Avunhuuto

Sitä on taas aikaa vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta. Kesä ja loma. No loma ainakin lapsilla. Mukavaa on ollut, kun ei ole iltaisin tarvinnut mennä ravia - kotiin, ruokaa, läksyjä, iltatoimet, nukkumaan - vaan aikaa on jäänyt puuhailla kesämukavia. Lämpötilat ovat olleet 40 asteen molemmin puolin, niin mukavan lämmintä. Vesipuiston kausikortit ovat olleet kovassa käytössä, samoin kuntosalin uima-allas. Oma ruhtinaallinen yhden (1) viikon kesäloma alkaa tämän viikon jälkeen. Kertyneen vuosiloman pari muuta päivää kuluvatkin sitten joulun ja kiitospäivän aikaan, kun koulut ovat kiinni. Kyllä sitä kaikkeen tottuu.

Tässä päivänä eräänä sain sähköpostia ystävältäni. Olen Lontoossa perheeni kanssa, meidät mukiloitiin, nyt on rahat loppu ja apua tarvitaan, kuului viesti. Vastahan sitä eilen nähtiin, missä välissä sinä sinne ehdit, ihmettelin. Sitten epäilys heräsi. Tekstiviesti selvitti asian: sekä sähköpostiin että facebookiin oli hakkeroitu. Tuli varsin mielenkiintoisia postauksia ja meilejä! Asiasta kuitenkin selvittiin, eikä rahallista apuakaan tarvittu. Omatkin salasanat tarvitsevat päivitystä...

Tämä tarina ei kuitenkaan ollut tämä blogin aiheena. Aasinsilta, sanoisin. Nimittäin nyt tarvitsisin kovasti teidän, rakkaat lukijat, apuanne. En ole kerjuulle vielä joutunut, eikä tämä ole mikään rahanhankintayritys. Kyseessä on erään ystäväni auttaminen. Hänellä on ollut vähän siipi maassa, elämässä monenmoista mutkaa. Ihmisen mieli on siitä mielenkiintoinen, että masennuksen syövereistä joskus kumpuaa taiteellisia teoksia, ja tässä tapauksessa kyseessä on runo. Allekirjoittanut joutuu tunnustamaan, että on ehkä saattanut toimia runoilijalle eräänlaisena innoituksen lähteenä. Runo julkaistiin tänään Best New Poem -sivulla päivän parhaana runona, jossa vuoden parhaat runot saavat palkinnon. Olisin kovin kiitollinen, jos auttaisitte ystävääni piristymään käymällä lukemassa runon, tykkäämällä siitä ja ehkäpä kirjoittamalla kommenttejanne. Tiedän, että se olisi runoilijalle kullanarvoista.

Best New Poems

Rakkaudella,
Äiti

Työmatkalla paratiisissa

Ensimmäinen työmatka uuden työpaikan puitteissa on nyt takana. Matkan tarkoitus oli perehtyä kahvin tuotantoon ja valmistukseen Nicaraguassa ja Costa Ricassa. Kun oikein on avoimella mielellä, voi tällaisella matkalla paljonkin oppia. Ohessa parhainta satoa.

Nicaragua on suosittu matkakohde ja lentokoneet ovat aina täynnä. Jos lentomatkalla on välilasku, niin jatkolennolta myöhästymisen riskin välttämiseksi kannattaa lentojen välille varata aikaa noin puoli päivää. Tämä on tarpeen varmistaaksesi paikan Nicaraguan koneeseen siinä tapauksessa, että ensimmäisen lennon koneessa on moottorivika, ja pitää vaihtaa toiseen lentokoneeseen, ja tässä toisessa lentokoneessa on ilmanpainevika, joka pitää korjata ennen matkaan lähtöä. Koneesta myöhästyminen tarkoittaa väistämättä noin kahden päivän odottelua seuraavaan vapaaseen istumapaikkaan.

Jos välilaskupaikassa on vietettävä konepaikan puuttumisen vuoksi yö, ja päätät unohtaa koko Nicaraguan ja ajanpuutteen vuoksi mennä suoraan Costa Ricaan, matkalaukku löytää tiensä perille matkapäivänä 5 (päiviä yhteensä 6).

Jos tarkoituksena on menettää matkalaukkunsa, kannattaa valita matkaseuraksi ystävällinen pomo, joka lupaa hyväksyä muutaman vaatekerran ostamisen matkalaskuun.

Costa Ricassa kaduilla ei ole nimiä. Perille löydetään "puun kohdalta oikealle, ja sitten koulun jälkeen toinen vasemmalle" - ohjeiden perusteella. Espanjankielen- ja autonikkunan alasrullauksen taito ovat tarpeen silloin, kun perille ei ihan heti löydykään.

Paratiisissa ei tarvitse herätyskelloa. Tropiikin linnut täyttävät sen tarpeen.

Paratiisi on kännykkäkatveessa. Ulkomaailman ja lasten kanssa kommunikointitiheyteen tulee asettaa realistiset tavoitteet.

Samat kengät sopivat sekä toimistoon, kahvitehtaalle että viidakkopolulle siinä tapauksessa, että matkalaukku ja sen sisällä olevat lenkkarit eivät ole löytäneet tietään perille.

Koiranvahdiksi kannattaa varata naapuri, jonka aidan alta koira ei pääse kaivamaan kuoppaa ja karkaamaan. Jos koira karkaa, tulee naapuruston olla ystävällismielinen, jotta koirasta pidetään huolta sen aikaa, kunnes omistaja tulee kännykkäkatveesta ja järjestämään koiran jatkohoidon. Myös koiranomistajan ystävyyssuhteiden kunto on oltava sitä luokkaa, että kun varahoitaja tarvitaan, apua löytyy ystäväpiiristä.

Lounaat ja illalliset tulee viettää joko vuorenrinteen näköalaravintoloissa, tai laakson paratiisipuutarhassa.

Jos paikallinen juustotarjotin näyttää siltä, että se on ollut kauan lämpimässä, ja tarjottimella olevat oliivit kärpäsenkävelemiltä, ne kannattaa jättää syömättä siitä huolimatta, että isäntäväki loukkaantuu. Seurauksena voi olla räväkkä vatsatauti, joka on varsin vastenmielinen kanssatyöntekijöille erityisesti silloin, kun tauti iskee toimistossa.

Vatsataudin voi myös käyttää edukseen. Sen avulla matkan aikana kertyneet kilot karisevat ja vatsa litteytyy. Ja taas maistuu!

Costaricalaiset ovat miellyttävä kansa, joiden kanssa on mukava ja helppo tehdä töitä. Kannattaa varautua ylenmääräiseen ystävällisyyteen ja siihen, että kollegat uhraavat kansallisen vapaapäivänsä käyttämättä vain jotta pääset käymään kahviviljelmällä ja tehtaassa.

Jos maassa ei ole armeijaa, ja välit naapurimaan kanssa eivät ole parhaat, voi yllättäen menettää saaren naapurimaalle.

Kahvin kasvatus- ja tuotantoprosessi on pitkä, moniosainen ja harras, jotta suomalaisille saadaan pehmeät mokat kuppiin.

Kahviaddiktin ihanneammatti on kahvinmaistaja, jonka tehtävänä on maistella ja arvioida erilaisia kahvinäytteitä päivät pitkät. Harjoittelua vaatii maku- ja laatuerojen tunnistamisen lisäksi myös ryystämis- ja sylkäisytekniikka, jotka voivat olla hyvin haasteellisia aloittelijalle.

Parasta kahvia on 100% arabica, ja mielellään vapaavalintaisen kestävän kehityksen sertifikaatilla varustettuna. Sertifikaatti takaa sen, että kahvi on tuotettu luontoa ja kahvinkasvattajien tarpeita hyvin huomioon ottaen.

Kaiken kaikkiaan aivan mahtava reissu, oheisten kohokohtien lisäksi opin paljon itse maasta, politiikasta, elinolosuhteista, siirtolaisuudesta, muista Väli-Amerikan maista, luonnosta, kollegoista, ja luonnollisesti kaikkea mahdollista kahvin kasvatuksesta, tuotannosta ja kaupasta.

Rakkaudella,
Äiti

Uudet tuulet puhaltaa

Yksinhuoltajan elämän kirjassa kääntyy pian uusi lehti. Ei, en ole menossa naimisiin. Mutta töitä sain.

Tämän myötä edessä on hyppy tuntemattomaan, monessakin mielessä. Uusi firma, uusi toimiala, uudet toimintatavat, periamerikkalainen yrityskulttuuri. Siis juuri se, mitä kammosin: työaika 8 – 17:30+, kahden viikon ruhtinaallinen vuosiloma, kahdeksan sairaspäivää vuodessa, ruuhkassa ajoa, matkustelua maailman eri kolkkiin, puhelinpalavereita taas ympäri maapalloa. Lasten kanssa yhdessäolo vähenee. Palkkakin pienenee. Jaa että miksikö otin työpaikan vastaan? Sitä samaa se on, menee täällä minne tahansa. Viimeisten kuukausien aikana vähentynyt työmäärä on vääristänyt kuvani tosimaailmasta. On kasvettava aikuiseksi ja hyväksyttävä aikuisten vastuut. Mutta tässä työpaikassa on niin monta puoltavaa tekijää, että menen ihan innoissani. Toimenkuva on tosi mielenkiintoinen, ja vaikka haasteita tulee olemaan, niin siellä varmasti saa paljon aikaiseksi. Firma on vakavaraa, ei mitään tuuliviirihommaa, ja väki viihtyy siellä pitkään. Se on harvinaista! Ympäristö on globaali, ja pääsen oppimaan paljon uutta ja tekemään töitä eri maailmankolkan ihmisten kanssa. Tuskin maltan odottaa uuden työn alkua. Jossain vaiheessa pohdin, että motivoituuko sitä enää ikinä mihinkään työhön, mutta siitä ei ole enää huolta. Motivaatio on katossa.

Ei niin etteikö hirvittäisi. Kyllä hirvittää ja mietityttää, että kuinka saan kaiken yksinäni pyörimään, ja jääkö aikaa enää millekään muulle kuin työnteolle, miten lapset pärjäävät muutoksen kanssa, miten itse pärjään. Hirvittää, kuinka pärjään uudessa roolissa. Jos ei tule tulosta, tulee monosta. Sitten ei naurata. Olen kuitenkin päättänyt, että en anna pelolle valtaa, se vain syö sisältä. Sitä saa mitä tilaa, elämässä onnistuu silloin, kun uskoo itseensä ja onnistumiseensa. Jos odottaa kohdalleen vain negatiivista lopputulosta, sitä negatiivista kyllä tulee. Olen positiivinen, ja tiedän, että saan hommat luistamaan. Haasteista kyllä selvitään. Lapset ovat jo nyt pyytäneet sitä, että haluavat olla pidempään koulun iltapäivähoidossa, kas, eivät olekaan niin riippuvaisia äidistä kuin luulin. Koko viikon läksytkin on kolmasluokkalainen tehnyt jo maanantaina. Kumpikin paukuttaa pianoa joka päivä innolla ilman äidin pakottamista. Ex on tukeva ja kannustava, ansainnut hatunnoston arvoisen kiitoksen. Siivousapua saa, ja ystävällä on palvelu, jossa hän toimittaa kotiruokaa työssäkäyville ihmisille. Tuleva pomo lupasi ylimääräisiä lomapäiviä pitkistä päivistä, ja vaikuttaa muutenkin joustavalta. Kaikki loksahtaa pelottavan hyvin paikoilleen.

Tarina siitä, kuinka tämän työpaikan sain, on kertomisen arvoinen. Aiemmin blogia seuranneet lukijat muistanevat, kuinka olen joutunut ottamaan työnhaun ihan eri kannalta kuin olin Suomessa työnhakuun tottunut (silloin 1998 kun viimeksi töitä hain). On pitänyt markkinoida itseään, verkostoitua, asettua esille. Pelkillä suorituksilla ei pärjää, vaan pitää maalata itsestään haluttava kuva. Siinä on suomalaisella opettelemista. Resume, se on parempi olla kauniisti kirjoitettu. Ja LinkedIn, profiili pitää olla kunnossa. Pitää tietää, miten verkostoitua. Ja kaikki oppimani lopulta tuotti tulosta. Matkan varrella kaikkein kummallisin tapaus oli se, kun täysin tuntematon naishenkilö soitti ja sanoi, että on ystävä jonkun kanssa, joka on ystävä jonkun kanssa joka on minun ystäväni, ja pyysi resumeni. Lopullinen yhteys ei koskaan minulle selvinnyt. Siinä tuntemattoman ihmisen hyvä sydän tuotti iloa ja lämpöä pitkäksi aikaa, vaikka kontaktista seuranneesta haastattelusta ei tulosta tullutkaan.

Mutta takaisin tähän uuteen työpaikkaan. Verkostoituminen oli tässäkin avainsana. Kuulemma 80% kaikista työpaikoista täytetään epävirallisia kanavia kautta, ja vain 20% päätyy julkiseen hakuun. Olin kertonut kaikille, tutuille ja tuntemattomille, häpeilemättä tilanteestani ja työnhaustani. Työnhaku täällä on jokapäiväistä arkea monelle, firmat säästävät ja organisoituvat jatkuvalla tahdilla, silloin sanotaan työntekijöille kiitos ja näkemiin, tässä kahden viikon palkka. Monet ovat kokeneet saman, ja osaavat helposti samaistua asiaan, eikä asia ole mitenkään tabu. That’s life. Ihmiset ovat valmiita auttamaan tuttuja ja tuntemattomia ihan uskomattomasti. Niin kävi minunkin tilanteessani. Henkilö kirkkoni pienryhmästä sattuu olemaan urheilun puitteissa ystävä henkilön kanssa, joka vastaa erään firman rekrytoinneista. Ja tämä firma sattui juuri olemaan etsimässä henkilöä, jolla on sellainen tausta kuin minulla. Loppu onkin historiaa…

Kaikki palaset ovat osunneet kohdalleen niin helposti, että melkein hävettää. Mitä sellaista olen tehnyt, että olen ansainnut kaiken tämän. Katson ympärilläni olevia ystäviäni, hyviä ihmisiä, jotka taistelevat jokapäiväisen elantonsa kanssa. Katson taaksepäin elämääni ja totean, kuinka helppoa kaikki on minulle ollut. Hyvät lähtökohdat elämään. Suomen ilmainen koulutusputki, sitä todella osaa nyt arvostaa. Suomen sosiaaliturva ja julkinen sairaanhoito, turvana silloin kun niitä on tarvinnut. Työura ilman katkoja. Kaikki on aina mennyt kohdalleen, vaikka elämässä on alamäkiä ja kuoppia ollutkin. Kuinka toisenlaista elämä voisikaan olla, jos olisin syntynyt tänne huonoihin oloihin, ja elämä olisi lähtenyt alamäkeen heti alusta lähtien. Tai jos olisin syntynyt Ugandaan. Suunnaton kiitollisuus täyttää sydämeni ja lähetän taas kiitoksen rukouksen Taivaan Isälle.

Kun kävin läpi mahdollisen työpaikan hyviä ja huonoja puolia, tein ensin listan huonoista puolista. Työhön ja työmatkoihin menevä aika, miten päivässä riittävät tunnit kaikkeen. Palkanalennus, miten pärjään. Matkustelu, miten se vaikuttaa lapsiin. Tätä kaikkea pohtiessani koin jotain ihanaa. Sydämeeni astui rauha ja tunne siitä, että kaikki on niin kuin pitääkin, että rukouksiini on vastattu - olen siellä, missä minua kaikkein eniten tarvitaan, enkä ole yksin. Minun tehtäväni on jakaa kaikesta siitä hyvästä, jolla Taivaan Isä on minua siunannut. Kaikissa menneissä elämän haasteissa Jumala on ollut rinnallani, vaikka en Hänen olekaan antanut elämässäni aina vaikuttaa. Hän on rinnallani nytkin, ja kaikki järjestyy parhain päin tavalla tai toisella, ja Hän on sen jo osoittanut.

Seikkailut täällä siis jatkuvat erilaisissa merkeissä. Mitä kaikkea sitten tapahtui, siitä kerromme ensi kerralla (Piilomaan Pikkuaasi). Tässä vielä kiitoslaulu iloksenne

http://www.youtube.com/watch?v=fjDojEOiMcE&list=FLLxrQK3wh8qXcylQvzTjLQA&feature=mh_lolz

Ihania kevättalven päiviä teille kaikille
Rakkaudella,
Äiti

Metsätöissä

Päätin sulkeutua viikonlopuksi kotiin ja puhdistaa pääkopan kaikista pohdinnoista, huolista, toiveista ja peloista. Olen useamman kerran harrastanut samanlaista toimintaa, rauhoittunut, hidastanut ja tehnyt päänsisäistä suursiivousta, se tekee hyvää. Kun pää on tyhjennetty kuonasta, on upea huomata, miten rentoutunut oloni on, ja kuinka rentoutuneena uusia ajatuksia ja ajatusratoja rupeaa pulpahtelemaan aivokuoren pinnalle aivojen sisimmästä sopukasta, sieltä, joka on usein tiukasti salvattuna kiinni kiireen ja stressin muodostamin rautaisin puomein.

Tässä vaiheessa on huomautettava, että blogin loppuosa ei käsittele alkoholin tai muiden päihdeaineiden väärinkäyttöä, paikallisten sienien käytön kokeiluyrityksiä, eikä alkuperäisintiaanien poppamiesten muita transsiinvaipumiskeinoja. Vaikka kaikenlaisia mielenkiintoisia sieniä pihapiiristä kyllä löytyisi tähän aikaan vuodesta. Siispä herkemmätkin lukijat voivat jatkaa tekstin eteenpäin tavaamista.

Koska paikallisen hiljaisuuden retriitin olemassaolosta ei ole tietoa, oman kodin pitää toimia sisäisen jätteenkäsittelylaitoksen ulkoisina puitteina. Pelkästään kotioloissa meditoimalla ei allekirjoittanut saa päätään tyhjäksi pidemmäksi aikaa kuin mitä kuluu tiski- tai pyykkivuoren havaitsemiseen. Yksi keino on kuitenkin takuuvarma, nimittäin ns. metsätyöt. Niitähän tässä pihassa riittää. Kun kaikki muu elämässäni on sekaisin, ainakin kodin, ja kotipiirin, pitää olla järjestyksessä.

Alun perin olin suunnitellut, että vedän kotioven kiinni perässäni perjantaina iltapäivällä, en vastaa puhelimeen, unohdan internetin olemassa olon, en kirjoita, raivaan puita ja puskia, ja kuoriudun pikkumetsurin roolista esiin vasta maanantaina, mutta pari joustoa piti tehdä. Ensimmäisen poikkeuksen, vierailun taidegalleriaan ja vietnamilaiseen ravintolaan, olin jo aiemmin sopinut, enkä kehdannut perua. Mielessä kyllä kävi. Onneksi en perunut, ilta osoittautui varsin mukavaksi. Ensin hörppäiltiin taidegalleriassa viiniä ja katseltiin seinille ripustettuja teoksia, ja keskusteltiin niistä niin kuin olisi taiteesta jotain ymmärretty. Mielenkiintoisempaa oli kuitenkin tarkkailla vieraita/asiakkaita. Vanhoja mummoja ja ukkoja keppeineen. Joku oli väsynyt ja istahtanut nojatuoliin nautiskelemaan lasillistaan. Yksi taiteilijoista oli kuulemma öljypohatta, joka eläkkeelle jäätyään oli omistanut elämänsä taiteen tekemiseen. Käviköhän hänellä koskaan mielessä heittää öljyinen uransa menemään, seurata unelmaansa ja todella keskittyä taiteen tekemiseen? Vietnamilainen ravintola puolestaan oli kuin hyppy toiseen maahan. Olin jonkin aikaa ainoa eri rodun edustaja koko paikassa. Tarjoilijat puhuivat sujuvasti toista kieltä, mutta armahtivat kohdallamme. Ruokalistassa oli onneksi kuvat. Alkoholia ei tarjoiltu, viinilasit oli korvattu muovituopeilla, joissa oli pilli ja juomia sateenkaaren eri väreissä. Kolmen sukupolven edustajat istuivat isoissa pöydissä ja jakoivat annoksia keskenään. Suurin osa asiakkaista ja henkilökunnasta ylettyi minua noin hartioiden korkeudelle. Ja ruoka… taivaallista! Kuin pakomatka minilomalle, ja kaikki käytännössä ihan omalla takapihalla, kulinarismiturismi on ihanaa!

Toinen poikkeus tuli ystäväpiirissä sattuneen hätätapauksen johdosta. Mietin monta sekuntia, vastaanko puhelimeen, kun näin näytössä vilkkuvan nimen. Olinhan antanut itselleni luvan keskittyä tänä viikonloppuna vain itseeni, olin jo onnellisessa nollaustilassa, enkä halunnut tulla vedetyksi takaisin tämän maan pinnalle ja sen ongelmien ääreen. Onneksi kuitenkin vastasin. Särkynyt sydän, ja ystäväni kaipasi kuuntelijaa. Sydämen paikkailussa meni puhelimitse puolisentoista tuntia, ja keskustelu ilmiselvästi helpotti potilasta. Itse onnistuin välittömästi vaivuttamaan aivoni puhelun jälkeen nollatoimintatilaan.

Lauantai-aamuna nukuin pitkään, puoli kymmeneen. Elimistö ja mieli oli edellisen illan miniloman johdosta jo rauhoittunut, ja pystyin nukkumaan hieman univelkoja pois. Havahduin hereille tosin tavalliseen tapaan, 5.30, mutta pystyin vaivatta vaipumaan uudelleen uneen. Jotenkin pikkumetsurin rooliin astuminen pyyhki pois stressinpoikaset, ja eläydyin rooliin täysin. Päätin elää juuri tässä hetkessä. Ottaa yhden asian kerrallaan. Tehdä asioita vain sen verran, kuin jaksan ja viitsin, omaan tahtiin ilman aikatauluja ja deadlineja, välittämättä siitä, että yksi ja toinen ja kolmaskin työ huutaa tekijäänsä. Keitin aamukahvit. Pannullisen. Edessä olevaa ruumiilisen työn päivää ennakoiden tein itselleni kunnon aamiaisen, paistelin kananmunia ja paahtelin leipiä. Join sen pannullisen kahvia. Lueskelin siinä samalla. Reilun tunnin kuluttua rupesi tuntumaan siltä, että hommat vihdoin kutsuu. Poissa oli kaikki kiire ja tohottaminen, työn aika on sitten kun on työn aika. Hanskat käteen, tikkaat kainaloon ja Fiskarsin oksankatkaisijat mukaan.

Pihassa kasvaa kolme isoa puuta, pari pienempää sekä epämääräinen määrä erilaisia puskia. Käsittelyn alle joutuivat puista kaksi suurinta, joiden alaoksat, ja vähän ylemmätkin, olivat kasvaneet niin, että rehottivat rumasti ja varjostivat sekä taloa että pihaa. Oman osansa sai myös naapurin puu, jonka oksat olivat levittäytyneet puolelleni ja vallanneet nurmikkoni aurinkoalasta osan. Keikuin tikkaiden nokassa metrien korkeudessa ja katkoin oksia. Oksat putoilivat alas, ja kasasin niitä välillä pinoihin. Pää tyhjeni jo ennen kuin ensimmäinenkään oksa oli pudonnut alas. Keskityin vain seuraavaan oksaan. Elin siinä hetkessä. Haistelin tammen katkottujen oksien tuoksua. Pää oli tyhjä, enkä antanut yhdenkään stressaavan ajatuksen nousta pinnalle. Se ei ollut edes vaikeaa. Kun tuli juomatauon aika, join. Kun tuli lounaan aika, söin. Kun tuli kahvitauon aika, join puoli pannullista kaikessa rauhassa. Lueskelin. Ja söin keksin. Tai kuusi. Nyt ei ollut ruumin puhdistamisen aika. Sitten kun tuli työnteon aika, jatkoin hommia. Tuntikausia jatkoin oksien katkomista, kunnes kaikki katkottavat oksat oli katkottu ja olin väsynyt. Sitten oli levon aika. Söin, kaadoin lasin viiniä ja katselin rauhassa kesken jääneen leffan loppuun, lueskelin lisää, ja menin väsyneenä ja onnellisena nukkumaan ennen kymmentä. Kipulääkkeen jouduin tosin nappaamaan, kun tämä ruumis ei ole fyysiseen rasitukseen viime aikoina joutunut, ja siitä vallan hermostui.

Sunnuntaiaamuna sama rauhallinen tahti jatkui. Myöhäinen herätys, verkkainen aamupala. Jossain vaiheessa ne työt taas kutsuivat. Aloitin yhtä hommaa, ja sitten toinen homma rupesikin tuntumaan kivemmalta, ja vaihdoin siihen. Mitäs sitä turhaan hiki otsassa raatamaan, jos ei maistu. Kyllä se työnilo taas pian palautuu, ja sitten ensimmäisen asian voi hoitaa loppuun. Pesin ikkunan, sen likaisimman, siivosin ja järjestin autotallin (kahden auton kokoinen, joten sinne mahtuu tavaraa!), pilkoin edellisen päivän katkotut oksat pienemmiksi, jotta roskakuskit poimisivat ne mukisematta mukaansa. Sainpa vielä aikaiseksi uuden kukkapenkin reunuksenkin. Ranteita myöten savimaassa nostin isoja reunuskiviä ja kaivoin maata. Olo alkoi tuntua kuin uudisraivaajalta. Ajatusleikille antoi pontta aiemmin viikolla tehty tyttären luokkaretki historialliseen kaupunkiin, johon osallistuin valvojana. Siellä lapsille opetettiin, minkälaisia askareita ennen muinoin tehtiin, silloin, kun ei ollut sähkövaloa, vesijohtoverkostoa, autoja, kännykkää, Hollywoodia, virtuaalitodellisuutta ja made in chinaa. Tulinkohan tähän maahan 200 vuotta liian myöhään?

Siinä sunnuntaiaamun kuluessa oli tyhjentynyt pää jo sen verran tervehtynyt kaikesta poistuneesta kuonasta, että kaikenlaisia ideoita alkoi salakavalasti pulpahdella pintaan. Blim! kesken tuoksinan. Sitten toinen Blim! Kuin isot rattaat olisivat käynnistyneet uudelleen, öljyttyinä, rauhallisesti. Ideoita pulpahteli elämästä yleensä, kirjoittelusta, erilaisista työ- ja uravaihtoehdoista. Haluan olla isona filosofi, ajattelija, taivaanrannan maalari, kirjailija, puutarhuri, suutari, antiikkihuonekalujen kunnostaja. Mukavaa olisi tehdä käsillään töitä ja siinä samalla pohtia maailman menoa. Ajattelutoimialalla pelkästään elannon hankkiminen on vain hieman haasteellista. Ellei se ajattelu ole kovin karsinoitua: näin tehdään tämä ohjelmanpätkä jolla saadaan tämä tietokoneohjelman osa toimimaan, tai näillä suunnittelemillamme keinoilla yrityksen myynti kasvaa, tai näin tehostamme osastomme toimintaa. Kuka maksaisi oikeista ajatuksista, niistä, joilla voi koskettaa toisen ihmisen sisintä, herättää heissä henkiin jotain, joka saa heidät ihmettelemään auringonnousua, kietomaan kätensä syyskylmän aamun ympärille, hieraisemaan poskea puunrunkoon, sulattamaan aivosolunsa arjen kiireiden syväjäästä?

Ei viikonlopun aikana normaali-ihmisen rationaalisuusasteikolla mitään järkevää suuntaa työnhakuun löytynyt. Löytyi kuitenkin yksi mielenkiintoinen suunta, nimittäin polun pää omaan sisimpääni. Kovin jännittävää mitä pään sisältä kuoriutuu, kun jaksaa hetkeksi pysähtyä, nollata tilanteen ja elää tässä hetkessä.

Nauttikaa tästä hetkestä!
Rakkaudella, Äiti

ps. kuvassa on vain osa viikonlopun metsätöiden tuloksesta.

Päätöspuu

Töiden menettäminen, vaikkakin odotettu, on osoittautunut kovin haasteelliseksi pääkopan kapasiteetin ja toimintakyvyn suhteen, kun nuppi taitaa muutenkin tarvita kuntoharjoittelua. Meillä on ollut jo aiemmin yhteisenä vitsinä, että äiti ei muista mitään ja puhuu muutenkin välillä ihan sekavia. Esimerkiksi pojalle kerran sanoin: ”Syö vaatteet”, kun piti sanoa että syö ruoka ja pue vaatteet. Eilen sentään muistin, että pojan vuoro oli viedä luokalleen välipalaa, ja juhlimme sitä pienenä voittona siitä, että äidillä on sentään joidenkin aivosolujen välinen yhteys toiminnassa. Juhlien jälkimainingeissa poika totesi, että kyllähän sinä vielä jotain muistat, kun muistit tänään missä koti on. Niinpä niin… vielä tulee sekin päivä jolloin sitäkään ei enää muista.

Jotta tähän pääkopan sekavaan olotilaan ja tulevaisuuden vaihtoehtoihin tulisi jotain selkeämpää rakennetta, tein harjoituksen, jota liikemaailmassa kutsutaan päätöspuuksi. Tässä mallissa kaikki eri vaihtoehdot kartoitetaan ja analysoidaan. Päätöspuu lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa pitää tehdä päätös siitä, mihin suuntaan elämässä seuraavaksi. Meikäläisen tapauksessa puuhun näyttää muodostuvan kolme päähaaraa:

1. Jatketaan samaan malliin, eli entisen koulutuksen ja työkokemuksen perusteella. Tästä on kaksi eri linjausta, ns. varma nakki, joka tarkoittaa sitä, että löytyy lähes vastaavaa työtä hyvin samanlaiselta toimialalta. Tällöin pääsee heti tuottamaan firmaan tulosta, eikä tarvitse kovin paljon ponnistella työnsä tekemiseksi. Väistämättä tämä tarkoittaa tosin sitä, että silloin voi työhön voi olla vaikea motivoitua, jos tekee suunnilleen samaa kuin ennenkin. Uraoravanpyörä voi myös uhata, ja silloin kärsii aika lasten kanssa. Toinen linjaus on sama ura, eri toimiala. Sanotaanko että vaikka ohjelmoija, joka työskentelee ensin vakuutusyhtiön IT-osastolla, ja sitten valtion virastossa A. Mielenkiintoista ja haastavaa ainakin joksikin aikaa, oppii uutta, mutta uraoravanpyörän riski on suurempi.

2. Unelmien toteutus. Tässä puunhaarassa analysoidaan ne kaikki vaihtoehdot, jotka ovat intohimojani. Mikäs sen mukavampaa kuin tehdä elääkseen sitä mitä rakastaa. Tai tässä tapauksessa ”elääkseen” saattaa joutua korjaamaan ”kituuttaakseen” -sanalla. Ajatellaanpa ihan itseään huvittaakseen kirjailijavaihtoehtoa. Unelmaduuni! Voi ottaa rennosti ja istua pihakeinussa naputtelemassa. Kerätä ideoita sieltä täältä, notkua kaduilla, puistoissa ja kuppiloissa. Luulen, että Reijo Mäki on esimerkiksi viettänyt aika monta kosteaa iltaa turkulaisissa ravitsemusalan liikkeissä, jotta on saanut niin eläväisesti kuvattua Vareksen edesottamukset. Mukavaa! Mutta jottei kaikki olisi niin valmiiksi nättiä, pitää olla se haaste: leivänansaintamahdollisuudet ovat hieman kyseenalaiset. Vaikka aika monta koskettavaa tarinaa varmaan syntyisi paikallisista leipäjonoista. Pari muutakin intohimoa minulla on, puutarhassa puuhaaminen ja ravitsemustieteet, ei nestemäiset. Molempi näistä vaatisi uudelleenkouluttautumista. Pistää miettimään.

3. Plan B. Tämän puunhaaran tullessa valittua jatketaan määrätietoisesti tavoitellen naimisiinmenoa. Ensimmäinen vaihtoehto olisi mennä rikkaisiin naimisiin. Mitä vanhempi ja rikkaampi mies, sitä parempi. Tällöin voisi hyvin keskittyä elämän hyviin puoliin, lasten kanssa oleiluun, shoppailuun, matkailuun ja tehdä vaikka hyväntekeväisyyttä siinä sivussa. Haittapuoli on vaihtoehdon vaatima alkuinvestointi. Rikkaalla miehellä on varmasti varaa mistä valita, joten pientä peruskorjausta pitäisi ensin tehdä vähän siellä ja täällä, ja aloittaa puolen vuoden kuntotreeni. Tuskin pelkällä herkällä hämäläissielulla kovaa markkina-arvoa on. Negatiivisena puolena tässä vaihtoehdossa on se, että omanarvontunto voi suomalaisella itsenäisellä naisella tietoisesta siivelläelämisestä hieman haavoittua. Eikä niitä rikkaita miehiä taida ihan helppo olla löytää. Josta päästäänkin toiseen alavaihtoehtoon, eli ei niin rikas mies, mutta tarpeeksi, ettei tarvitse turhia elämän vastavirrassa räpiköidä. Voisi vaikka valita jonkun alueen tuosta intohimokategoriasta päätoimeksi, tai pyörittää sitä puolikuopattua omaa firmaa. Eduksi olisi, jos tässä vaihtoehdossa mies olisi mukava ja miellyttävä, jotta voisi nauttia myös muista luontoiseduista. Näitäkään kandidaatteja ei ihan joka puussa kasva, vaikka näistä havaintoja on tehty enemmän kuin ensimmäisistä.

Olen nyt räknännyt eri vaihtoehtojen plussia ja miinuksia yhteen, ja kaksi vaihtoehdoista näyttää selkeästi erottuvan joukosta: sama ura mutta eri toimiala, sekä kohtuullisen rikas ja mukava mies. Haasteita odotettavissa molemmilla puunhaaroilla.

Päätöspuusta on karsittu kuollut oksa, eli se, että ei tehdä mitään ja heittäydytään työttömäksi.

No niin, tutut ja tuntemattomat ystävät, mikä saa vaihtoehdoista saa eniten ääniä? Ja tuleeko teillä mieleen muita vaihtoehtoja?

Rakkaudella, Äiti

CSI Dallas

Olimme pojan kanssa takapihalla tekemässä puutarhahommia sillä aikaa kun tytär taisteli sisällä päivän läksyvuoren kanssa. Kun poika kysyi: ”Äiti mikä toi on?”, niin arvasin katsomatta, että jotain yököttävää se on. Jo kaukaa näin maassa lojuvan harmaan karvakasan. Siinä vaiheessa asiasta ei ollut epäilystäkään. Otuksen siimahäntä vahvisti asian. Kuollut rotta. Taas.

Pihalta on löytynyt useampi saman lajin nisäkäs eri dekompositiovaiheessa. Kaksi niistä oli kuivanut korpuksi. Nämä kaksi rottaruumista löydettin, kun koira oli siirtämässä niitä. Koira ei kummallakaan kerralla tehnyt pidätysvaiheessa vastarintaa, ja luopui kummastakin ruumiista saman tien. Molemmilla kerroilla koira toimitettiin välittömästi telkien taakse kuulusteltavaksi, ja myöhemmät oikeuskäsittelyt totesivat sen syyttömäksi rikoksiin. Koiran todistajanlausunto ”mä vaan löysin ne” ja "luulin niitä puruleluiksi" oli varsin vakuuttava. Lähempi kuolinsyyn tutkinta vahvisti kuolinsyyksi myrkytyksen, jonka aiheuttamiseen koira ei fyysisistä rajoitteista johtuen pysty, ja se vapautettiin murhasyytteistä. Koira sai kuitenkin rangaistuksen ruumiiden kätkemis-, syömis- ja häpäisy-yrityksistä, ja toimitettiin rangaistukseksi kylpyyn. Eläin on nyt ehdonalaisessa, ja rangaistus rikoksen uusimisesta voi tarkoittaa pahimmassa tapauksessa vapaudenmenetystä määräajaksi, eli koiraa kuljetetaan ainoastaan kytkettynä, eikä se saa vapaasti takapihalla temmeltää.

Yksi rottaruumis löytyi patiolta koiran antaman vihjeen perusteella. Lähempi tarkastelu osoitti, että rikos oli tapahtunut korkeintaan kaksi tuntia aiemmin, sillä kuolonkankeus ei ollut vielä levinnyt ja ruumis oli varsin hyväkuntoisen näköinen. Myrkytys oli tämänkin kuoleman todennäköisin syy, mutta kuolinsyyn tutkijat olivat liian järkyttyneitä tutkiakseen ruumista sen enempää. Ruumispussiin vaan ja jätteenkäsittelylaitokselle.

Tämänpäiväinen uhri oli kuollut arviolta 3-24 tuntia aiemmin, täysin kankea. Kuolinsyy on hieman vaikeampi tässä tapauksessa päätellä, sillä ruumissa oli ulkoisen väkivallan merkkejä, jotka voi toisaalta myös tulkita normaaliksi ruumiin dekompositioksi. Näkyvimmät ulkoiset vammat olivat 1. hännässä, jossa suuri osa ulkoisesta ihosta oli kuoriutunut pois a) reviiritaistelun tuoksinassa b) petoeläimiltä suojautuessa tai c) luonnollisen dekomposition johdosta, ja 2. päässä, jossa pääkallo oli paljastunut joko a) skalpeerauksen johdosta tai b) luonnollisen dekomposition johdosta. Ruumista tarkemmin tutkiessa paljastui, että erilaiset madot olivat aloittaneet ruumiin hävitysprosessin, ja söivät talteen paljon johtolankoja. Käännettäessä rottaruumis toisin päin ruumiin vatsa liikehti, ja selvittämättä jäi kuolinsyytutkijoiden puistatusreaktioista johtuen johtuiko liikehdintä 1. madoista vai 2. vatsasta esiin pyrkivästä avaruusoliosta. Toinen nuoremmista taltioi liikehdinnän kameralla toisen heistä tehdessä liikehdinnästä läheltä silmämääräistä arviota hajusta välittämättä. Nauhoite analysoidaan tarkasti ja tilanne pyritään rekonstruoimaan niin, että saataisiin selville, näkyykö vatsanpeitteen alla minkään tunnetun avaruusolion hahmo. Kuolinsyytutkijat tulee lähettää lisäkoulutukseen saamaan oppia siitä, mitkä madot ruumiiseen ilmestyvät ja milloin. Näin voidaan tarkemmin määritellä kuolinaika ja päästä rikollisen jäljille. Koira ei ruumiin löytöhetkellä ollut paikalla. Tutkintapöytäkirjoihin tehtiin merkintä siitä, että koira käyttäytyi epäilyttävän normaalisti, ja kiersi ruumiin löytöpaikan kaukaa.

Neljännen rikoksen tutkimuksissa tapahtuneista huolimattomuksista johtuen kuolinsyyn tutkijat joutuvat sisäisen tutkinnan kohteeksi. Kokenein kuolinsyyntutkija oli lähellä tehdä virheen, joka olisi voinut johtaa todisteiden tärveltymiseen. Hän melkein kosketti ruumiin häntää, myöhemmin väittäen luulleensa sitä tikuksi. Pitääkö tämä paikkansa vai häiritsikö joku hänen työntekoaan tarkoituksenaan tahallaan saada kokeneen tutkijan tärvelemään todistusaineisto, se jää sisäisen tarkastuksen selvitettäväksi. Koira on eritystarkkailussa.

Rakkaudella, Äiti

Analyysi siitä mitäs sitten tehtäisiin

Nyt ei yhtään huvittaisi ryhtyä miettimään, että mihin suuntaan tässä pitäisi lähteä elämänpolkua tallaamaan. Mieluummin vaikka istuisin tuolla pihakeinussa ja katselisin tähdenlentoja. Ai mutta ei ne tänne näykään kun naapurin varkaiden-karkotus-valonheittimet valaisevat koko korttelin. Lentokoneet sentään menee ihan talon yli, kai niitäkin voi katsella. Kai tässä on jotain pohjatyötä tulevaisuuden suunnitelmille tehtävä ja mietittävä mitä oikeasti haluaa elämällään tehdä. Jotta tämä harjoitus sujuisi mukavammin, niin pistänkin ajatukset vitsikkäästi kirjoitelmamuotoon ja voiteluaineeksi lasillisen aitoa italialaista Chiantia. Meillä on meinaan lähinaapurustossa, siis teksasilaisittain lähellä, varmaan alle 5 kilometriä, sellainen mukava italialaisimitaatioperheyritys, jota italialaista ruokaa ja juomaa rakastavat amerikkalaiset pitävät. Liiketiloissa on pieni italialaisherkkujen putiikki, varsin kunniallinen viiniosasto, josta tämäkin Chianti on peräisin, pieni ravintola, tai halutessaan saa mukaan pitsat, pastat, oliivit ja kaikenlaisia pikkuherkkuja. Parmankinkkujakin näytti olevan hyvinkin kaunis rivi.

Torstaisin lapsilla on pianotunti, joka tarkoittaa armottoman kiireistä iltaa, koulusta lähdetään talla pohjassa toiseen suburbiaan pianotunnille, matkalla syödään autossa välipalaa, joiden ahmimiseen pienokaisilla on noin 20 minuuttia, samalla tytär lukee päivittäistä lukuläksyään, toivottavasti osa 30 minuutin lukemisesta tulee suoritettua, pianotunnilla toinen tekee läksyjä ja toinen soittaa ja sitten vaihto lennossa ja tuntien jälkeen talla pohjassa kotiin jotta loput läksyt saadaan tehtyä. Siinä välissä ei jää aikaa kokkaamiseen, vaan äiti on suosiolla luvannut lapsille että torstaisin syödään pikaruokaa. Rajansa sitä on hyvällä äitiydelläkin. Jos uskomattoman vaivan näkee siitä, että saa pianot soitatettua ja läksyt teetettyä, niin kai sitä vastapainoksi jossain kohtaa voi joustaa ilman huonoa omaatuntoa. Tai sanotaanko niin, että jos torstaisen pianoshown jälkeen joutuisi vielä ruuanlaittohommiin, niin voisi äidin pipon ympärysmitta yllättäen kutistua. Niinpä sitten viime viikolla suuntasimme tähän italialaisimitaatioon. ”Mä en tykkää tästä paikasta.” ”Mä haluun lähtee.” ”Mennään Mäkkäriin. ” Niinpä niin lapset. Äiti vain ajatteli, että syödään nyt kerrankin pitsaa, kun sitä niin hartaasti aina toivotaan mutta koskaan ei osteta. Oli tässä tietysti totuuden nimissä taka-ajatuskin mielessä, nimittäin pienen yrityksen tukeminen viinitukiostoilla. Siinäpä idea. Jos Italian talous kääntyy yhtä kuralle kuin Kreikan, niin euromääräisten lainavakuuksien sijaan Suomi voisi ottaa osan vakuuksista viinimääräisessä muodossa. Molemminpuoleinen voitto. Italia voisi säästää saamansa tukirahat lainojen maksuun, ja Suomessa lainavakuusviinit voisi jakaa suoraan kansalaisille, koska he Italian velat kuitenkin joutuvat maksamaan. Sitä voisi ainakin olla iloinen maksaessaan! Berlusconilla on varmasti jemmassa riittävä määrä vuosikertaviinejä.

Ajatus näyttää päätyneen pahasti harhateille ja hyppivän asiasta toiseen kuin takapihan pupu, joka loikkii pakoon meidän koiraa, ja pyhästi vannon, että se oli vain yksi lasillinen. Mutta sitäkin parempi. Jos joskus törmäätte italialaiseen Chiantiin nimeltä Tiamo, eli Rakastansinua, niin suosittelen, sillä tulee pisteet kotiin seuralaisen tai puolison hurmaamisessa. Pehmeä, hento, raikas, sopisi mielestäni hyvin lintu- tai riista-aterian kanssa. Josta tulee mieleen Helsingin Etelärannassa G.W. Sundmans, johon kerran pääsin syömään riistalintua hauleineen siihen maailman aikaan kun firmoilla vielä meni hyvin ja työntekijöille tarjottiin muutakin kuin lämmintä kättä.

Ei tämä ajatusten harharetki näytä päätyvän oikeille urille. Yritetään toisen kerran uudestaan.

Rakkaudella, Äiti

Ihana päivä!

Onko teille koskaan käynyt niin, että heräätte aamulla, ja joku laulu soi päässänne? Tai päivän tohinassa yhtäkkiä mielen syövereistä, alitajtajunnasta tiedostamatta pulpahtaa laulu, joka sopii tilanteeseen hyvin. Tämä jälkimmäinen kävi minulle tänä aamuna. Heräsin aamulla uskomattoman iloisena, kiitollisena ja tyytyväisenä, kaikki tulee olemaan vielä hyvin. Laittelin rauhassa aamupalaa, päätin ottaa aamun ensimmäiset puhelinpalaverit kotoa käsin ja suunnata toimistolle vasta myöhemmin. Nauttia aamusta ja aamukahvista, hidastaa. Linnut laulavat, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, aamuilma on syksyisen leppeä, 15 astetta. Yhtäkkiä päässä alkaa soida U2:n Beautiful Day. Tämän soidessa päässä on mukava päivänsä aloittaa!

http://www.youtube.com/watch?v=3V8nu6e8eFY

Nauttikaa elämästä!
Rakkaudella, Äiti

Sinfoniaa

Jottei menisi masennuksen puolelle niin lyhyt kotiseutumainoskatko tähän väliin. Olin perjantaina ensimmäistä kertaa täällä asuessani sinfoniaorkesterin konsertissa, Dallas Symphony Orchestran Mendelssohn Festivalilla. Monta muutakin ensi-kertaa on tullut viimeisen puolen vuoden aikana tehtyä. Olen kuin uusi ihminen, tutkin kaupunkia ja lähiseutua kuin turisti, oppimisen innolla. Tutuksi on tullut oopperatalot, musiikkisalit, teatterit, konsertit, monen monta mukavaa ravintolaa, joissa otetaan dinner ja drinksut ennen tai jälkeen esitysten. Melkein seitsemän vuotta tuli täällä asuttua ennen kuin moiseen ryhdyin. Nyt ihmettelen että minkä halvatun takia tämäkin kesti niin kauan tajuta, että sitä mitä tykkäsi Suomessa tehdä, voi tehdä täälläkin. Duh! Laitetaanko vaikka hitaiden hämäläisten sukujuurten piikkiin???

Kulttuuritarjonta on täällä ihan uskomattoman runsasta. Monet ystäväni ovat todenneet ihan samaa, että ovat olleet hyvin yllättyneitä kulttuuritarjonnan laajuudesta, se ei tule ensimmäisenä mieleen kun puhutaan Dallasista. Populäärimusiikin konserttivalikoima on sekin huippua. Isot ja pienet bändit pysähtyvät tänne soittelemaan. Sting taisi olla tulossa tänä syksynä, Duran Duran (onko nekin vielä elossa?), Bon Jovi joko tulee tai justiinsa kävi, U2, Coldplay, vain muutamia mainitakseni. HIM taitaa olla täällä käynyt parikin kertaa. Myös Broadway-musikaalit pysähtyvät tänne, samoin esim. American Idol –kiertueet. Että kyllä riittää jos kiinnostaa suburbiasta lähteä liikkeelle.

Pläräsin läpi Dallas Symphony Orchestran kauden ohjelman ja kas, siellähän on ihan kotoisia nimiä. Pietari Inkinen on vierailevana kapellimestarina. Tuolla nimellä on pakko olla suomalainen. Wikipedia sen vahvistaa. Ei mikään turha jannu. Japan Philharmonic Orchestran johtaja. Nuori kaveri, syntynyt 1980. Rautavaaraa ja Sibeliusta. Se pitää mennä kuuntelemaan! Eikä tässä kaikki. Hannu Lintu –nimi vilahtaa ohjelmassa. Wikipedioimaan, ja aavistukselle vahvistus. Hyvä Suomi! Taitaa tulla vilkas kulttuurivuosi!

Suomen kulttuuritarjontaa on ikävä. Paikalliset näytelmät tuntuvat suurimmaksi osaksi olevan sitä hilpeää valtavirtaa, joka saa rahahanat vuotamaan. Rohkeita näytelmän valintaratkaisuja voi rahallisista paineista johtuen olla hankala tehdä. Ehkä löydän täältä vielä jonkun teatterin, jossa esitetään synkistelynäytelmiä tosielämästä. Ei teatterista aina tarvitse lähteä hymyillen ja iloisesti nauraen, vaan se reissu voi myös laittaa aivosolut käyntiin ja tarjota ajattelemisen aihetta. Suomalaiset ovat ihailtavan rohkeita tässä suhteessa. Kertokaahan rakkaat ystävät, mitä kaikkea kulttuurielämyksiä syksy Suomessa tarjoaa!

Rakkaudella, Äiti

Nyt alkaa jo tuntua jossain

Avioeron jälkeisellä selviytymiskurssilla käytiin läpi ihmisen käyttäytymisreaktiot eroon. Ensin tulee asian kieltäminen. Sitten viha. Seuraavaksi masennus, sitten tasaantuminen ja viimein tervehtyminen. Suokaa anteeksi termien käännöskukkaset englannista suomeen. Sama kaava varmaan pätee tähän irtisanomiseen. Yritän peilata omaa olotilaani vaiheisiin. Kieltämisvaihessa mennään. Ei tämä ole tottakaan. Töihin pitää maanantaina mennä, vielä oletettavasti joksikin aikaa. Ei kukaan ole kertonut kuinka pitkään. Työsuhde jatkuu vuoden loppuun, toivottavasti armahtavat ja päästävät pian uuden työn hakuun ja suuntaamaan katseen kohti tulevaisuutta. Siihen asti kaikki jatkuu ennallaan.

Elimistö on asiasta toista mieltä. Jotain järkyttävää on tapahtunut. Sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Hartiat ja niska jännityksestä jumissa. Päätä särkee. En syö lainkaan, ei ole nälkä. Illalla ei saa unta. Kun uni tulee, se on ainaista painajaista, ja aina kun havahdun, irtisanominen on heti mielessä. Yöllä herään rintakipuun ja luulen, että saan sydänkohtauksen puristaa puristaa, mutta kyseessä taitaa olla vanha keuhkovaiva. Unohdan jatkuvasti, mitä olin tekemässä. Se koiranoksennuksen siivoaminen esimerkiksi. Olin suihkutellut oksennuskohtiin pesuainetta. Pullossa sanottiin, että suihkuttele anteliaasti ja anna vaikuttaa 10 minuuttia. Tuntikausien jälkeen menen yläkertaan, ja huomaan kuivuneet, anteliaat pesuaineläiskät.

Kun olen stressitilanteessa, keksin aina sijaistoimintaa, jottei tarvitsisi miettiä asiaa. Kuten tämä kirjoittaiminen, niistä iloisemmista asioista siis. Silloin kun maailmani on kaaoksessa, minulle on tärkeää, että koti on järjestyksessä. Siivoan. Pesen ja silitän pyykit. Järjestän tyhjät säilytysrasiat suuruusjärjestykseen symmetrisiin pinoihin. Kaikkiin kolmeen makuuhuoneeseen on uusi huonejärjestyssuunnitelma, joka odottaa sitä, että saan puutarhaprojektin päätettyä. Tänään olen tehnyt kokonaisen työpäivän puutarhassa. Vanhat pois ja uutta tilalle, kuin vertauskuva omasta elämäntilanteesta. Puutuneet pensaanraaskut saavat Fiskarsin viimeisen voitelun, puiden oksat karsin jotta päivä pääsee paistamaan risukasaan ja antamaan mahdollisuuden uudelle elämälle. Kannan kiviä. Kannan kivilaattoja. Kaivan kuoppia niin että vihdoin ja viimein en kykene mihinkään enää.

Eniten pelkään masennusvaihetta. Olen ollut siellä monta kertaa aiemmin, ja kerta kerran jälkeen sinne pimeyksiin on helpompi vajota. Pillerit ja terapiat voi nyt unohtaa, kohta niihinkään ei ole varaa kun ei ole vakuutusta. Nyt ei auta vaipua masennukseen, vaan mieli on pidettävä kirkkaana (toivottavasti sinne joskus palautuu jonkinasteinen kirkkaus!) ja laitettava elämä uusiksi. Ei voi jäädä syksyyn synkistelemään, linnoittautumaan kotiin, iltoja itkemään kuten ennen, vaan on pakko pakko pakko selvitä tästä jotta lapsilla on katto pään päällä ja ruokaa pöydässä. Siitä ajatuksesta tulee sitä apinan raivoa, jota tässä tarvitaan. Apinanraivosta huolimatta tästä(kään) en selviä yksin. Ja tällä kertaa minun ei tarvitse selvitä yksin, ei masennuksesta, ei koettelemuksista, ei vaikeista ajoista. Tällä kertaa minulla on mukanani Taivaan Isä, joka pitää meistä huolta. Minä en ole enää koskaan yksin. Tämä ajatus tuo vihdoin rauhan.

Onneksi meillä on toisemme. Liitän tähän lopuksi meidän kolmen yhteisen laulun, meidän kaikkien yhteiseltä suosikkiartistilta Christina Perriltä. Kertosäe menee jotenkin näin kielikukkasittain käännettynä: ”Kun laitat kätesi ympärilleni, olen kotona”. Nauttikaa laulusta ja elämästä!

http://www.youtube.com/watch?v=MeW0Sl0tNS8

Rakkaudella, Äiti

Ufojen sieppaama

Olen ihan varma, että ufot sieppaavat minut joka yö, ja asentavat ruumiiseeni laitteita, joilla tutkivat ihmisen mielen toimintaa, lukevat ajatuksiani, tai tekevät jotain aivan kammottavia kokeita, jotka avarussoliot unohduttavat mielestäni siihen mennessä, kun herään. Minulla on tästä todistusaineistoa. Joka aamu huomaan päähäni istutetun valkoisen hiuksen. Se on ihan selvästi yritetty kätkeä muun hiuskuontalon sekaan. Vaikka nyhtäisen sen pois, se on siellä heti seuraavana aamuna uudestaan. Jos katoan jäljettömiin, tiedätte että ufot ovat vieneet minut. Auttakaa!

Rakkaudella, Äiti

Koiranoksennusta

Kuin töiden loppumista arvaillen olen viime aikoina kunnostellut taloa. Periaatteella: kun kerran on mahdollisuus, niin kannattaa tehdä. Ja niinhän se kannatti, nyt alkoi olosuhteiden pakottama säästölinja, jonka aikana voimme unohtaa suuremmat investoinnit toistaiseksi. Osa taloon liittyvistä tämänvuotisista korjauksista on ollut pakollista. Kuten se, kun talvipakkasella jäätyi vesiputki, ja sitten se sulaessaan poksahti, ja palasin kauppareissulta iloiseen vesisuihkuun ja sitten oltiin ilman vettä kolme päivää kun putkimiehet eivät ehtineet kaikkia poksahduksia asuinalueella heti korjaamaan. Tai se, kun kylppäristä löytyi hometta ja suihku meni kokonaan uusiksi. Tai kun keväällä tuli golfpallon kokoisia rakeita, jotka hakkasivat katon kuumaiseman näköiseksi. Tai kun jääkaappi päätti maallisen taipaleensa. Tai kun ilmastointilaite lakkasi toimimasta yli 40 asteen helteessä. Mutta sitä ei lasketa, kun se ei maksanut kuin pari sataa, ja korjaajakin tuli saman päivän aikana, vaikka ensin lupasivat vasta neljän päivän päästä laitetohtorin paikalle.

Yksi vapaaehtoinen kunnostusinvestointi on ollut kastelujärjestelmä. Voi kuulostaa varsinaiselta puutarhapröystäilyltä, mutta vakuutan, että näin ei ole. Ne, jotka täällä ovat käyneet tai täällä asuvat, tietävät, että jollei puutarhaa kastele kesällä monta kertaa viikossa, pian voikin ruveta suunnittelemaan viherkasvien tilalle japanilaista kivipuutarhaa tai kaktuskokoelmaa. Kesäkuun lopun ja lokakuun alun välillä on satanut kaksi (2) kertaa, ja lämpötilat ovat olleet kolmisen kuukautta siinä 40 asteen molemmin puolin. Siinä on sitten mukava iltaisin useamman kerran viikossa siirrellä sadettajia nurmikonkulmasta toiseen, kun aika on yksinhuoltajalla muutekin kortilla. Moinen kuivuus vaikuttaa talojen perustuksiin, siinä äkkiä kallistuu talo kun maaperä vetäytyy. Joka muuten on käynyt meillä myös. Se oli monen tonnin lasku, kun miehet kaivoivat itsellensä kuopat kainaloihin asti, ja laittoivat talon alle betonisylintereitä, joilla saatiin talo vinssattua taas suoraan. Talonhankinnan oppitunti nro 1: älä ikäpäivänä täällä osta taloa jossa ei ole kastelujärjestelmää. Todennäköisyys on pienempi, että siinä on vähemmän vikaa. Takuuta tällä neuvolla ei tosin ole, osta omalla riskillä.

Mutta siihen kastelujärjestelmään, joka oli ollut hankintasuunnitelmissani heti tähän taloon muutettuani. Yh-ystäväni, jolla on korjaus-kunnostus-rakennus-puutarha-alan firma, laittoi kaikille meille ystäville viestin, että nyt oli loppunut työt kuin seinään, olisiko kenellään mitään hommia tai sellaisista vinkkejä. Ajattelin että 1 plus 1, tässä tilaisuus, molemminpuoleinen hyöty: ystävälle töitä, ja minä saan vihdoin kastelujärjestelmän, eikä tarvi huolehtia siitä, että joku 1. kusettaa 2. haluaa myydä kaikenlaista lisähömpötystä jota en tarvi 3. katoaa kuin maan alle silloin, jos järjestelmässä on jotain vikaa. Reilun viikon aherruksen jälkeen järjestelmä on paikoillaan, ja ruiskii vettä sinne minne pitääkin silloin kuin pitääkin. Kaupan päälle ystäväni asensi vielä palovaroittimet, jotka olin joutunut repimään alas silloin kun uutta kattoa asennettiin, kun asennuksesta tuli niin paha kärväys, että eivät pirulaiset sammuneet vaan aiheuttivat rakkiparalle lähes sydänkohtauksen, ja laittoi palovaroitinasennuksen lisäksi kukkapenkkeihin haketta, ja nurmikolle talviruohonsiemeniä. Siinäpä ystävä paikallaan.

Onpa pitkä pohjustus sille koiranoksennukselle… Kastelujärjestelmän huonompi puoli on siinä, että vesiputket pitää luonnollisesti kaivaa maahan. Joka tarkoittaa sitä, että kun maa on lopulta takaisin putkien päällä suunnilleen siellä missä pitääkin, siinä ei tietysti kasva ruohoa. Joka tarkoittaa sitä, että tämä ah niin herttainen Teksasin savimaa on ihan kaikkien ulottuvissa. Se savi tarraa kengänpohjiin ilmeisesti jonkin magneettisen vetovoiman avulla heti kun ovesta kengänpohjan ulos vilauttaa. Zooop ja siellä on ja pysyy. Tässä tilanteessa tuli huomattua, että sama vetovoima pätee myös koiran tassuihin. Koira-parka yritti tassujansa puhdistaa pureskelemalla savimaat parempaan talteen vatsalaukkuunsa. Ihan kiva, ei jäänyt sotkua. Siis ei sotkua ennen kuin koira alkoi oksentelemaan… Se oksensi ainakin 10 kertaa uudelle kokolattiamatolle. Sille uudelle, joka piti suihkuremontin jälkeen vaihtaa, kun 10 vuotta vanhaan ja liasta pinttyneeseen mattoon ei enää imeytyneet laatoitusten purkamisesta lähteneet pölyt, vaan pölyt alkoivat hieman häiritsevästi ilmassa leijailla, ja maton väri sängyn alla oli säihkyvän kirkas verrattuna kävelyreiteille. Sille uudelle, josta lapsia vannotin, että YLÄKERRAN UUDELLE MATOLLE EI MENNÄ SYÖMÄÄN MITÄÄN EIKÄ KÄVELEMÄÄN KENGÄT JALASSA!!!! Lapset ovat totelleet. Koira ei. Olisi se pitänyt arvata että jotain tällaista tässä vielä tapahtuu, kun jo kaksi päivää uuden maton asennuksen jälkeen koira oli oksentanut pihalta syömänsä ruohot matolle.

Sellainen oli tarina koiranoksennuksesta. Toinen on tarina siitä, kuinka oksennustahrat saa pois. Sen jännitysnäytelmän loppua ei vielä ole näkyvissä…

Rakkaudella, Äiti

Lisäys listaan "Asioita, joista toivoisi, ettei ikinä tarvitsisi lapsille kertoa"

Eilen tuli postissa minulle paketti, jossa oli halpa tekonahkatakki, moottoripyörämallia. Jonkun suuren saamani trendiväläyksen johdosta sen tilasin, mutta kun hintaa oli vain $29, niin mikä ettei. Trendiväläyksestä ei ole enää muistikuvaa, ihmettelin vain, että minkä halvatun takia sen tilasin. Mutta takki nyt on kuitenkin täällä. Vetäisin takin päälleni, ja esittelin sitä lapsille, leikkien ajavani moottoripyörällä. Niin, jos joku ulkopuolinen näkisi ja kuulisi kaikki ne omasta mielestäni hirvittävän vitsikkäät jutut, joilla yritän lapsia naurattaa, pihassa olisi todennäköisesti hyvin nopeasti pii-paa-auto ja valkotakkiset miehet. Mommy, you’re weird! Pääasia että lapsilla on hauskaa. Sitten sain mielestäni aivan uskomattoman hyvän älynväläyksen, ja kysyin lapsilta, että arvatkaas mitä on seuraavassa tänne tulevassa paketissa. ”Hame? Kirja?” he arvailivat. ”Moottoripyörä!”, sanoin, ja näin lasten silmien laajentuvan ja kasvoille kohoavan samalla epäuskoisen ja odottavan ilmeen. Odotukset nousivat ilmeistä päätellen joulukuun 24. päivän illan tasolle… Siinä vaiheessa toivoin, että voisin jollain taikakeinolla saada moottoripyörän ilmestymään oven taakse, ja että voisin jollain keinolla välttyä tuottamasta sitä pettymystä, joka mielestäni niin viattomasta pilasta aiheutuu.

Maailmassa on niin paljon asioita, joiden osalta toivoisi, että niistä ei ikinä tarvitsisi lapsille totuutta kertoa. Lasten pahoinpitely ja hyväksikäyttö. Päihdeaineiden väärinkäyttö. Koulukiusaaminen. Nälänhätä. Vakavat sairaudet ja kuolema. Eläinrääkkäys. Työttömyys, ja sen seurauksena kodittomuus.

Muutaman kuukauden työttömänä ollut yksinhuoltajaäitiystäväni laittoi viime viikolla viestiä, että häätö uhkaa, jollei vuokra ole maksettu perjantaihin mennessä. Pienen yksiön vuokra kyseenalaisella asuinalueella ei ole korkea, mutta työttömälle yksinhuoltajalle sekin on liikaa täällä yhteiskunnassa, jossa työttömyyskorvausten saaminen kestää kauan, eikä mitään tukea vuoden työttömyyden jälkeen ole saatavissa. Työpaikkahaastatteluja hänellä ei edes ollut näköpiirissä, monessa vuokratyöfirmassa hän oli listoilla, ja odotti ja aktiivisesti niihin piti yhteyttä, josko sieltä kautta jotain löytyisi. Mutta mitään ei ollut löytynyt, monta kun on muutakin epätoivoista hakijaa. Niin tuli sitten se päivä, jolloin häätöilmoitus annettiin. Vuokrataloyhtiön hoitajarouva oli ollut oikeasti pahoillaan, kun joutuu äidin ja lapsen pistämään pihalle, mutta minkäs sitä työlleen voi.

Kun kuulin tästä, rupesi itkettämään. Siinä on nimittäin kuulkaa niin hyvä ihminen, ettei mitenkään ole voinut ansaita häätöä. Yksi niitä maan hiljaisia, joiden ääni ei tule kuuluviin. Hoitaa työnsä, silloin kun sitä on, ja lapsensa. Opiskelee, jotta pystyisi parantamaan omaa ja lapsensa elämänlaatua. Kasvattaa lastansa rakastavasti ja kunnioittavasti, eikä tahdo pahaa kärpäsellekään. Taistelee omaa pienen ihmisen taistelua. Eihän sellaiset ihmiset ketään kiinnosta, kun ei ole suurta draamaa, vain pieniä ja suurempia päivittäisiä vastoinkäymisiä, ainaista selviytymistaistelua. Vaikka häneltä halua tilanteen ja elämänlaadun parantamiseen löytyy, keinot ovat tällä hetkellä aika vähissä. Ensin tarvittaisiin se työpaikka, jotta voi turvata elämän perusasiat, ja opiskelu takeeksi parempaan elämään.

Jos lasten hyvä ystävä menettää kotinsa, niin miten sen voi selittää lapsille? Mieluummin kasvattaisin heidät pumpulissa, maailmassa, jossa kaikilla on aina asiat hyvin, eikä mitään kamalan pahaa kenellekään satu, ja jossa äiti tai isi pystyvät aina suojelemaan lapsiaan kaikilta maailman harmeilta. Ja miten ihmeessä kodittomuuden kynnyksellä oleva äiti selittää asian omalle lapselleen? Miltä se mahtaa tästä lapsiparasta tuntua? Pieni, viaton lapsi, jolla ei ole osaa ja arpaa tämän maailman pahuuteen. Omille lapsilleni pitäisi varmasti selittää asia mahdollisimman totuudenmukaisesti ja yksinkertaisesti. Että heidän ystävänsä äiti oli menettänyt työpaikkansa, eikä pysty maksamaan asumisestaan. Tässä on myös loistava opetuksen paikka siitä, miten tällaisessa tilanteessa voi olla tukena toisille. Heillä on aina tarvittaessa majapaikka meidän luonamme.

Tällä kertaa ystäväni oli onnistunut haalimaan vuokrarahat kokoon. Mutta työpaikkaa ei edelleenkään ole, kolmesta tämänviikkoisesta haastattelusta ja yhdestä koepäivästä huolimatta. Monta muutakin epätoivoista hakijaa on jonossa jokaiseen työpaikkaan. Seuraava suurempi maksu on autolaina, muutaman päivän päästä. Rahoitusyhtiöt ovat kovin hanakoita lunastamaan auton takaisin heti, kun maksut myöhästyvät. Asunnottomana ja autottomana, siinä joutuu aika lailla tekemään töitä, jotta pääsee takaisin pinnalle.

Totuuden kertominen lapsille moottoripyörävitsistä ei hyvän ystävän työttömyyteen ja uhkaavaan kodittomuuteen verrattuna ole asia, josta kannattaa edes stressata. Lapset eivät tarvitse moottoripyörää, heidän maailmansa ei romahda, vaikka seuraava ovikellon kilahdus ei tuo toivottua pakettia, eikä äiti tarvitse moottoripyörää ollakseen cool. Mutta tämä toinen asia, siltä todellisuudelta toivon voivani suojata lapset vielä jonkin aikaa, ja toivon, että ystäväni lapsi pystyy vielä elämään sitä huoletonta lapsuutta, joka mielestäni kuuluu kaikkien lasten oikeuksiin.

Rakkaudella,
Äiti

Sosiaalisesta elämästä. Ja sen puutteesta.

Sosiaalista elämää sinkkuäidillä vaikeuttaa pari asiaa. Ensimmäinen on kaikille eronneille tuttu. Vaikka ystävyyssuhteet ystäväpariskuntien kanssa säilyvät, niin joskus käy vaan niin, että uuteen aviosäätyyn siirtyminen – eronnut, ei vakinaisessa parisuhteessa – on sen verran kaikille osapuolille outo tilanne, että sitä ei välttämättä enää tule vierailtua puolin ja toisin, eikä pidettyä yhteyttä entiseen malliin. Terapiassa, näin-toivut-erosta –oppaissa, netin täältä-apua-vaivaan-kuin-vaivaan –sivuilla ja ystävien neuvoissa kaikissa toistetaan sitä, että nyt pitäisi hankkia uusia ystäviä. Hmmm… Sinänsä hyvä neuvo, mutta kaikki tässä yhtälössä ei ihan ole kohdallaan. Huomioon ei ole otettu muuttuvaa tekijää, masennusta. Kuinka kukaan voi edes kuvitella, että sitä pystyisi eron jälkeen tuosta noin vain lähteä hankkimaan uusia ystäviä, kun elämä on mennyt kokonaan uusiksi ja masentaa. Pahasti. Ja pitkään. Perhe on kaukana Suomessa tuntien aikaeron päässä. Mutta onneksi terapeutti kuuntelee, kunhan sille siitä maksaa.

Kun tuntikausien terapiat on istuttu ja monta purkillista pillereitä popsittu, alkaa se paljon puhuttu pilven hopeareunus näkyä kaukana horisontissa. Jos tässä vaiheessa on jo joku ystävyyssuhde luotuna, sitä voi ihan harkita paikkakunnan iltaelämään tutustumista. Mielenkiintoista. Vuosien vieriessä ovat pelisäännöt saattaneet muuttua, ja ihan toinen maakin. Vertailevaa tutkimusta en ole kummassakaan maassa tehnyt, enkä aio tehdä, se jääköön jollekin nuoremmalle, jolla on se vaihe vielä elämässään elämättä. Mutta ystävien kanssa illallista kummoisempaa seuraelämää ei tarvitse olla, kun huomaa hyvin merkittävän asian. Nimittäin sen, että alkoholin käyttö on hyvin rajallista, kun joka paikkaan pitää aina mennä autolla. Taksin suburbiasta noutamaan saa hyvällä säkällä, ja takaisinkin, ehkä. Mutta niin epäluotettavaa se on, että ei kannata jättäytyä taksin varaan. Suomalaisella on selkäytimessään ”Kun otan, en aja. Kun ajan, en ota”. Sama mainos ei ole täällä arvatenkaan pyörinyt, ajamaan lähdetään rohkeasti, vaikka onkin otettu pari, kolme. Jos ilo ilman viinaa on teeskentelyä, niin siinä tapauksessa pitää löytyä joku autoa ajamaan, ja jollei sellaista henkilöä ole, niin sitten pitää opetella teeskentelemään.

Eräs terapeutti ja monet sinkkuystävät suosittelivat, että sitten jossain vaiheessa kannattaa mennä online dating –sivuille, siitä saa piristystä elämään ja ties vaikka löytääkin jonkun mukavan. Tällaisia palveluita löytyy vaikka kuinka paljon. Pitihän nettisivut tietysti käydä tarkastamassa. Plenty of Fish. Date Hookup. Ja nokkelin kaikista, iPhonen Who’s Here, jossa voi chattailla GPS-lokaation perusteella lähistöllä olevien ihmisten kanssa. Oooh, tämähän on kuin olisi shoppailemassa! Plenty of fish todellakin, tietokannat täynnä yksinäisiä ihmisiä (tai niin ainakin väittivät), joista voi valita kiinnostavimmat, iän, rodun, uskonnon, tulotason, pituuden, painon, koulutuksen perusteella. Juuri kaikkien niiden ominaisuuksien perusteella, joiden perusteella jos työpaikkaa täyttäessä tekisi karsintaa, seurauksena voisi olla tutustumismatka paikalliseen täysihoitolaan nimeltään vankila. Oooh, tämänhän on kuin olisi shoppailemassa : ( . Katumusvaihe tuli onneksi päälle ennen virheostoksia. Budjetti on käytetty, eikä itsekehu ole parhaita puoliani. Kun törkyviestejä alkaa tulla useampia, on aika poistua takavasemmalle.

Järkevää ja tervettä toimintaa tarjoaa meille kirkon yksinhuoltajaperheiden ryhmä. Ryhmän puitteissa on kaikenlaisia lapsille suunnattuja tapahtumia, kivaa koko perheen yhdessäoloa, nyyttäreitä, leirejä, Kids Night Out – iltahoitoa lapsille, että väsynyt äiti pääsee hetkeksi hengähtämään, ja ennen kaikkea samanhenkisiä ystäviä samassa elämäntilanteessa. Ja jos tuntuu siltä, että nyt kaikki menee vakavasti teeskentelyn puolelle, niin aina voi pirauttaa naapurin rouvalle, että tuletkos käymään, nyt on happy hour. Eikä tarvitse murehtia autolla ajamisesta!

Jo on ilmoja pidellyt

Tänne muutettaessa meitä ohjeistettiin, että jos mistään muusta ei saa small talkia aikaiseksi, niin sitten puhutaan säästä. Tätä small talkin jaloa taitoa on tullut kuusi vuotta harjoiteltua, ja nyt tuntuu ihan jokapäiväisen luontevalta ryhtyä tuntemattomien kanssa juttusille koiraa kävelyttäessä – voi kun teillä on suloinen hauveli, mikäs sen nimi on, kuinka vanha, kumminkaiman veljenpojalla oli samanlainen koira ja se oli kova syömään kaikkea epäsopivaa, meidän koiran ruokavalioon kuuluu sitä ja tätä, ja jo on ilmoja pidellyt. Tai vaikkapa hississä – mihinkäs kerrokseen olette menossa, olipas mielenkiintoisia ruokia tarjolla tänään työpaikkaruokalassa, tekisi niin hyvää kun joskus menisi portaita eikä aina näillä hisseillä, ja jo on ilmoja pidellyt. Tai kassajonossa – jo on paljon asiakkaita tänään täällä, onkohan alennusmyyntiä meneillään vai lähestyvä viikonloppu vaikuttaa, niin on mukava kesällä grillata viikonloppuisin eikä sitä kauppaan silloin raaski, ja jo on ilmoja pidellyt. Tai vanhempainillassa – mitenkäs teidän lapsi on kouluun sopeutunut, onko mennyt ihan kivasti, tykkääkö hän opettajista, entä miten on ystävien laita, ja jollei muuta, niin jo on ilmoja pidellyt. Toisten kanssa keskustelu ja heiltä kyseleminen osoittavat, että olen huomioinut sinut, olemme yhdessä tässä tilanteessa, jaamme tämän kokemuksen, ja teemme tilanteen miellyttäväksi molemmille osapuolille olemalla kohteliaita ja hyväkäytöksisiä toisiamme kohtaa. Nykyisin minusta tuntuu suoranaisen epäkohteliaalta jättää kanssamatkustaja hississä huomioimatta, vähintään tervehditään kohteliaasti: ”How are you doing?”, ja hissistä poistuttaessa huikkastaan: ”Have a good day”.

On hyvä, että näinkin selvät ohjeistukset on saatu sää small talkista, tällä ohjenuoralla on hitaasta hämäläisestä muotoutunut varsinainen small talkin höpöttäjä. Ei tarvitse koskaan hätääntyä, aina sitä keksii säästä asiaa, ja vaikka ainakin Meksikonlahden öljyvuodosta. Lapset ovat oppineet kivasti tavoille, kuin itsestään. He vastaavat reippaasti kun kysytään nimiä, mitä kuuluu, kun naapurin rouva kysyy, miten lomapäivä meni, tervehtivät iloisesti tuttuja, tervehtivät kohteliaasti muita aikuisia. Pienten lasten keskusteluissa viljellään kohteliaisuuksia, I love your dress, your dog is so cute, good job. Kivan kuuloista, positiivista, tuntuu hyvältä, osoittaa toisen arvostusta. Tästä jokapäiväisestä toisen ihmisen arvostamisen osoittamisesta täällä pidän erityisesti!

Autoista ja niiden tarpeellisuudesta

Ennen tänne muuttoa ihmettelin, että miksi ihmeessä niillä amerikkalaisilla pitää kaikilla olla auto. En ihmettele enää. Jollet asu urbaanissa kaupungissa, julkisia kulkuneuvoja ei ole. Ja jos asut urbaanin kaupungin keskustassa, ei ole takuuvarmaa, että julkinen liikenne silti kattaa ne matkat, jotka tarvii suorittaa. Meilläpäin yksi asuinalue voi olla yhtä suuri kuin Suomessa yksi kaupunginosa. Sen ajan, mitä ennen kävelin Leppävaarasta Lintuvaaraan, meni kerran kävellessäni täällä asuinalueen päästä päähän. Kun asutus on hajallaan, paljon pieniä taloja, niin välimatkat ovat välttämättä pitkät. Tästä yhtälöstä ei YTV saisi kannattavaa toimintaa millään. Lähimpään metropoliin toki täälläkin pääsee julkisilla, kun asutaan ”lähellä” linjaa, ensin pitää vaan ajaa muutama maili asemalle. Ja hyvällä säkällä määränpääkin on ihan siinä pysäkin vieressä! Mikäs siinä on matkatessa julkisilla 45 minuutin verran ja lisäksi siirtymät asemalle ja asemalta, kun autolla pääsee perille ovelta ovelle 30 minuutissa…

Ystäväni oli viime viikolla auto-onnettomuudessa. Hän menetti vuosimallia ’95 oleva autonsa ohjauskyvyn moottoritiellä sadekelillä, ajautui pientareelle ja pientareen kautta katolleen ojaan. Moottoritieltä ojaan ei pimeällä nähnyt, mutta jonkin ajan kuluttua moottoritien vierellä olevaa service roadia, (pienempi saman suuntainen tie, toimii syöttöliikenteenä motarille ja sieltä pois) kulkeva autoilija huomasi katollaan olevan ajoneuvon ja siinä turvavöissä ylösalaisin roikkuvan naisen. Turvavyöhankaumaa lukuun ottamatta mitään vakavaa ei ystävälleni tapahtunut, hänellä oli uskomaton onni ja suojelus mukanaan. Huoli tyttärestä oli ollut kuulemma mielessä ojaan lennon aikana, isästä kun ei vastuuntuntoista saa aikaiseksi. Kun hän soitti minulle, varmistin ensin ystäväni hyvinvoinnin, fyysisen ja henkisen. Seuraava kysymys oli: ”Onko auto kunnossa?”. Materialistista? Ei varmana. Auto oli aikamoinen romu, sen menetyksestä ei suuria taloudellisia menetyksiä olisi tullut. Uskomatonta kyllä, auto oli onnettomuuden jälkeen ajokuntoinen.

Ilman autoa olisi ystäväni ollut hyvin vaikea suoriutua tavallisesta päivästään. Aamulla ennen kouluun lähtöä tyttären hoitoon vienti, ja sitten matka kouluun. Niin, hän on niitä äitejä, jotka taistelevat kaikin mahdollisin keinoin päästäkseen ylös siitä taloudellisesta ahdingosta, johon avioero on heidät saattanut, aloittaen omasta koulutuksestaan. Kaupassakäyntikin olisi ollut mahdotonta, kävelymatkan päässä kun ei kauppoja ole. Kun sitä toista puolisoa ei ole viemässä lasta tai kuljettamassa kouluun, käymässä kaupassa, ystäväni olisi joutunut turvautumaan ystäviensä apuun. Vuokra-autoon ei olisi ollut varaa. Kai siitäkin olisi voinut jollain tavalla selviytyä vaikka ystävät asuvat kaukana, ja sukulaiset vielä kauempana, kaikilla on omat työpaikat. Käsittämättömän hankalaa kaikesta olisi tullut, varsinkin kun kouluissa ja työpaikoilla ei hyvällä katsota poissaoloja. Paineet ilmestyä paikalle ovat toista luokkaa kuin Suomessa. Tästä ehkä lisää myöhemmin.

Amerikkalaiset ovat onneksi erittäin ystävällisiä, avuliaita ja valmiita oikeasti auttamaan. Eräänä syynä voi ehkä olla se, että tiedetään, että jossain vaiheessa sitä itselle tulee tilanne, jolloin tarvitsee apua. Yhteiskunnan tukiverkko kun on täynnä suuria reikiä. Ihmisillä on suurempi vastuuntunto toisten auttamisessa, kun yhteiskunnan huomaan ei voi antautua. Tuleepa auttamisesta mieleen eräskin kerta, asiayhteyteen liittymätön, jossa ihmeteltiin kaupan pihassa ison ostoksen kanssa, että eihän tämä penteleen laatikko mahdukaan autoon! Lähellä olevan tuiki tuntematon pick-upin kuljettaja huomasi ahdingon ja kurvasi paikalle, tarjosi apuaan, kuljetti ostoksen kotiin asti, eikä huolinut palkkioksi kuin kiitoksen. Iloinen auttamisen mentaliteetti tuntuu olevan tarttuvaa, ja auttamisen ilo tekee elämästä paljon antoisamman. Auttaminen tuo iloa avun saajalle, ja tekee muutostyötä avun tarjoajassa, opettaa katsomaan maailmaa toisenlaisin silmin, siirtymään itsekkäästä ajattelusta – pitää tehdä sitä ja sitä, en kyllä ehdi omaa kallista aikaani käyttämään toisen ongelmiin, omanpa on sotkunsa keittänyt – epäitsekkääseen toimintaan. Tuloksena pyyteettömästä auttamisesta on hyvä mieli kaikille, niin hyvä, että sitä hyvää oloa haluaa jakaa edelleen. Positiivinen auttamisen ja hyvän tekemisen kierre. Tästä saakin loistavan aasinsillan hyväntekeväisyyteen ja hyväntekeväisyysjärjestöihin. Mutta niistä lisää toisen kerran.

Sitä vaan en edelleenkään ymmärrä, että minkäläisen taian voimasta muuten niin ystävälliset amerikkalaiset muuttuvat täysin, kun he istuvat auton ratin taakse. Liikenne on agressiivista, ja jos kahden auton välissä on autonmentävä kolo, niin siihen menee yksi auto, oli vauhti 30 km/h tai 100 km/h.

Pensastrimmeri, joka tytön paras ystävä

Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, sanoo kiinalainen sananlasku. Hoen sitä kuin mantraa ottaessani esiin puutarhatyökaluja varhain lauantai-aamuna ennen päivälämpötilan kohoamista 35 asteen tuntumaan. Parissa kuukaudessa pihan pensaat ovat villiintyneet viidakoksi, ja vasta viime viikolla kitketyt rikkaruohot uhittelevat, että he tämän taistelun voittavat. Minähän näytän niille!

Joskus toivon, että talossa olisi mies. Vähän ennen palkkapäivää se käy mielessä. Ja erityisesti silloin, kun kaasuhellasta tuli kaasun hajua, lapset olivat jo nukkumassa, piti etsiä ohjeet kuinka toimia, saada lapset ulos talosta ja soittaa kaasulaitokselle samaan aikaa. Silloin pelotti. Tai silloin, kun olin ollut leikkauksessa, jonka jälkeen ei saanut nostella mitään kuukauteen. Entä jos olisi tullut tornadohälytys, ja olisi pitänyt lähteä kantamaan nukkuvia lapsia alakerran kylppäriin, ne tornadot kun tulevat aina illalla tai yöllä. Autoasiat vaativat mielestäni myös aina miestä. Tankata osaan, ja viedä auton pesulaan. Siihen se sitten jääkin. Mitä jos pissapojasta loppuu vesi? En edes tiedä, mistä konepelti aukaistaan. Ja se kojelaudassa sinnikkäästi palava merkkivalo, pitää viedä auto huoltoon. Siitäkin olen ihan varma, että siellä onnetonta naista uunotetaan, laitetaan korjauksen alle asioita, joita oikeasti ei tarvitsisi korjata.

Kaikenlaiset remonttiasiat ja korjaushommat ovat myös sellaisia, joiden osalta remontin tai korjauksen tekemään tulleet miehet varmasti nauravat partaansa höynäyttäessää avutonta naisparkaa. Mutta joskus yksinhuoltajuus voi kääntyä eduksi. Niin kuin silloin, kun meillä oli vesivahinko. Vakuutusyhtiö sanoi, että he maksavat korjaukseen tietyn summan. Kun kysyin parista firmasta tarjouksia, tarjoukset olivat kolme kertaa tuon summan suuruisia. Silloin pääsi itku. Myöhemmin yhdestä firmasta tarjouksen tehnyt mies soitti takaisin, ja sanoi, että oli huomannut, että olen vähän tukalassa tilanteessa vesivahingon kanssa, itsekin yksinhuoltajana hän ymmärtää ongelmat ja halusi auttaa. Hän tuli tekemään korjaukset, pimeästi tietysti, seuraavana viikonloppuna kaverinsa kanssa, ja tyytyivät vakuutusyhtiön korvaukseen. Pääsin vielä hänen pick-upinsa kyydissä rautakauppaan tekemään hankintoja, joita ei omaan pieneen autoon olisi mahtunut. Taivaan lahja, Joel ja hänen rämä pick-upinsa.

Useimmiten ajatus miehen tarpeellisuudesta tulee mieleen silloin, kun kohtaan jonkun eläinkuntaan kuuluvan edustajan. Ötökän. Puutarhakäärmeen. Opussumin pensaan alla. Ja sen kuolleen rotan, joka oli päättänyt päivänsä meidän patiolle. Silloin olisi ollut kiva lukkiutua sisälle ja soittaa APUA TULE PELASTAMAAN. Mutta ei, oli otettava lapio kauniiseen käteen ja koottava raato talteen, pussiin ja roskikseen. Pienellä miehellä on kuitenkin jo ison miehen geenit, ja käytös on joskus sen mukaista. On hellyttävää huomata, kuinka hänellä on ritarin- ja suojeluvaistot heränneet. Kun talosta löytyy joku eksynyt ötökkä, kuuluu: ”Äiti misson meijän kääpäslätkä?”. Voi pientä sankaria.

Amerikkalainen sinkkuystävättäreni lainaa aina omien ystävättäriensä puolisoita hoitamaan ns. miesten hommat talossaan. Ilmastointilaitteen suodattimen vaihtoon. Painavien tavaroiden nostoon. Kuljettamaan isoja hankintoja isoissa autoissaan. Suomalaiselle avun pyytäminen on vaan niin vaikeaa. Pitää pärjätä omillaan. Tai ehkä se on vain minä, joka on niin jääräpäinen enkä kykene pyytämään apua. Avun pyytämisen harjoittelua terapeutti ehdotti minulle, kun ensimmäistä sessiota oli alle puolet ajasta mennyt. Täytyy harjoitella. Seuraavan kerran ilmastointilaitteen suodatin täytyy vaihtaa kolmen kuukauden päästä, ehkä silloin jo osaan. Olen kateellinen teille Suomen yh-siskoille, joilla on isä, veli, setä tai eno lähimatkan päässä ja valmiina auttamaan.

Puutarhanhoidossa en kaipaa miestä. Tai no. Siihen nurmikon leikkuuseen, pelkään ruohonleikkureita. Niinpä maksan siitä, että joku käy sen minulle leikkaamassa. Mutta muuten en. Kädessä pysyy moottorisaha, pensastrimmeri, oksaleikkuri, lapiot ja haravat. Piha on vuodessa kokenut muodonmuutoksen, lapsilla leikkialue, hiekkalaatikko, uusia kukkapenkkejä on kaivettu ja reunustettu, löytyy laattaa ja kiveä, kaikki naisvoimalla ja sisulla tehty. Lauantaiaamuisin huudatan puutarhatyökaluja kilpaa naapureiden kanssa, enkä jää häviölle. Terapiaa se puutarhanhoito minulle on. Olen tainnut olla viime aikoina aika terapian tarpeessa.

Howdy y'all!

Howdy y’all! Howdy-sanaa ei muuten kukaan oikeasti käytä. Tai ehkä sana voi olla joku muinaisjäänne maaseudulla, en tiedä. Y’all puolestaan on aika kätevä monessa yhteydessä, you all eli te kaikki.

Pieni esittely blogin aluksi. Olen supisuomalainen kahden lapsen yksinhuoltaja Yhdysvalloista, ikämääritys on varmaankin varhaisessa keski-iässä. Auts. Mutta ihminen on juuri niin nuori kuin uskoo olevansa ja lapset pitävät nuorena, eli tässä ei mitään paniikkia, eihän. Paitsi kun esikoinen täytti 7 vuotta, silloin palasin mielessäni takaisin siihen ikimuistettavaan ensimmäiseen koulupäivään, jolloin äidin kanssa käveltiin kouluun, seisottiin yhdessä koulun pihalla odottamassa, ja sitten opettaja järjesti meidät jonoon ja vei sisälle isojen lasten maailmaan. Silloin tuntui isolta. Ja siihen verrattuna… nyt vanhalta. Tai varhaiskeski-ikäiseltä. No, nautitaan nyt vielä näistä 30 something –vuosista!

Lapsia on siis kaksi, tyttö 7 vuotta ja poika 4 vuotta. Esikoinen syntyi Suomessa ja kuopus täällä. Tulimme tänne ex-miehen ja esikoisen kanssa 6 vuotta sitten, kun tyttö oli 1,5 vuotta, miehen työn perässä. Elämä täällä lähetettynä työntekijänä ja perheenjäsenenä ei ole aina ihan helppoa ja ruusuilla tanssimista. Vaikka ulkomailta tänne lähetettyjen työntekijöiden elintaso onkin yleensä ihan kohtuullinen, seurana on usein yksinäisyys ja ikävä, oman paikan löytäminen yhteiskunnassa, haasteet, joita ei edes osaa arvioida etukäteen. Kokemus on kieltämättä avartava, mutta kaikkeen ei aina pysty valmistautumaan hyvästä perehdytyksestä ja positiivisesta asenteesta huolimatta.

Yksinhuoltajan elämä on varmasti täällä hyvin samankaltaista kuin Suomessa – yhdellä sanalla kiteytettynä kiireistä! Kouluvuoden aikana aikaa ei tunnu jäävän mihinkään ylimääräiseen, koulu- ja työpäivät ovat pitkiä, läksyt pitää tehdä, lapsia ajella harrasteisiin. Ja kun sitä tukiverkostoa ei ole, niin välillä tuntuu siltä, että saa taipua ihan mahdottomiin, että saa kaiken hoidettua. No on se kyllä myönnettävä, että osittain voin syyttää vain itseäni tästä kiireestä, kokopäivätyön normaalin lasten kasvatuksen, koulutehtävien suorituksen seurannan, ruuanlaiton, pyykkäyksen, siivoamisen, lasten kuskauksen jne lisäksi meillä on koira ja talo. Niin ja minulla oma firma: Little Fashion Corner http://www.littlefashioncorner.com, joka kauppaa kivoja lastenvaatteita täältä sinne Suomeen. Siinä menikin muutama uneton yö ja viikonloppu, että firma oli pystyssä. Että ei voi syyttää kuin itseään. Jonain päivinä tuntuu kuin olisin Superwoman, työpäivä menee tuotteliaasti, lapset hoituvat mukavasti, firman asiat rullaa, kellään ei ole stressiä, kukaan ei kiukuttele ja nautimme elämästä. Ja sitten on näitä päiviä, jolloin kaikki menee… hmmm… vähämmän mukavasti… Töissä stressaa, ajetaan koulu- ja työpäivän jälkeen Taco Buenon kautta kotiin, mukana kassillinen ah niin ihanaa mutta epäterveellistä, rasvaista, suolaista meksikolaista pikaruokaa, pistän kohta lapun firman luukulle, nostan jalat pöydälle, istumme vaan takapihalla emmekä käy koulussa emmekä töissä, päivitän CV:n ja vaihdan työpaikkaa. Mutta Suomeen ei silti ole paluuta, koti on täällä. Arki on arkea, ollaan sitä sitten missä päin maailmaa tahansa. Onneksi on perintönä se suomalainen sisu, se vie meitä kaikkia yksinhuoltajia ja vanhempia eteenpäin!