa työssäkäyville ihmisille. Tuleva pomo lupasi ylimääräisiä lomapäiviä pitkistä päivistä, ja vaikuttaa muutenkin joustavalta. Kaikki loksahtaa pelottavan hyvin paikoilleen.
Tarina siitä, kuinka tämän työpaikan sain, on kertomisen arvoinen. Aiemmin blogia seuranneet lukijat muistanevat, kuinka olen joutunut ottamaan työnhaun ihan eri kannalta kuin olin Suomessa työnhakuun tottunut (silloin 1998 kun viimeksi töitä hain). On pitänyt markkinoida itseään, verkostoitua, asettua esille. Pelkillä suorituksilla ei pärjää, vaan pitää maalata itsestään haluttava kuva. Siinä on suomalaisella opettelemista. Resume, se on parempi olla kauniisti kirjoitettu. Ja LinkedIn, profiili pitää olla kunnossa. Pitää tietää, miten verkostoitua. Ja kaikki oppimani lopulta tuotti tulosta. Matkan varrella kaikkein kummallisin tapaus oli se, kun täysin tuntematon naishenkilö soitti ja sanoi, että on ystävä jonkun kanssa, joka on ystävä jonkun kanssa joka on minun ystäväni, ja pyysi resumeni. Lopullinen yhteys ei koskaan minulle selvinnyt. Siinä tuntemattoman ihmisen hyvä sydän tuotti iloa ja lämpöä pitkäksi aikaa, vaikka kontaktista seuranneesta haastattelusta ei tulosta tullutkaan.
Mutta takaisin tähän uuteen työpaikkaan. Verkostoituminen oli tässäkin avainsana. Kuulemma 80% kaikista työpaikoista täytetään epävirallisia kanavia kautta, ja vain 20% päätyy julkiseen hakuun. Olin kertonut kaikille, tutuille ja tuntemattomille, häpeilemättä tilanteestani ja työnhaustani. Työnhaku täällä on jokapäiväistä arkea monelle, firmat säästävät ja organisoituvat jatkuvalla tahdilla, silloin sanotaan työntekijöille kiitos ja näkemiin, tässä kahden viikon palkka. Monet ovat kokeneet saman, ja osaavat helposti samaistua asiaan, eikä asia ole mitenkään tabu. That’s life. Ihmiset ovat valmiita auttamaan tuttuja ja tuntemattomia ihan uskomattomasti. Niin kävi minunkin tilanteessani. Henkilö kirkkoni pienryhmästä sattuu olemaan urheilun puitteissa ystävä henkilön kanssa, joka vastaa erään firman rekrytoinneista. Ja tämä firma sattui juuri olemaan etsimässä henkilöä, jolla on sellainen tausta kuin minulla. Loppu onkin historiaa…
Kaikki palaset ovat osunneet kohdalleen niin helposti, että melkein hävettää. Mitä sellaista olen tehnyt, että olen ansainnut kaiken tämän. Katson ympärilläni olevia ystäviäni, hyviä ihmisiä, jotka taistelevat jokapäiväisen elantonsa kanssa. Katson taaksepäin elämääni ja totean, kuinka helppoa kaikki on minulle ollut. Hyvät lähtökohdat elämään. Suomen ilmainen koulutusputki, sitä todella osaa nyt arvostaa. Suomen sosiaaliturva ja julkinen sairaanhoito, turvana silloin kun niitä on tarvinnut. Työura ilman katkoja. Kaikki on aina mennyt kohdalleen, vaikka elämässä on alamäkiä ja kuoppia ollutkin. Kuinka toisenlaista elämä voisikaan olla, jos olisin syntynyt tänne huonoihin oloihin, ja elämä olisi lähtenyt alamäkeen heti alusta lähtien. Tai jos olisin syntynyt Ugandaan. Suunnaton kiitollisuus täyttää sydämeni ja lähetän taas kiitoksen rukouksen Taivaan Isälle.
Kun kävin läpi mahdollisen työpaikan hyviä ja huonoja puolia, tein ensin listan huonoista puolista. Työhön ja työmatkoihin menevä aika, miten päivässä riittävät tunnit kaikkeen. Palkanalennus, miten pärjään. Matkustelu, miten se vaikuttaa lapsiin. Tätä kaikkea pohtiessani koin jotain ihanaa. Sydämeeni astui rauha ja tunne siitä, että kaikki on niin kuin pitääkin, että rukouksiini on vastattu - olen siellä, missä minua kaikkein eniten tarvitaan, enkä ole yksin. Minun tehtäväni on jakaa kaikesta siitä hyvästä, jolla Taivaan Isä on minua siunannut. Kaikissa menneissä elämän haasteissa Jumala on ollut rinnallani, vaikka en Hänen olekaan antanut elämässäni aina vaikuttaa. Hän on rinnallani nytkin, ja kaikki järjestyy parhain päin tavalla tai toisella, ja Hän on sen jo osoittanut.
Seikkailut täällä siis jatkuvat erilaisissa merkeissä. Mitä kaikkea sitten tapahtui, siitä kerromme ensi kerralla (Piilomaan Pikkuaasi). Tässä vielä kiitoslaulu iloksenne
Tämän myötä edessä on hyppy tuntemattomaan, monessakin mielessä. Uusi firma, uusi toimiala, uudet toimintatavat, periamerikkalainen yrityskulttuuri. Siis juuri se, mitä kammosin: työaika 8 – 17:30+, kahden viikon ruhtinaallinen vuosiloma, kahdeksan sairaspäivää vuodessa, ruuhkassa ajoa, matkustelua maailman eri kolkkiin, puhelinpalavereita taas ympäri maapalloa. Lasten kanssa yhdessäolo vähenee. Palkkakin pienenee. Jaa että miksikö otin työpaikan vastaan? Sitä samaa se on, menee täällä minne tahansa. Viimeisten kuukausien aikana vähentynyt työmäärä on vääristänyt kuvani tosimaailmasta. On kasvettava aikuiseksi ja hyväksyttävä aikuisten vastuut. Mutta tässä työpaikassa on niin monta puoltavaa tekijää, että menen ihan innoissani. Toimenkuva on tosi mielenkiintoinen, ja vaikka haasteita tulee olemaan, niin siellä varmasti saa paljon aikaiseksi. Firma on vakavaraa, ei mitään tuuliviirihommaa, ja väki viihtyy siellä pitkään. Se on harvinaista! Ympäristö on globaali, ja pääsen oppimaan paljon uutta ja tekemään töitä eri maailmankolkan ihmisten kanssa. Tuskin maltan odottaa uuden työn alkua. Jossain vaiheessa pohdin, että motivoituuko sitä enää ikinä mihinkään työhön, mutta siitä ei ole enää huolta. Motivaatio on katossa.
Ei niin etteikö hirvittäisi. Kyllä hirvittää ja mietityttää, että kuinka saan kaiken yksinäni pyörimään, ja jääkö aikaa enää millekään muulle kuin työnteolle, miten lapset pärjäävät muutoksen kanssa, miten itse pärjään. Hirvittää, kuinka pärjään uudessa roolissa. Jos ei tule tulosta, tulee monosta. Sitten ei naurata. Olen kuitenkin päättänyt, että en anna pelolle valtaa, se vain syö sisältä. Sitä saa mitä tilaa, elämässä onnistuu silloin, kun uskoo itseensä ja onnistumiseensa. Jos odottaa kohdalleen vain negatiivista lopputulosta, sitä negatiivista kyllä tulee. Olen positiivinen, ja tiedän, että saan hommat luistamaan. Haasteista kyllä selvitään. Lapset ovat jo nyt pyytäneet sitä, että haluavat olla pidempään koulun iltapäivähoidossa, kas, eivät olekaan niin riippuvaisia äidistä kuin luulin. Koko viikon läksytkin on kolmasluokkalainen tehnyt jo maanantaina. Kumpikin paukuttaa pianoa joka päivä innolla ilman äidin pakottamista. Ex on tukeva ja kannustava, ansainnut hatunnoston arvoisen kiitoksen. Siivousapua saa, ja ystävällä on palvelu, jossa hän toimittaa kotiruokaa työssäkäyville ihmisille. Tuleva pomo lupasi ylimääräisiä lomapäiviä pitkistä päivistä, ja vaikuttaa muutenkin joustavalta. Kaikki loksahtaa pelottavan hyvin paikoilleen.
Tarina siitä, kuinka tämän työpaikan sain, on kertomisen arvoinen. Aiemmin blogia seuranneet lukijat muistanevat, kuinka olen joutunut ottamaan työnhaun ihan eri kannalta kuin olin Suomessa työnhakuun tottunut (silloin 1998 kun viimeksi töitä hain). On pitänyt markkinoida itseään, verkostoitua, asettua esille. Pelkillä suorituksilla ei pärjää, vaan pitää maalata itsestään haluttava kuva. Siinä on suomalaisella opettelemista. Resume, se on parempi olla kauniisti kirjoitettu. Ja LinkedIn, profiili pitää olla kunnossa. Pitää tietää, miten verkostoitua. Ja kaikki oppimani lopulta tuotti tulosta. Matkan varrella kaikkein kummallisin tapaus oli se, kun täysin tuntematon naishenkilö soitti ja sanoi, että on ystävä jonkun kanssa, joka on ystävä jonkun kanssa joka on minun ystäväni, ja pyysi resumeni. Lopullinen yhteys ei koskaan minulle selvinnyt. Siinä tuntemattoman ihmisen hyvä sydän tuotti iloa ja lämpöä pitkäksi aikaa, vaikka kontaktista seuranneesta haastattelusta ei tulosta tullutkaan.
Mutta takaisin tähän uuteen työpaikkaan. Verkostoituminen oli tässäkin avainsana. Kuulemma 80% kaikista työpaikoista täytetään epävirallisia kanavia kautta, ja vain 20% päätyy julkiseen hakuun. Olin kertonut kaikille, tutuille ja tuntemattomille, häpeilemättä tilanteestani ja työnhaustani. Työnhaku täällä on jokapäiväistä arkea monelle, firmat säästävät ja organisoituvat jatkuvalla tahdilla, silloin sanotaan työntekijöille kiitos ja näkemiin, tässä kahden viikon palkka. Monet ovat kokeneet saman, ja osaavat helposti samaistua asiaan, eikä asia ole mitenkään tabu. That’s life. Ihmiset ovat valmiita auttamaan tuttuja ja tuntemattomia ihan uskomattomasti. Niin kävi minunkin tilanteessani. Henkilö kirkkoni pienryhmästä sattuu olemaan urheilun puitteissa ystävä henkilön kanssa, joka vastaa erään firman rekrytoinneista. Ja tämä firma sattui juuri olemaan etsimässä henkilöä, jolla on sellainen tausta kuin minulla. Loppu onkin historiaa…
Kaikki palaset ovat osunneet kohdalleen niin helposti, että melkein hävettää. Mitä sellaista olen tehnyt, että olen ansainnut kaiken tämän. Katson ympärilläni olevia ystäviäni, hyviä ihmisiä, jotka taistelevat jokapäiväisen elantonsa kanssa. Katson taaksepäin elämääni ja totean, kuinka helppoa kaikki on minulle ollut. Hyvät lähtökohdat elämään. Suomen ilmainen koulutusputki, sitä todella osaa nyt arvostaa. Suomen sosiaaliturva ja julkinen sairaanhoito, turvana silloin kun niitä on tarvinnut. Työura ilman katkoja. Kaikki on aina mennyt kohdalleen, vaikka elämässä on alamäkiä ja kuoppia ollutkin. Kuinka toisenlaista elämä voisikaan olla, jos olisin syntynyt tänne huonoihin oloihin, ja elämä olisi lähtenyt alamäkeen heti alusta lähtien. Tai jos olisin syntynyt Ugandaan. Suunnaton kiitollisuus täyttää sydämeni ja lähetän taas kiitoksen rukouksen Taivaan Isälle.
Kun kävin läpi mahdollisen työpaikan hyviä ja huonoja puolia, tein ensin listan huonoista puolista. Työhön ja työmatkoihin menevä aika, miten päivässä riittävät tunnit kaikkeen. Palkanalennus, miten pärjään. Matkustelu, miten se vaikuttaa lapsiin. Tätä kaikkea pohtiessani koin jotain ihanaa. Sydämeeni astui rauha ja tunne siitä, että kaikki on niin kuin pitääkin, että rukouksiini on vastattu - olen siellä, missä minua kaikkein eniten tarvitaan, enkä ole yksin. Minun tehtäväni on jakaa kaikesta siitä hyvästä, jolla Taivaan Isä on minua siunannut. Kaikissa menneissä elämän haasteissa Jumala on ollut rinnallani, vaikka en Hänen olekaan antanut elämässäni aina vaikuttaa. Hän on rinnallani nytkin, ja kaikki järjestyy parhain päin tavalla tai toisella, ja Hän on sen jo osoittanut.
Seikkailut täällä siis jatkuvat erilaisissa merkeissä. Mitä kaikkea sitten tapahtui, siitä kerromme ensi kerralla (Piilomaan Pikkuaasi). Tässä vielä kiitoslaulu iloksenne
Ihania kevättalven päiviä teille kaikille
Rakkaudella,
Äiti
Rakkaudella,
Äiti
