Sosiaalisesta elämästä. Ja sen puutteesta.

Sosiaalista elämää sinkkuäidillä vaikeuttaa pari asiaa. Ensimmäinen on kaikille eronneille tuttu. Vaikka ystävyyssuhteet ystäväpariskuntien kanssa säilyvät, niin joskus käy vaan niin, että uuteen aviosäätyyn siirtyminen – eronnut, ei vakinaisessa parisuhteessa – on sen verran kaikille osapuolille outo tilanne, että sitä ei välttämättä enää tule vierailtua puolin ja toisin, eikä pidettyä yhteyttä entiseen malliin. Terapiassa, näin-toivut-erosta –oppaissa, netin täältä-apua-vaivaan-kuin-vaivaan –sivuilla ja ystävien neuvoissa kaikissa toistetaan sitä, että nyt pitäisi hankkia uusia ystäviä. Hmmm… Sinänsä hyvä neuvo, mutta kaikki tässä yhtälössä ei ihan ole kohdallaan. Huomioon ei ole otettu muuttuvaa tekijää, masennusta. Kuinka kukaan voi edes kuvitella, että sitä pystyisi eron jälkeen tuosta noin vain lähteä hankkimaan uusia ystäviä, kun elämä on mennyt kokonaan uusiksi ja masentaa. Pahasti. Ja pitkään. Perhe on kaukana Suomessa tuntien aikaeron päässä. Mutta onneksi terapeutti kuuntelee, kunhan sille siitä maksaa.

Kun tuntikausien terapiat on istuttu ja monta purkillista pillereitä popsittu, alkaa se paljon puhuttu pilven hopeareunus näkyä kaukana horisontissa. Jos tässä vaiheessa on jo joku ystävyyssuhde luotuna, sitä voi ihan harkita paikkakunnan iltaelämään tutustumista. Mielenkiintoista. Vuosien vieriessä ovat pelisäännöt saattaneet muuttua, ja ihan toinen maakin. Vertailevaa tutkimusta en ole kummassakaan maassa tehnyt, enkä aio tehdä, se jääköön jollekin nuoremmalle, jolla on se vaihe vielä elämässään elämättä. Mutta ystävien kanssa illallista kummoisempaa seuraelämää ei tarvitse olla, kun huomaa hyvin merkittävän asian. Nimittäin sen, että alkoholin käyttö on hyvin rajallista, kun joka paikkaan pitää aina mennä autolla. Taksin suburbiasta noutamaan saa hyvällä säkällä, ja takaisinkin, ehkä. Mutta niin epäluotettavaa se on, että ei kannata jättäytyä taksin varaan. Suomalaisella on selkäytimessään ”Kun otan, en aja. Kun ajan, en ota”. Sama mainos ei ole täällä arvatenkaan pyörinyt, ajamaan lähdetään rohkeasti, vaikka onkin otettu pari, kolme. Jos ilo ilman viinaa on teeskentelyä, niin siinä tapauksessa pitää löytyä joku autoa ajamaan, ja jollei sellaista henkilöä ole, niin sitten pitää opetella teeskentelemään.

Eräs terapeutti ja monet sinkkuystävät suosittelivat, että sitten jossain vaiheessa kannattaa mennä online dating –sivuille, siitä saa piristystä elämään ja ties vaikka löytääkin jonkun mukavan. Tällaisia palveluita löytyy vaikka kuinka paljon. Pitihän nettisivut tietysti käydä tarkastamassa. Plenty of Fish. Date Hookup. Ja nokkelin kaikista, iPhonen Who’s Here, jossa voi chattailla GPS-lokaation perusteella lähistöllä olevien ihmisten kanssa. Oooh, tämähän on kuin olisi shoppailemassa! Plenty of fish todellakin, tietokannat täynnä yksinäisiä ihmisiä (tai niin ainakin väittivät), joista voi valita kiinnostavimmat, iän, rodun, uskonnon, tulotason, pituuden, painon, koulutuksen perusteella. Juuri kaikkien niiden ominaisuuksien perusteella, joiden perusteella jos työpaikkaa täyttäessä tekisi karsintaa, seurauksena voisi olla tutustumismatka paikalliseen täysihoitolaan nimeltään vankila. Oooh, tämänhän on kuin olisi shoppailemassa : ( . Katumusvaihe tuli onneksi päälle ennen virheostoksia. Budjetti on käytetty, eikä itsekehu ole parhaita puoliani. Kun törkyviestejä alkaa tulla useampia, on aika poistua takavasemmalle.

Järkevää ja tervettä toimintaa tarjoaa meille kirkon yksinhuoltajaperheiden ryhmä. Ryhmän puitteissa on kaikenlaisia lapsille suunnattuja tapahtumia, kivaa koko perheen yhdessäoloa, nyyttäreitä, leirejä, Kids Night Out – iltahoitoa lapsille, että väsynyt äiti pääsee hetkeksi hengähtämään, ja ennen kaikkea samanhenkisiä ystäviä samassa elämäntilanteessa. Ja jos tuntuu siltä, että nyt kaikki menee vakavasti teeskentelyn puolelle, niin aina voi pirauttaa naapurin rouvalle, että tuletkos käymään, nyt on happy hour. Eikä tarvitse murehtia autolla ajamisesta!

Jo on ilmoja pidellyt

Tänne muutettaessa meitä ohjeistettiin, että jos mistään muusta ei saa small talkia aikaiseksi, niin sitten puhutaan säästä. Tätä small talkin jaloa taitoa on tullut kuusi vuotta harjoiteltua, ja nyt tuntuu ihan jokapäiväisen luontevalta ryhtyä tuntemattomien kanssa juttusille koiraa kävelyttäessä – voi kun teillä on suloinen hauveli, mikäs sen nimi on, kuinka vanha, kumminkaiman veljenpojalla oli samanlainen koira ja se oli kova syömään kaikkea epäsopivaa, meidän koiran ruokavalioon kuuluu sitä ja tätä, ja jo on ilmoja pidellyt. Tai vaikkapa hississä – mihinkäs kerrokseen olette menossa, olipas mielenkiintoisia ruokia tarjolla tänään työpaikkaruokalassa, tekisi niin hyvää kun joskus menisi portaita eikä aina näillä hisseillä, ja jo on ilmoja pidellyt. Tai kassajonossa – jo on paljon asiakkaita tänään täällä, onkohan alennusmyyntiä meneillään vai lähestyvä viikonloppu vaikuttaa, niin on mukava kesällä grillata viikonloppuisin eikä sitä kauppaan silloin raaski, ja jo on ilmoja pidellyt. Tai vanhempainillassa – mitenkäs teidän lapsi on kouluun sopeutunut, onko mennyt ihan kivasti, tykkääkö hän opettajista, entä miten on ystävien laita, ja jollei muuta, niin jo on ilmoja pidellyt. Toisten kanssa keskustelu ja heiltä kyseleminen osoittavat, että olen huomioinut sinut, olemme yhdessä tässä tilanteessa, jaamme tämän kokemuksen, ja teemme tilanteen miellyttäväksi molemmille osapuolille olemalla kohteliaita ja hyväkäytöksisiä toisiamme kohtaa. Nykyisin minusta tuntuu suoranaisen epäkohteliaalta jättää kanssamatkustaja hississä huomioimatta, vähintään tervehditään kohteliaasti: ”How are you doing?”, ja hissistä poistuttaessa huikkastaan: ”Have a good day”.

On hyvä, että näinkin selvät ohjeistukset on saatu sää small talkista, tällä ohjenuoralla on hitaasta hämäläisestä muotoutunut varsinainen small talkin höpöttäjä. Ei tarvitse koskaan hätääntyä, aina sitä keksii säästä asiaa, ja vaikka ainakin Meksikonlahden öljyvuodosta. Lapset ovat oppineet kivasti tavoille, kuin itsestään. He vastaavat reippaasti kun kysytään nimiä, mitä kuuluu, kun naapurin rouva kysyy, miten lomapäivä meni, tervehtivät iloisesti tuttuja, tervehtivät kohteliaasti muita aikuisia. Pienten lasten keskusteluissa viljellään kohteliaisuuksia, I love your dress, your dog is so cute, good job. Kivan kuuloista, positiivista, tuntuu hyvältä, osoittaa toisen arvostusta. Tästä jokapäiväisestä toisen ihmisen arvostamisen osoittamisesta täällä pidän erityisesti!

Autoista ja niiden tarpeellisuudesta

Ennen tänne muuttoa ihmettelin, että miksi ihmeessä niillä amerikkalaisilla pitää kaikilla olla auto. En ihmettele enää. Jollet asu urbaanissa kaupungissa, julkisia kulkuneuvoja ei ole. Ja jos asut urbaanin kaupungin keskustassa, ei ole takuuvarmaa, että julkinen liikenne silti kattaa ne matkat, jotka tarvii suorittaa. Meilläpäin yksi asuinalue voi olla yhtä suuri kuin Suomessa yksi kaupunginosa. Sen ajan, mitä ennen kävelin Leppävaarasta Lintuvaaraan, meni kerran kävellessäni täällä asuinalueen päästä päähän. Kun asutus on hajallaan, paljon pieniä taloja, niin välimatkat ovat välttämättä pitkät. Tästä yhtälöstä ei YTV saisi kannattavaa toimintaa millään. Lähimpään metropoliin toki täälläkin pääsee julkisilla, kun asutaan ”lähellä” linjaa, ensin pitää vaan ajaa muutama maili asemalle. Ja hyvällä säkällä määränpääkin on ihan siinä pysäkin vieressä! Mikäs siinä on matkatessa julkisilla 45 minuutin verran ja lisäksi siirtymät asemalle ja asemalta, kun autolla pääsee perille ovelta ovelle 30 minuutissa…

Ystäväni oli viime viikolla auto-onnettomuudessa. Hän menetti vuosimallia ’95 oleva autonsa ohjauskyvyn moottoritiellä sadekelillä, ajautui pientareelle ja pientareen kautta katolleen ojaan. Moottoritieltä ojaan ei pimeällä nähnyt, mutta jonkin ajan kuluttua moottoritien vierellä olevaa service roadia, (pienempi saman suuntainen tie, toimii syöttöliikenteenä motarille ja sieltä pois) kulkeva autoilija huomasi katollaan olevan ajoneuvon ja siinä turvavöissä ylösalaisin roikkuvan naisen. Turvavyöhankaumaa lukuun ottamatta mitään vakavaa ei ystävälleni tapahtunut, hänellä oli uskomaton onni ja suojelus mukanaan. Huoli tyttärestä oli ollut kuulemma mielessä ojaan lennon aikana, isästä kun ei vastuuntuntoista saa aikaiseksi. Kun hän soitti minulle, varmistin ensin ystäväni hyvinvoinnin, fyysisen ja henkisen. Seuraava kysymys oli: ”Onko auto kunnossa?”. Materialistista? Ei varmana. Auto oli aikamoinen romu, sen menetyksestä ei suuria taloudellisia menetyksiä olisi tullut. Uskomatonta kyllä, auto oli onnettomuuden jälkeen ajokuntoinen.

Ilman autoa olisi ystäväni ollut hyvin vaikea suoriutua tavallisesta päivästään. Aamulla ennen kouluun lähtöä tyttären hoitoon vienti, ja sitten matka kouluun. Niin, hän on niitä äitejä, jotka taistelevat kaikin mahdollisin keinoin päästäkseen ylös siitä taloudellisesta ahdingosta, johon avioero on heidät saattanut, aloittaen omasta koulutuksestaan. Kaupassakäyntikin olisi ollut mahdotonta, kävelymatkan päässä kun ei kauppoja ole. Kun sitä toista puolisoa ei ole viemässä lasta tai kuljettamassa kouluun, käymässä kaupassa, ystäväni olisi joutunut turvautumaan ystäviensä apuun. Vuokra-autoon ei olisi ollut varaa. Kai siitäkin olisi voinut jollain tavalla selviytyä vaikka ystävät asuvat kaukana, ja sukulaiset vielä kauempana, kaikilla on omat työpaikat. Käsittämättömän hankalaa kaikesta olisi tullut, varsinkin kun kouluissa ja työpaikoilla ei hyvällä katsota poissaoloja. Paineet ilmestyä paikalle ovat toista luokkaa kuin Suomessa. Tästä ehkä lisää myöhemmin.

Amerikkalaiset ovat onneksi erittäin ystävällisiä, avuliaita ja valmiita oikeasti auttamaan. Eräänä syynä voi ehkä olla se, että tiedetään, että jossain vaiheessa sitä itselle tulee tilanne, jolloin tarvitsee apua. Yhteiskunnan tukiverkko kun on täynnä suuria reikiä. Ihmisillä on suurempi vastuuntunto toisten auttamisessa, kun yhteiskunnan huomaan ei voi antautua. Tuleepa auttamisesta mieleen eräskin kerta, asiayhteyteen liittymätön, jossa ihmeteltiin kaupan pihassa ison ostoksen kanssa, että eihän tämä penteleen laatikko mahdukaan autoon! Lähellä olevan tuiki tuntematon pick-upin kuljettaja huomasi ahdingon ja kurvasi paikalle, tarjosi apuaan, kuljetti ostoksen kotiin asti, eikä huolinut palkkioksi kuin kiitoksen. Iloinen auttamisen mentaliteetti tuntuu olevan tarttuvaa, ja auttamisen ilo tekee elämästä paljon antoisamman. Auttaminen tuo iloa avun saajalle, ja tekee muutostyötä avun tarjoajassa, opettaa katsomaan maailmaa toisenlaisin silmin, siirtymään itsekkäästä ajattelusta – pitää tehdä sitä ja sitä, en kyllä ehdi omaa kallista aikaani käyttämään toisen ongelmiin, omanpa on sotkunsa keittänyt – epäitsekkääseen toimintaan. Tuloksena pyyteettömästä auttamisesta on hyvä mieli kaikille, niin hyvä, että sitä hyvää oloa haluaa jakaa edelleen. Positiivinen auttamisen ja hyvän tekemisen kierre. Tästä saakin loistavan aasinsillan hyväntekeväisyyteen ja hyväntekeväisyysjärjestöihin. Mutta niistä lisää toisen kerran.

Sitä vaan en edelleenkään ymmärrä, että minkäläisen taian voimasta muuten niin ystävälliset amerikkalaiset muuttuvat täysin, kun he istuvat auton ratin taakse. Liikenne on agressiivista, ja jos kahden auton välissä on autonmentävä kolo, niin siihen menee yksi auto, oli vauhti 30 km/h tai 100 km/h.

Jäikö sinne tilille katetta?

No niin, otetaanpa käsittelyyn raha-asiat. Minkälaisia mielikuvia teille tulee mieleen amerikkalaisesta yksinhuoltajasta? Trophy wife, joka otti lapset, talon ja rikkaan miehensä rahat, kun mies katosi auringonlaskuun uuden, nuoren rakastajattarensa kanssa? Nainen, joka käyttää avioero-oikeudessa voittamansa rahat shoppailuun, matkailuun, kauneusleikkaukseen, tekee sivussa vähän hyväntekeväisyyshommia ja lakkailee kynsiään lasten käydessä kallista yksityiskoulua? Uranainen, joka jättää lapsensa nannyn hoitoon, tekee ympäripyöreää työpäivää ja tulee siivottuun kotiin, jossa lapset ovat jo vuoteessa odottelemassa äidin peittelyä? Eronnut isä, joka pitää yksin huolta lapsistaan ja on vähän hassu mutta saa arjen pyörimään ja sitten löytää elämänsä rakkauden josta tulee täydellinen äitipuoli lapsille? No tämä oli kärjistettyä, oheista tapahtuu elokuvissa. Tai ehkä jollekin oikeasti. Sille 0.01 prosentille yksinhuoltajista. Todellisuus on kuitenkin toisenlainen kaikille muille 99.99%:lle…

Tein nopean googletilaston, huom. ei siis mitään oikeaa tilastotiedettä. Vuonna 1997 69% Yhdysvaltalaisista lapsista, jotka asuivat joko eronneen tai koskaan naimisiin menemättömän äidin luona, olivat lähellä köyhyysrajaa, tai köyhyysrajan alapuolella. Toinen googletilasto kertoo, että köyhyysraja vuonna 2008 (juu ei nämä ole ihan vertailukelpoisia tuloksia kun on 10 vuotta välissä…) oli noin $18.000 kolmen hengen taloudelle. Se tekee siinä $1.500, tämän hetken euron kurssilla jotakuinkin €1.250. Tästä rahasta maksetaan samaa mitä muuallakin: verot (jotka ei onneksi ole kauheat), vuokrat, sähkö, ruoka, kulkuvälineet ja polttoaineet (auto on välttämättömyys suurimmassa osassa maata, ja siihen palaankin joskus myöhemmin), vaatteet, koulutarvikkeet (niin, jokaisen lyijykynän ja piirustuspaperin joutuu itse maksamaan), terveydenhuolto (ja tästäkin tulee uusi blogikirjoitus!), TV-kanavapaketti, nettiyhteys, lasten päivähoito etc. Päivähoito ansaitsee myös oman blogikirjoituksensa myöhemmin, sitä kun ei lainkaan täällä tueta ja maksut ovat kovia.

Katsoin vertailun vuoksi Suomen vastaavan tilaston, ja se olikin aika mielenkiintoista luettavaa! Tiesitkö, että köyhyysraja Suomessa on €1.080 nettona, eli verojen jälkeen. Huolestuttavalta kuulostaa, että köyhyysrajan alapuolella eläviä AIKUISIA on Suomessa jo 700.000, määrä on kaksinkertaistunut 10 vuodessa. Tämä tarkoittaa 13% koko väestöstä, ja vaikutus lapsiin on varmasti suuri! Aika hurja. Björn Wahlroosin kommentit ”rikkinäisten perheiden” tukemisen lopettamisesta pistivät muuten ihan vihaksi tälläkin puolen palloa! No, takaisin analyysiin. Suomen köyhyysraja mitataan siis verojen jälkeen, Yhdysvalloissa ennen veroja. Suomessa nettotulot ovat aikuista henkilöä kohden, ja Yhdysvalloissa perhekuntaa kohden, esimerkissä kolmen hengen perheelle €1.250. Suomessa lapsista maksetaan lapsilisää ja asumistukea ja toimeentulotukea, täällä moisista ei ole kuultukaan, yksin ja pennittömänä sitä ihminen on ongelmiensa kanssa. Ja Suomessa ennen kaikkea – lähes ilmainen terveydenhuolto, päivähoito ja opiskelu, sekä opintotuet. Viimeiseksi mainitut takaavat sen, että kaikilla on edes jonkinlainen tasa-arvoinen mahdollisuus menestyä elämässään. Mutta säästäpä täällä minimitulosta lasten college-maksuihin, kun vuosimaksut pyörivät $20.000 paikkeilla, tai yritä hyötyä töissä käynnistä, kun päivähoitomaksut vievät suurimman osan palkasta. Aika mahdoton tehtävä. Olkaa siskot ja veljet kiitollisia siitä, mitä kaikkea Suomen yhteiskunta (vielä) perheillenne tarjoaa.

Ja mikähän nyt oli tässä pointti, se taisi kadota tilastojen varjoihin... Eli taloudellisesti vaikeaa on molemmilla mantereilla yksinhuoltajilla ja heidän lapsillaan, kahden vanhemman perheessä menee paremmin. Se mielikuvituksen tuote ihanasta yksinhuoltajuudesta, mitä telkkarista täältä Yhdysvalloista yksinhuoltajien arjesta välittyy, ei vastaa todellisuutta. Oscar-elokuva Precious kuvaus taitaa sekin olla sitä ihan toista ääripäätä, äärimmäistä kurjuutta. Keskelle jää tavallinen kansa, joiden tavalliset tositarinat eivät mediaa kiinnosta, ei siellä eikä täällä. Tarinat siitä, kun auton ilmastointilaite menee rikki, kesä tulee ja kesän myötä tavalliset 35 asteen lämpötilat, eikä ilmastointilaitetta ole rahaa korjata. Tarinat siitä, kuinka vanhemmat käyvät huonopalkkaisessa päivätyössä ja käyttävät illat opiskeluun saadakseen paremman työpaikan ja siten taatakseen lapsilleen paremman tulevaisuuden, kaikkea se vanhemmuusvaisto teettää. Tarinat siitä, kuinka yksinhuoltajaisä tai -äiti sai potkut, kuinka sitä sinniteltiin päivästä toiseen, muutettiin pienempään asuntoon tai vanhempien kotiin, kunnes elämä saatiin taas raiteilleen. Tarinat siitä, kuinka ex-puoliso oli juoppo tai narkkari tai rikollinen, eikä ikinä maksanut penniäkään elatusapua. Tarinat siitä, kuinka kunnollinen, rehellinen, kirkossa käyvä hyvä mies on saanut vain osapäivätöitä, ja on taloudellisesti niin tiukoilla, ettei pysty maksamaan ex-vaimolleen elatusapua. Tarinat siitä, kun ei ollut rahaa maksaa sähkölaskua ja sähkölaitos katkaisi sähköt. Mikään näistä ei mediaa kiinnosta, mutta tämä on sitä tosielämää, jossa epävarmuus tulevaisuudesta ja jatkuva olemassaolon taistelu on hyvin monille vanhemmille kaikkialla tuttua. Arki on arkea kaikkialla, eikä median luomalla kuvalla ole mitään tekemistä sen kanssa, senhän me kaikki tiedämme. Tulkoon tavallisen kansan tarinat vihdoinkin kuultua! Miten teillä pärjätään taloudellisesti? Niille, jotka ovat yksinhuoltajia: minkälainen vaikutus erolla oli teidän taloudelliseen tilanteeseenne, tuliko muutos shokkina, vai olitteko tulotason putoamiseen varautuneita?

No nyt meni aika vakavaksi asia. Elämästä voi nauttia oli rikas taikka köyhä, ja rikkaat eivät ole edes tutkimusten mukaan onnellisia, raha ei takaa sitä onnea jota kaikki tavoittelemme. Onnellisuus tulee ihan muista kuin rahan lähteistä. Oltiin lasten kanssa eräänä päivänä kaupassa, ja kaikki hyllyjen ihanat houkutukset viettelivät lapsia. Ilkeä äiti ei kuitenkaan ottanut kuuleviin korviinsa lasten pieniä, anovia ääniä osta osta osta, vaan kylmästi johdatti joukon kassalle. Periaatteesta meillä ei lapsille kaupassa osteta 95% käyntikerroista mitään pienten sydäntä särkevistä rukouksista huolimatta ja vaikka rahaa olisikin, kovasydäminen äiti, mutta roinaa on kaapit pullollaan eikä millään niistä koskaan leikita. Joka kerta poika muistaa kuitenkin varmistaa Äiti onko sulla rahaa? Ja sen kerran kun jonkun pienen tavaran tai namin ostan, JESSS! tulee häneltä niin sydämen pohjasta. Takaisin kauppaan. Jonossa seisoessamme tyttö kajauttaa kaikkien läsnäolijoiden korviin kuuluvalla äänellä: ”Mommy, I wish you were rich!” eli äiti toivoisin, että olisit rikas. Hetken naurettuani hyvin perille mennyttä oppia siitä ettei kaikkea osteta mitä halutaan, piti kertoa lapsille tositarina miljonäärimiehestä (luin CNN:ltä eli senhän täytyy olla totta), joka oli suuren omaisuutensa kanssa niin onneton, että lahjoitti kaiken pois. Björn Wahlroosin täytyy olla aika onneton.

Onnea teidän kaikkien elämään sylintäydeltä, pärjäilkää!

Pensastrimmeri, joka tytön paras ystävä

Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, sanoo kiinalainen sananlasku. Hoen sitä kuin mantraa ottaessani esiin puutarhatyökaluja varhain lauantai-aamuna ennen päivälämpötilan kohoamista 35 asteen tuntumaan. Parissa kuukaudessa pihan pensaat ovat villiintyneet viidakoksi, ja vasta viime viikolla kitketyt rikkaruohot uhittelevat, että he tämän taistelun voittavat. Minähän näytän niille!

Joskus toivon, että talossa olisi mies. Vähän ennen palkkapäivää se käy mielessä. Ja erityisesti silloin, kun kaasuhellasta tuli kaasun hajua, lapset olivat jo nukkumassa, piti etsiä ohjeet kuinka toimia, saada lapset ulos talosta ja soittaa kaasulaitokselle samaan aikaa. Silloin pelotti. Tai silloin, kun olin ollut leikkauksessa, jonka jälkeen ei saanut nostella mitään kuukauteen. Entä jos olisi tullut tornadohälytys, ja olisi pitänyt lähteä kantamaan nukkuvia lapsia alakerran kylppäriin, ne tornadot kun tulevat aina illalla tai yöllä. Autoasiat vaativat mielestäni myös aina miestä. Tankata osaan, ja viedä auton pesulaan. Siihen se sitten jääkin. Mitä jos pissapojasta loppuu vesi? En edes tiedä, mistä konepelti aukaistaan. Ja se kojelaudassa sinnikkäästi palava merkkivalo, pitää viedä auto huoltoon. Siitäkin olen ihan varma, että siellä onnetonta naista uunotetaan, laitetaan korjauksen alle asioita, joita oikeasti ei tarvitsisi korjata.

Kaikenlaiset remonttiasiat ja korjaushommat ovat myös sellaisia, joiden osalta remontin tai korjauksen tekemään tulleet miehet varmasti nauravat partaansa höynäyttäessää avutonta naisparkaa. Mutta joskus yksinhuoltajuus voi kääntyä eduksi. Niin kuin silloin, kun meillä oli vesivahinko. Vakuutusyhtiö sanoi, että he maksavat korjaukseen tietyn summan. Kun kysyin parista firmasta tarjouksia, tarjoukset olivat kolme kertaa tuon summan suuruisia. Silloin pääsi itku. Myöhemmin yhdestä firmasta tarjouksen tehnyt mies soitti takaisin, ja sanoi, että oli huomannut, että olen vähän tukalassa tilanteessa vesivahingon kanssa, itsekin yksinhuoltajana hän ymmärtää ongelmat ja halusi auttaa. Hän tuli tekemään korjaukset, pimeästi tietysti, seuraavana viikonloppuna kaverinsa kanssa, ja tyytyivät vakuutusyhtiön korvaukseen. Pääsin vielä hänen pick-upinsa kyydissä rautakauppaan tekemään hankintoja, joita ei omaan pieneen autoon olisi mahtunut. Taivaan lahja, Joel ja hänen rämä pick-upinsa.

Useimmiten ajatus miehen tarpeellisuudesta tulee mieleen silloin, kun kohtaan jonkun eläinkuntaan kuuluvan edustajan. Ötökän. Puutarhakäärmeen. Opussumin pensaan alla. Ja sen kuolleen rotan, joka oli päättänyt päivänsä meidän patiolle. Silloin olisi ollut kiva lukkiutua sisälle ja soittaa APUA TULE PELASTAMAAN. Mutta ei, oli otettava lapio kauniiseen käteen ja koottava raato talteen, pussiin ja roskikseen. Pienellä miehellä on kuitenkin jo ison miehen geenit, ja käytös on joskus sen mukaista. On hellyttävää huomata, kuinka hänellä on ritarin- ja suojeluvaistot heränneet. Kun talosta löytyy joku eksynyt ötökkä, kuuluu: ”Äiti misson meijän kääpäslätkä?”. Voi pientä sankaria.

Amerikkalainen sinkkuystävättäreni lainaa aina omien ystävättäriensä puolisoita hoitamaan ns. miesten hommat talossaan. Ilmastointilaitteen suodattimen vaihtoon. Painavien tavaroiden nostoon. Kuljettamaan isoja hankintoja isoissa autoissaan. Suomalaiselle avun pyytäminen on vaan niin vaikeaa. Pitää pärjätä omillaan. Tai ehkä se on vain minä, joka on niin jääräpäinen enkä kykene pyytämään apua. Avun pyytämisen harjoittelua terapeutti ehdotti minulle, kun ensimmäistä sessiota oli alle puolet ajasta mennyt. Täytyy harjoitella. Seuraavan kerran ilmastointilaitteen suodatin täytyy vaihtaa kolmen kuukauden päästä, ehkä silloin jo osaan. Olen kateellinen teille Suomen yh-siskoille, joilla on isä, veli, setä tai eno lähimatkan päässä ja valmiina auttamaan.

Puutarhanhoidossa en kaipaa miestä. Tai no. Siihen nurmikon leikkuuseen, pelkään ruohonleikkureita. Niinpä maksan siitä, että joku käy sen minulle leikkaamassa. Mutta muuten en. Kädessä pysyy moottorisaha, pensastrimmeri, oksaleikkuri, lapiot ja haravat. Piha on vuodessa kokenut muodonmuutoksen, lapsilla leikkialue, hiekkalaatikko, uusia kukkapenkkejä on kaivettu ja reunustettu, löytyy laattaa ja kiveä, kaikki naisvoimalla ja sisulla tehty. Lauantaiaamuisin huudatan puutarhatyökaluja kilpaa naapureiden kanssa, enkä jää häviölle. Terapiaa se puutarhanhoito minulle on. Olen tainnut olla viime aikoina aika terapian tarpeessa.

Taivaan lahja kiireiselle yksinhuoltajalle: pikaruokapaikat!

Edellisessä kirjoituksessa tuli mainittua Taco Bueno. Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä taivaallista makua, joka Taco Buenon ihanissa tacoissa, burritoissa, fajitaksissa, pavuissa, meksikolaisessa riisissä, tortilla chipseissä ja tulisissa kastikkeissa on! Kollegat veivät minut Taco Buenoon ensimmäisen kerran joskus ehkä kolme vuotta sitten. Miten olinkaan ehtinyt täällä elää jo kolme vuotta tietämättä tuosta ihanasta pikaruokapaikasta, jossa yhdistyvät kaikki pikaruokapaikan parhaat puolet – tilauksen nopeus, annoksen epäterveellisyys ja jumalainen maku – yhdeksi harmoniseksi kokonaisuudeksi, joka viettelee kiireisen vanhemman ja hiljentää kirkuvat lapset! Konsepti Taco Buenossa on sama kuin Mäkkärissä. Astut sisään tai ajat drive throughun, menet jonoon, tilaat ruuan, työntekijät keittiön liukuhihnalla laittavat saumattomasti annoksen kokoon, yksi laittaa tortillat, toinen niihin sisuksen, sivuun vähän salaattia, riisiä, papuja, quacamolea ja sour creamia. Bling! Number 143, your order is ready! Ja mikä parasta, sinun ei tarvitse maksaa itseäsi kipeäksi ruokkiaksesi nälkäisen 3-henkisen perheen.

Koska täällä pikaruokailun luvatussa maassa kaikki on tehty niin lapsiystävälliseksi, vaivattomaksi, nopeaksi ja edulliseksi, pikaruokailusta tulee helposti tapa, josta on vaikea päästä eroon. Hmmm mietitäänpä… Lapset ovat olleet äidin luona nyt 4 päivää putkeen, edellinen kaupassakäynti oli silloin, kun lapset viettivät viikonlopun isällään, illat ovat olleet täynnä ohjelmaa niin, että instituutio nimeltään kauppa, ja tuore ruoka on haalea muisto vain, kaapeissa asuu enää kaiku, illalla koulun ja töiden jälkeen kotiin ajaessa lapset ovat kiukkuisia ja nälkäisiä. Raahaanko kiukkuiset lapset Walmartin kassajonojen kautta kotiin ja keittäisin perunat? Vai miten olisi pieni annos lohdutusta yksinhuoltajan yksinäiseen iltaan, kun ei jaksa ja arki kaatuu niskaan, kurvattaisiinko drive throughun ja otettaisiin mukaamme pikainen helpotus, palkkio siitä että selvittiin tästäkin päivästä? Kiusausta on vaikea välttää, kun tienvarret kukkivat toinen toistaan houkuttelevampia mainostauluja. Lasten kuoro kotimatkan aikana kuulostaa tältä: McDonalds! Wendy’s! Taco Bueno! Sonic! Chick-File-A! Panda Express! Mistä ne on nämä kaikki paikat oppineet tunnistamaan? Nelivuotiaskin, joka ei osaa vielä lukea! Miten teillä Suomessa? Syöttekö paljon ulkona? Minulla on sellainen mielikuva, että jopa Mäkkärissä ruokailu on suhteellisen kallista, eikä lapsiystävällisiä ja edullisia ruokapaikkoja ole niin paljon.

Elämä on täynnä valintoja, ja päätös pidättäytyä pikaruoasta tarkoittaa yksinhuoltajalle priorisointia, organisointia ja luopumista. Priorisointia, haluan ruokkia lapseni terveellisesti ja edullisesti kotiruoalla. Päätös, joka vaikuttaa omaan käytettävissä olevaan aikaan, lasten kanssa vietettyyn aikaan. Lähikauppa on kaukana. Automatkan päässä. Sinne ei viitsi noin vain hilpasta ohimennen. Kaikki me myös tiedämme miten mukavaa kaupassakäynti on nälkäisten lasten kanssa. Kun sitä toista vanhempaa ei ole jakamassa arjen haasteita, sitä käy mielellään kaupassa omassa rauhassa silloin, kun lapset ovat isällään. Organisointia, sitä, että ruokalista on oltava valmiiksi mietittynä ja listattuna, ja että juuri niinä päivinä-ilman-lapsia on aikaa varattuna kaupassakäyntiin. Luopumista, siitä vähäisestä ajasta, joka nyt menee ruuanlaittoon ja kaupassakäyntiin, luopumista pienistä helpotuksista.

Pikaruoasta luopuminen on ollut meillä kuitenkin vaivan arvoista, pienen totuttelun jälkeen. Ruokalasku on pienentynyt ja lautasella on terveellistä ruokaa, emme syö enää edes eineksiä (jotka ovatkin jo ihan toisen blogikirjoituksen aihe!), ja äidin vyötäröllä on pienemmät jenkkakahvat. Kuopuksen kanssa kokkaillaan yhdessä sillä välin kun esikoinen tekee koulutehtäviä. Lapset ovat oppineet syömään vaikka minkälaisia virityksiä, ja maistavat kiltisti kaikkia ruokalajeja. Ja jos ei tykkää, niin ei tarvi syödä. Mutta maistaa pitää. Heh heh, omaa periaatetta noudattaen jouduin maistamaan selleriä, vuosien täydellisesti onnistuneiden sellerinkarttotoimenpiteiden jälkeen. Ja kas! Sehän maistui tuoreena ihan hyvältä. Kunhan se oli ensin uitettu maunpeittävässä kastikkeessa…

Tahdonvoimaa vaaditaan amerikkalaisen pikaruokakulttuurin keskellä, ja monet vanhemmista valitsevat helpon tien. Sitä en vain ymmärrä, että ne yksinhuoltajat, joilla on rahat tiukoilla, silti käyvät lapsinensa syömässä ulkona, jopa monta kertaa viikossa, ja sitten valitellaan rahan vähyyttä. Ravintolaan jää vähintään se kymppi tai viisitoista taalaa. Sillä rahalla keittelisi jo monet hernekeitot. Ehkä minulla on jäänyt jokin asia huomioimatta tässä yhtälössä, ehkä ne rahat eivät ole niin tiukoilla kuin annetaan ymmärtää, tai ehkä vanhemmat ovat uusavuttomia, keittotaidottomia, joilta ei edes mikron käyttö onnistu. Ulkona syömisen tapaa on kieltämättä vaikeaa muuttaa, sitä ei käy kieltäminen, onhan se mukavaa ajanvietettäkin. Ja ah, niin hyvää! Hyvästi jää, oi ihanainen Taco Bueno!

Raha-asioista lisää myöhemmin, nyt täytyy rientää kauppaan!

Howdy y'all!

Howdy y’all! Howdy-sanaa ei muuten kukaan oikeasti käytä. Tai ehkä sana voi olla joku muinaisjäänne maaseudulla, en tiedä. Y’all puolestaan on aika kätevä monessa yhteydessä, you all eli te kaikki.

Pieni esittely blogin aluksi. Olen supisuomalainen kahden lapsen yksinhuoltaja Yhdysvalloista, ikämääritys on varmaankin varhaisessa keski-iässä. Auts. Mutta ihminen on juuri niin nuori kuin uskoo olevansa ja lapset pitävät nuorena, eli tässä ei mitään paniikkia, eihän. Paitsi kun esikoinen täytti 7 vuotta, silloin palasin mielessäni takaisin siihen ikimuistettavaan ensimmäiseen koulupäivään, jolloin äidin kanssa käveltiin kouluun, seisottiin yhdessä koulun pihalla odottamassa, ja sitten opettaja järjesti meidät jonoon ja vei sisälle isojen lasten maailmaan. Silloin tuntui isolta. Ja siihen verrattuna… nyt vanhalta. Tai varhaiskeski-ikäiseltä. No, nautitaan nyt vielä näistä 30 something –vuosista!

Lapsia on siis kaksi, tyttö 7 vuotta ja poika 4 vuotta. Esikoinen syntyi Suomessa ja kuopus täällä. Tulimme tänne ex-miehen ja esikoisen kanssa 6 vuotta sitten, kun tyttö oli 1,5 vuotta, miehen työn perässä. Elämä täällä lähetettynä työntekijänä ja perheenjäsenenä ei ole aina ihan helppoa ja ruusuilla tanssimista. Vaikka ulkomailta tänne lähetettyjen työntekijöiden elintaso onkin yleensä ihan kohtuullinen, seurana on usein yksinäisyys ja ikävä, oman paikan löytäminen yhteiskunnassa, haasteet, joita ei edes osaa arvioida etukäteen. Kokemus on kieltämättä avartava, mutta kaikkeen ei aina pysty valmistautumaan hyvästä perehdytyksestä ja positiivisesta asenteesta huolimatta.

Yksinhuoltajan elämä on varmasti täällä hyvin samankaltaista kuin Suomessa – yhdellä sanalla kiteytettynä kiireistä! Kouluvuoden aikana aikaa ei tunnu jäävän mihinkään ylimääräiseen, koulu- ja työpäivät ovat pitkiä, läksyt pitää tehdä, lapsia ajella harrasteisiin. Ja kun sitä tukiverkostoa ei ole, niin välillä tuntuu siltä, että saa taipua ihan mahdottomiin, että saa kaiken hoidettua. No on se kyllä myönnettävä, että osittain voin syyttää vain itseäni tästä kiireestä, kokopäivätyön normaalin lasten kasvatuksen, koulutehtävien suorituksen seurannan, ruuanlaiton, pyykkäyksen, siivoamisen, lasten kuskauksen jne lisäksi meillä on koira ja talo. Niin ja minulla oma firma: Little Fashion Corner http://www.littlefashioncorner.com, joka kauppaa kivoja lastenvaatteita täältä sinne Suomeen. Siinä menikin muutama uneton yö ja viikonloppu, että firma oli pystyssä. Että ei voi syyttää kuin itseään. Jonain päivinä tuntuu kuin olisin Superwoman, työpäivä menee tuotteliaasti, lapset hoituvat mukavasti, firman asiat rullaa, kellään ei ole stressiä, kukaan ei kiukuttele ja nautimme elämästä. Ja sitten on näitä päiviä, jolloin kaikki menee… hmmm… vähämmän mukavasti… Töissä stressaa, ajetaan koulu- ja työpäivän jälkeen Taco Buenon kautta kotiin, mukana kassillinen ah niin ihanaa mutta epäterveellistä, rasvaista, suolaista meksikolaista pikaruokaa, pistän kohta lapun firman luukulle, nostan jalat pöydälle, istumme vaan takapihalla emmekä käy koulussa emmekä töissä, päivitän CV:n ja vaihdan työpaikkaa. Mutta Suomeen ei silti ole paluuta, koti on täällä. Arki on arkea, ollaan sitä sitten missä päin maailmaa tahansa. Onneksi on perintönä se suomalainen sisu, se vie meitä kaikkia yksinhuoltajia ja vanhempia eteenpäin!