Ennen tänne muuttoa ihmettelin, että miksi ihmeessä niillä amerikkalaisilla pitää kaikilla olla auto. En ihmettele enää. Jollet asu urbaanissa kaupungissa, julkisia kulkuneuvoja ei ole. Ja jos asut urbaanin kaupungin keskustassa, ei ole takuuvarmaa, että julkinen liikenne silti kattaa ne matkat, jotka tarvii suorittaa. Meilläpäin yksi asuinalue voi olla yhtä suuri kuin Suomessa yksi kaupunginosa. Sen ajan, mitä ennen kävelin Leppävaarasta Lintuvaaraan, meni kerran kävellessäni täällä asuinalueen päästä päähän. Kun asutus on hajallaan, paljon pieniä taloja, niin välimatkat ovat välttämättä pitkät. Tästä yhtälöstä ei YTV saisi kannattavaa toimintaa millään. Lähimpään metropoliin toki täälläkin pääsee julkisilla, kun asutaan ”lähellä” linjaa, ensin pitää vaan ajaa muutama maili asemalle. Ja hyvällä säkällä määränpääkin on ihan siinä pysäkin vieressä! Mikäs siinä on matkatessa julkisilla 45 minuutin verran ja lisäksi siirtymät asemalle ja asemalta, kun autolla pääsee perille ovelta ovelle 30 minuutissa…
Ystäväni oli viime viikolla auto-onnettomuudessa. Hän menetti vuosimallia ’95 oleva autonsa ohjauskyvyn moottoritiellä sadekelillä, ajautui pientareelle ja pientareen kautta katolleen ojaan. Moottoritieltä ojaan ei pimeällä nähnyt, mutta jonkin ajan kuluttua moottoritien vierellä olevaa service roadia, (pienempi saman suuntainen tie, toimii syöttöliikenteenä motarille ja sieltä pois) kulkeva autoilija huomasi katollaan olevan ajoneuvon ja siinä turvavöissä ylösalaisin roikkuvan naisen. Turvavyöhankaumaa lukuun ottamatta mitään vakavaa ei ystävälleni tapahtunut, hänellä oli uskomaton onni ja suojelus mukanaan. Huoli tyttärestä oli ollut kuulemma mielessä ojaan lennon aikana, isästä kun ei vastuuntuntoista saa aikaiseksi. Kun hän soitti minulle, varmistin ensin ystäväni hyvinvoinnin, fyysisen ja henkisen. Seuraava kysymys oli: ”Onko auto kunnossa?”. Materialistista? Ei varmana. Auto oli aikamoinen romu, sen menetyksestä ei suuria taloudellisia menetyksiä olisi tullut. Uskomatonta kyllä, auto oli onnettomuuden jälkeen ajokuntoinen.
Ilman autoa olisi ystäväni ollut hyvin vaikea suoriutua tavallisesta päivästään. Aamulla ennen kouluun lähtöä tyttären hoitoon vienti, ja sitten matka kouluun. Niin, hän on niitä äitejä, jotka taistelevat kaikin mahdollisin keinoin päästäkseen ylös siitä taloudellisesta ahdingosta, johon avioero on heidät saattanut, aloittaen omasta koulutuksestaan. Kaupassakäyntikin olisi ollut mahdotonta, kävelymatkan päässä kun ei kauppoja ole. Kun sitä toista puolisoa ei ole viemässä lasta tai kuljettamassa kouluun, käymässä kaupassa, ystäväni olisi joutunut turvautumaan ystäviensä apuun. Vuokra-autoon ei olisi ollut varaa. Kai siitäkin olisi voinut jollain tavalla selviytyä vaikka ystävät asuvat kaukana, ja sukulaiset vielä kauempana, kaikilla on omat työpaikat. Käsittämättömän hankalaa kaikesta olisi tullut, varsinkin kun kouluissa ja työpaikoilla ei hyvällä katsota poissaoloja. Paineet ilmestyä paikalle ovat toista luokkaa kuin Suomessa. Tästä ehkä lisää myöhemmin.
Amerikkalaiset ovat onneksi erittäin ystävällisiä, avuliaita ja valmiita oikeasti auttamaan. Eräänä syynä voi ehkä olla se, että tiedetään, että jossain vaiheessa sitä itselle tulee tilanne, jolloin tarvitsee apua. Yhteiskunnan tukiverkko kun on täynnä suuria reikiä. Ihmisillä on suurempi vastuuntunto toisten auttamisessa, kun yhteiskunnan huomaan ei voi antautua. Tuleepa auttamisesta mieleen eräskin kerta, asiayhteyteen liittymätön, jossa ihmeteltiin kaupan pihassa ison ostoksen kanssa, että eihän tämä penteleen laatikko mahdukaan autoon! Lähellä olevan tuiki tuntematon pick-upin kuljettaja huomasi ahdingon ja kurvasi paikalle, tarjosi apuaan, kuljetti ostoksen kotiin asti, eikä huolinut palkkioksi kuin kiitoksen. Iloinen auttamisen mentaliteetti tuntuu olevan tarttuvaa, ja auttamisen ilo tekee elämästä paljon antoisamman. Auttaminen tuo iloa avun saajalle, ja tekee muutostyötä avun tarjoajassa, opettaa katsomaan maailmaa toisenlaisin silmin, siirtymään itsekkäästä ajattelusta – pitää tehdä sitä ja sitä, en kyllä ehdi omaa kallista aikaani käyttämään toisen ongelmiin, omanpa on sotkunsa keittänyt – epäitsekkääseen toimintaan. Tuloksena pyyteettömästä auttamisesta on hyvä mieli kaikille, niin hyvä, että sitä hyvää oloa haluaa jakaa edelleen. Positiivinen auttamisen ja hyvän tekemisen kierre. Tästä saakin loistavan aasinsillan hyväntekeväisyyteen ja hyväntekeväisyysjärjestöihin. Mutta niistä lisää toisen kerran.
Sitä vaan en edelleenkään ymmärrä, että minkäläisen taian voimasta muuten niin ystävälliset amerikkalaiset muuttuvat täysin, kun he istuvat auton ratin taakse. Liikenne on agressiivista, ja jos kahden auton välissä on autonmentävä kolo, niin siihen menee yksi auto, oli vauhti 30 km/h tai 100 km/h.
Ystäväni oli viime viikolla auto-onnettomuudessa. Hän menetti vuosimallia ’95 oleva autonsa ohjauskyvyn moottoritiellä sadekelillä, ajautui pientareelle ja pientareen kautta katolleen ojaan. Moottoritieltä ojaan ei pimeällä nähnyt, mutta jonkin ajan kuluttua moottoritien vierellä olevaa service roadia, (pienempi saman suuntainen tie, toimii syöttöliikenteenä motarille ja sieltä pois) kulkeva autoilija huomasi katollaan olevan ajoneuvon ja siinä turvavöissä ylösalaisin roikkuvan naisen. Turvavyöhankaumaa lukuun ottamatta mitään vakavaa ei ystävälleni tapahtunut, hänellä oli uskomaton onni ja suojelus mukanaan. Huoli tyttärestä oli ollut kuulemma mielessä ojaan lennon aikana, isästä kun ei vastuuntuntoista saa aikaiseksi. Kun hän soitti minulle, varmistin ensin ystäväni hyvinvoinnin, fyysisen ja henkisen. Seuraava kysymys oli: ”Onko auto kunnossa?”. Materialistista? Ei varmana. Auto oli aikamoinen romu, sen menetyksestä ei suuria taloudellisia menetyksiä olisi tullut. Uskomatonta kyllä, auto oli onnettomuuden jälkeen ajokuntoinen.
Ilman autoa olisi ystäväni ollut hyvin vaikea suoriutua tavallisesta päivästään. Aamulla ennen kouluun lähtöä tyttären hoitoon vienti, ja sitten matka kouluun. Niin, hän on niitä äitejä, jotka taistelevat kaikin mahdollisin keinoin päästäkseen ylös siitä taloudellisesta ahdingosta, johon avioero on heidät saattanut, aloittaen omasta koulutuksestaan. Kaupassakäyntikin olisi ollut mahdotonta, kävelymatkan päässä kun ei kauppoja ole. Kun sitä toista puolisoa ei ole viemässä lasta tai kuljettamassa kouluun, käymässä kaupassa, ystäväni olisi joutunut turvautumaan ystäviensä apuun. Vuokra-autoon ei olisi ollut varaa. Kai siitäkin olisi voinut jollain tavalla selviytyä vaikka ystävät asuvat kaukana, ja sukulaiset vielä kauempana, kaikilla on omat työpaikat. Käsittämättömän hankalaa kaikesta olisi tullut, varsinkin kun kouluissa ja työpaikoilla ei hyvällä katsota poissaoloja. Paineet ilmestyä paikalle ovat toista luokkaa kuin Suomessa. Tästä ehkä lisää myöhemmin.
Amerikkalaiset ovat onneksi erittäin ystävällisiä, avuliaita ja valmiita oikeasti auttamaan. Eräänä syynä voi ehkä olla se, että tiedetään, että jossain vaiheessa sitä itselle tulee tilanne, jolloin tarvitsee apua. Yhteiskunnan tukiverkko kun on täynnä suuria reikiä. Ihmisillä on suurempi vastuuntunto toisten auttamisessa, kun yhteiskunnan huomaan ei voi antautua. Tuleepa auttamisesta mieleen eräskin kerta, asiayhteyteen liittymätön, jossa ihmeteltiin kaupan pihassa ison ostoksen kanssa, että eihän tämä penteleen laatikko mahdukaan autoon! Lähellä olevan tuiki tuntematon pick-upin kuljettaja huomasi ahdingon ja kurvasi paikalle, tarjosi apuaan, kuljetti ostoksen kotiin asti, eikä huolinut palkkioksi kuin kiitoksen. Iloinen auttamisen mentaliteetti tuntuu olevan tarttuvaa, ja auttamisen ilo tekee elämästä paljon antoisamman. Auttaminen tuo iloa avun saajalle, ja tekee muutostyötä avun tarjoajassa, opettaa katsomaan maailmaa toisenlaisin silmin, siirtymään itsekkäästä ajattelusta – pitää tehdä sitä ja sitä, en kyllä ehdi omaa kallista aikaani käyttämään toisen ongelmiin, omanpa on sotkunsa keittänyt – epäitsekkääseen toimintaan. Tuloksena pyyteettömästä auttamisesta on hyvä mieli kaikille, niin hyvä, että sitä hyvää oloa haluaa jakaa edelleen. Positiivinen auttamisen ja hyvän tekemisen kierre. Tästä saakin loistavan aasinsillan hyväntekeväisyyteen ja hyväntekeväisyysjärjestöihin. Mutta niistä lisää toisen kerran.
Sitä vaan en edelleenkään ymmärrä, että minkäläisen taian voimasta muuten niin ystävälliset amerikkalaiset muuttuvat täysin, kun he istuvat auton ratin taakse. Liikenne on agressiivista, ja jos kahden auton välissä on autonmentävä kolo, niin siihen menee yksi auto, oli vauhti 30 km/h tai 100 km/h.
No comments:
Post a Comment