Edellisessä kirjoituksessa tuli mainittua Taco Bueno. Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä taivaallista makua, joka Taco Buenon ihanissa tacoissa, burritoissa, fajitaksissa, pavuissa, meksikolaisessa riisissä, tortilla chipseissä ja tulisissa kastikkeissa on! Kollegat veivät minut Taco Buenoon ensimmäisen kerran joskus ehkä kolme vuotta sitten. Miten olinkaan ehtinyt täällä elää jo kolme vuotta tietämättä tuosta ihanasta pikaruokapaikasta, jossa yhdistyvät kaikki pikaruokapaikan parhaat puolet – tilauksen nopeus, annoksen epäterveellisyys ja jumalainen maku – yhdeksi harmoniseksi kokonaisuudeksi, joka viettelee kiireisen vanhemman ja hiljentää kirkuvat lapset! Konsepti Taco Buenossa on sama kuin Mäkkärissä. Astut sisään tai ajat drive throughun, menet jonoon, tilaat ruuan, työntekijät keittiön liukuhihnalla laittavat saumattomasti annoksen kokoon, yksi laittaa tortillat, toinen niihin sisuksen, sivuun vähän salaattia, riisiä, papuja, quacamolea ja sour creamia. Bling! Number 143, your order is ready! Ja mikä parasta, sinun ei tarvitse maksaa itseäsi kipeäksi ruokkiaksesi nälkäisen 3-henkisen perheen.
Koska täällä pikaruokailun luvatussa maassa kaikki on tehty niin lapsiystävälliseksi, vaivattomaksi, nopeaksi ja edulliseksi, pikaruokailusta tulee helposti tapa, josta on vaikea päästä eroon. Hmmm mietitäänpä… Lapset ovat olleet äidin luona nyt 4 päivää putkeen, edellinen kaupassakäynti oli silloin, kun lapset viettivät viikonlopun isällään, illat ovat olleet täynnä ohjelmaa niin, että instituutio nimeltään kauppa, ja tuore ruoka on haalea muisto vain, kaapeissa asuu enää kaiku, illalla koulun ja töiden jälkeen kotiin ajaessa lapset ovat kiukkuisia ja nälkäisiä. Raahaanko kiukkuiset lapset Walmartin kassajonojen kautta kotiin ja keittäisin perunat? Vai miten olisi pieni annos lohdutusta yksinhuoltajan yksinäiseen iltaan, kun ei jaksa ja arki kaatuu niskaan, kurvattaisiinko drive throughun ja otettaisiin mukaamme pikainen helpotus, palkkio siitä että selvittiin tästäkin päivästä? Kiusausta on vaikea välttää, kun tienvarret kukkivat toinen toistaan houkuttelevampia mainostauluja. Lasten kuoro kotimatkan aikana kuulostaa tältä: McDonalds! Wendy’s! Taco Bueno! Sonic! Chick-File-A! Panda Express! Mistä ne on nämä kaikki paikat oppineet tunnistamaan? Nelivuotiaskin, joka ei osaa vielä lukea! Miten teillä Suomessa? Syöttekö paljon ulkona? Minulla on sellainen mielikuva, että jopa Mäkkärissä ruokailu on suhteellisen kallista, eikä lapsiystävällisiä ja edullisia ruokapaikkoja ole niin paljon.
Elämä on täynnä valintoja, ja päätös pidättäytyä pikaruoasta tarkoittaa yksinhuoltajalle priorisointia, organisointia ja luopumista. Priorisointia, haluan ruokkia lapseni terveellisesti ja edullisesti kotiruoalla. Päätös, joka vaikuttaa omaan käytettävissä olevaan aikaan, lasten kanssa vietettyyn aikaan. Lähikauppa on kaukana. Automatkan päässä. Sinne ei viitsi noin vain hilpasta ohimennen. Kaikki me myös tiedämme miten mukavaa kaupassakäynti on nälkäisten lasten kanssa. Kun sitä toista vanhempaa ei ole jakamassa arjen haasteita, sitä käy mielellään kaupassa omassa rauhassa silloin, kun lapset ovat isällään. Organisointia, sitä, että ruokalista on oltava valmiiksi mietittynä ja listattuna, ja että juuri niinä päivinä-ilman-lapsia on aikaa varattuna kaupassakäyntiin. Luopumista, siitä vähäisestä ajasta, joka nyt menee ruuanlaittoon ja kaupassakäyntiin, luopumista pienistä helpotuksista.
Pikaruoasta luopuminen on ollut meillä kuitenkin vaivan arvoista, pienen totuttelun jälkeen. Ruokalasku on pienentynyt ja lautasella on terveellistä ruokaa, emme syö enää edes eineksiä (jotka ovatkin jo ihan toisen blogikirjoituksen aihe!), ja äidin vyötäröllä on pienemmät jenkkakahvat. Kuopuksen kanssa kokkaillaan yhdessä sillä välin kun esikoinen tekee koulutehtäviä. Lapset ovat oppineet syömään vaikka minkälaisia virityksiä, ja maistavat kiltisti kaikkia ruokalajeja. Ja jos ei tykkää, niin ei tarvi syödä. Mutta maistaa pitää. Heh heh, omaa periaatetta noudattaen jouduin maistamaan selleriä, vuosien täydellisesti onnistuneiden sellerinkarttotoimenpiteiden jälkeen. Ja kas! Sehän maistui tuoreena ihan hyvältä. Kunhan se oli ensin uitettu maunpeittävässä kastikkeessa…
Tahdonvoimaa vaaditaan amerikkalaisen pikaruokakulttuurin keskellä, ja monet vanhemmista valitsevat helpon tien. Sitä en vain ymmärrä, että ne yksinhuoltajat, joilla on rahat tiukoilla, silti käyvät lapsinensa syömässä ulkona, jopa monta kertaa viikossa, ja sitten valitellaan rahan vähyyttä. Ravintolaan jää vähintään se kymppi tai viisitoista taalaa. Sillä rahalla keittelisi jo monet hernekeitot. Ehkä minulla on jäänyt jokin asia huomioimatta tässä yhtälössä, ehkä ne rahat eivät ole niin tiukoilla kuin annetaan ymmärtää, tai ehkä vanhemmat ovat uusavuttomia, keittotaidottomia, joilta ei edes mikron käyttö onnistu. Ulkona syömisen tapaa on kieltämättä vaikeaa muuttaa, sitä ei käy kieltäminen, onhan se mukavaa ajanvietettäkin. Ja ah, niin hyvää! Hyvästi jää, oi ihanainen Taco Bueno!
Raha-asioista lisää myöhemmin, nyt täytyy rientää kauppaan!
Koska täällä pikaruokailun luvatussa maassa kaikki on tehty niin lapsiystävälliseksi, vaivattomaksi, nopeaksi ja edulliseksi, pikaruokailusta tulee helposti tapa, josta on vaikea päästä eroon. Hmmm mietitäänpä… Lapset ovat olleet äidin luona nyt 4 päivää putkeen, edellinen kaupassakäynti oli silloin, kun lapset viettivät viikonlopun isällään, illat ovat olleet täynnä ohjelmaa niin, että instituutio nimeltään kauppa, ja tuore ruoka on haalea muisto vain, kaapeissa asuu enää kaiku, illalla koulun ja töiden jälkeen kotiin ajaessa lapset ovat kiukkuisia ja nälkäisiä. Raahaanko kiukkuiset lapset Walmartin kassajonojen kautta kotiin ja keittäisin perunat? Vai miten olisi pieni annos lohdutusta yksinhuoltajan yksinäiseen iltaan, kun ei jaksa ja arki kaatuu niskaan, kurvattaisiinko drive throughun ja otettaisiin mukaamme pikainen helpotus, palkkio siitä että selvittiin tästäkin päivästä? Kiusausta on vaikea välttää, kun tienvarret kukkivat toinen toistaan houkuttelevampia mainostauluja. Lasten kuoro kotimatkan aikana kuulostaa tältä: McDonalds! Wendy’s! Taco Bueno! Sonic! Chick-File-A! Panda Express! Mistä ne on nämä kaikki paikat oppineet tunnistamaan? Nelivuotiaskin, joka ei osaa vielä lukea! Miten teillä Suomessa? Syöttekö paljon ulkona? Minulla on sellainen mielikuva, että jopa Mäkkärissä ruokailu on suhteellisen kallista, eikä lapsiystävällisiä ja edullisia ruokapaikkoja ole niin paljon.
Elämä on täynnä valintoja, ja päätös pidättäytyä pikaruoasta tarkoittaa yksinhuoltajalle priorisointia, organisointia ja luopumista. Priorisointia, haluan ruokkia lapseni terveellisesti ja edullisesti kotiruoalla. Päätös, joka vaikuttaa omaan käytettävissä olevaan aikaan, lasten kanssa vietettyyn aikaan. Lähikauppa on kaukana. Automatkan päässä. Sinne ei viitsi noin vain hilpasta ohimennen. Kaikki me myös tiedämme miten mukavaa kaupassakäynti on nälkäisten lasten kanssa. Kun sitä toista vanhempaa ei ole jakamassa arjen haasteita, sitä käy mielellään kaupassa omassa rauhassa silloin, kun lapset ovat isällään. Organisointia, sitä, että ruokalista on oltava valmiiksi mietittynä ja listattuna, ja että juuri niinä päivinä-ilman-lapsia on aikaa varattuna kaupassakäyntiin. Luopumista, siitä vähäisestä ajasta, joka nyt menee ruuanlaittoon ja kaupassakäyntiin, luopumista pienistä helpotuksista.
Pikaruoasta luopuminen on ollut meillä kuitenkin vaivan arvoista, pienen totuttelun jälkeen. Ruokalasku on pienentynyt ja lautasella on terveellistä ruokaa, emme syö enää edes eineksiä (jotka ovatkin jo ihan toisen blogikirjoituksen aihe!), ja äidin vyötäröllä on pienemmät jenkkakahvat. Kuopuksen kanssa kokkaillaan yhdessä sillä välin kun esikoinen tekee koulutehtäviä. Lapset ovat oppineet syömään vaikka minkälaisia virityksiä, ja maistavat kiltisti kaikkia ruokalajeja. Ja jos ei tykkää, niin ei tarvi syödä. Mutta maistaa pitää. Heh heh, omaa periaatetta noudattaen jouduin maistamaan selleriä, vuosien täydellisesti onnistuneiden sellerinkarttotoimenpiteiden jälkeen. Ja kas! Sehän maistui tuoreena ihan hyvältä. Kunhan se oli ensin uitettu maunpeittävässä kastikkeessa…
Tahdonvoimaa vaaditaan amerikkalaisen pikaruokakulttuurin keskellä, ja monet vanhemmista valitsevat helpon tien. Sitä en vain ymmärrä, että ne yksinhuoltajat, joilla on rahat tiukoilla, silti käyvät lapsinensa syömässä ulkona, jopa monta kertaa viikossa, ja sitten valitellaan rahan vähyyttä. Ravintolaan jää vähintään se kymppi tai viisitoista taalaa. Sillä rahalla keittelisi jo monet hernekeitot. Ehkä minulla on jäänyt jokin asia huomioimatta tässä yhtälössä, ehkä ne rahat eivät ole niin tiukoilla kuin annetaan ymmärtää, tai ehkä vanhemmat ovat uusavuttomia, keittotaidottomia, joilta ei edes mikron käyttö onnistu. Ulkona syömisen tapaa on kieltämättä vaikeaa muuttaa, sitä ei käy kieltäminen, onhan se mukavaa ajanvietettäkin. Ja ah, niin hyvää! Hyvästi jää, oi ihanainen Taco Bueno!
Raha-asioista lisää myöhemmin, nyt täytyy rientää kauppaan!
No comments:
Post a Comment