Transvestiittikoira haussa

Pitäisi siivota mutta en jaksa. Aamulla kävin joogaamassa, kehoa väänneltiin sellaisiin vinkuroihin, että huomenna voi suoralta kädeltä unohtaa sängystä nousemisen. Päätäkin särkee. Ja on niin kuumakin, kesällä päivät ovat aina 35-40 astetta. On siellä teilläkin saanut nauttia aivan hurjasta kesästä, täällä sitä seurataan uutisista, kuinka helteet ne vaan jatkuvat päivästä toiseen. Meillä joka kodin perusvarustukseen kuuluva ilmastointi pitää huolen siitä, että emme ainakaan sisälle läkähdy. Silkasta myötätunnosta teitä rakkaita suomalaisia siskoja ja veljiä kohtaan olen kuitenkin nostanut sisälämpötilan kotona 27 asteeseen. Tai no, vaikuttaa siihen vähän sekin, että sähkölasku nousee tällaisilla keleillä yli $200 kuussa, jos liian viileäksi vetää. Vaikka sisällä onkin inhimillistä, niin siivoamaan en silti jaksa ruveta.

Siivouskärpäsen puremaa odotellessa naputtelenkin pari sanaa karvaturreista. Meillä niitä on yksi, sekarotuinen rakki, päärotu sillä taitaa olla villakoira. Tänään näin kadulla oikean villakoiran, ja meidän rakki on sellaiselle jonkun verran läheistä sukua, serkun kummin kaima kai. Pehmeä, kihara turkki sillä kuitenkin on, eikä karvaa lähde irti lainkaan. Paitsi silloin, kun trimmaan turkin lyhyeksi, joka pitää tehdä aina noin 6 viikon välein. Silloin sitä karvaa riittää kyllä ihan joka paikassa. Sana, joka kuvaa koiraamme parhaiten, on terapiakoira. Se on aina iloinen, kun joku tulee kotiin, tulee syliin rapsutettavaksi, kun katselemme telkkaa, ja käpertyy talvikylmällä jalkojen päälle niitä lämmittämään. Koiran rapsutuksen on jossain tutkimuksessa todettu olevan hyväksi mielenterveydelle, ja kovasti se ilahduttaakin, kun muuten yksinäisiä iltoja täällä joskus viettäisin. Koira olisi oikeasti hyvä terapiakoira, voisi sen vaikka viedä sairaalaan tai vanhainkotiin potilaita ilahduttamaan. Luulisi siinä olevan tarpeeksi rapsuttelua, ainakin yhdelle päivälle. Lapset rakastavat koiraa, ja koira lapsia. Se ei yhtään välitä, vaikka lapset kantelevat sitä paikasta toiseen, ja tyttö pukee sille päälle nuken vaatteita. Aamuisin koirasta on huomattavasti aamutoimissa hyötyä, kun se innoissaan herättää lapsia nuuskuttaen ja tunkien kuonoaan lasten kainaloon, pyytäen heitä siten leikkimään. Joskus kuitenkin käy niin, että koira köllähtää tytön viereen nukkumaan, tyttö kietoo kätensä koiran ympärille, ja siinä he nukkuvat, päät samalla tyynyllä.

Koiramme on siitä erikoinen, että se ei hauku lainkaan. Tai joskus uhittelee toiselle uroskoiralle, mutta muuten ei. Tai no, kerran lumiukolle, joka oli ymmärrettävää, kun ei täällä niitä ihan joka päivä näe, ei edes ihan joka talvi. Olemme miettineet, miksi se ei hauku, mutta emme keksi syytä, eikä eläinlääkärikään. Koska koira myös linkkaa toista takajalkaansa, voi vain arvailla, miten vaikeaa sen elämä oli, ennen kuin vuosi sitten sen adoptoimme, koira oli silloin jo noin vuoden vanha.

Kaikista koettelemuksistaan huolimatta koiramme on ystävällinen kaikille ihmisille. Sinänsä hyvä juttu, sillä kun muutaman kerran se on päässyt karkuun, se on noin 30 sekuntia ihanaa vapautta nuuhkittuaan juossut lähimmän pihalla olevan naapurin luokse, rapsuteltavaksi… Sanomattakin on varmaan selvää, mutta sanon nyt kuitenkin, että ei siitä ole vahtikoiraksi. Sellainen oli alun perin minulla taka-ajatuksena, kun koiraa lähdimme harkitsemaan. Että olisi joku, joka hälyttäisi ja suojelisi, jos vaikka roisto tai sarjamurhaaja yrittäisi tulla sisään. Täytyy jatkaa seuraavaksi parhaalla vaihtoehdolla, eli jättää poliisisarjojen katselu myöhään iltaisella vähän vähemmälle… Mielessä on kyllä käynyt toisenkin koiran hankinta. Se toinen voisi olla vähän ärhäkämpi. Saksanpaimenkoira tai dobermanni. Esteenä vaan on se, että olen allerginen aika monelle koirarodulle. Puudelit kun eivät karista karvaa eivätkä ilmeisesti pahemmin hilseile, niin jonkunlainen sekarotuinen, jossa on puolet puudelia, voisi olla hyvä. Jos kuulette dobermannin ja puudelin sekoituksista, dobradoodeleista, niin laittakaahan viestiä! Sellaista koiraa voisi aika hyvin sanoa transvestiittikoiraksi, dobermanniksi puudelin asussa!

Rakkaudella,

Äiti

Loman jälkeinen krapula

Olen päättänyt ryhtyä seuraamaan amerikkalaista jalkapalloa. Päätökseen on kovasti vaikuttanut se, että työpaikalla kuutioni on sijoitettuna kahden jalkapallohullun kuutioiden väliin. Siinä väkisinkin tarttuu jotain korvaan, kun he pelin jälkeisenä päivänä puivat pelin kulun ylitseni kovaan ääneen. Olen joskus ihan kokonaisen pelinkin katsonut, ja joku deittailemani mies on kärsivällisesti selostanut pelin kulun, strategian, pistelaskun ja muut hienoudet. Että ei tässä nyt ihan ensimmäistä kertaa olla pappia kyydissä. Jännittävä ja mukaansatempaava peli, mutta sisälle pääsyyn tarvitaan ilmiselvästi vähän tarkempaa pelin ja pelaajien tuntemista, sen verran olen ulkona kollegoideni keskusteluista.

Nyt on täydellinen aika aloittaa jalkapallon seuraaminen. Harjoittelukausi (tai miksikä sitä sanotaan, en ole vielä ihan terminologian kanssa sinut) on nimittäin alkamassa. Joukkueet on virkistetty uusilla pelaajilla, ja joukkueiden harjoittelua seurataan mediassa analysoiden jokaisen pelaajan jokainen askel. Aloitan perehtymisen kotiseurastani Dallas Cowboysista. Pari ensimmäistä mediaviikkoa olen tainnut jo missata, mutta nyt on median pääpuheenaihe näköjään se, että Dez Bryant on loukannut nilkkansa, ja on ulkona pelistä. Tähän mennessä pelaajien tuntemukseni on rajoittunut kahteen pelaajaan, Tony Romoon, eli siihen joka deittaili Jessica Simpsonia, ja Marion Barberiin. Barberin lempinimi on Barbaari, ja hän tekee nimensä mukaisesti pahaa jälkeä kentällä, se jäi peliä katsoessa mieleen. Rajoittuneen tietämykseni laajentamiseksi ensin pitää googlata, kuka tämä Dez Bryant oikein on. Ohhoh, oikein mukavannäköinen nuori mies. Kiva korvakoru. Tästähän voi tulla ihan mukavaa! Dallas Cowboysin ensimmäinen valinta college-tason jalkapallojoukkueesta tänä vuonna. Eli hyvä pelaaja koulussa, ja tunnustuksena siitä valittiin ensimmäisenä. Vähän niin kuin pesäpallossa, kun koulussa valittiin joukkueita, parhaat ekana (tai omat kaverit). Wide receiver, eli tarkoituksena ilmeisesti ottaa pallo kiinni? Täytyy tähän terminologiaan ilmeisesti paneutua vähän tarkemmin. No aikaahan tässä riittää, lomien jälkeisessä krapulassa kun rahat on loppu, ja niinpä aika menee mukavasti kotosalla.

Onneksi on muutakin kaikenlaista kivaa puuhaa, jota voi tehdä silloin, kun ei ole rahaa. Voi vaikka laittaa valokuvia kansioon! Viimeksi niitä tuli laiteltua vuonna 2006, joten eiköhän sieltä joku pinkka löydy. Se saattaa tosin olla vähän henkisesti raskasta, kun valokuvien selaaminen tuo mieleen kaikenlaisia muistoja avioliiton ajalta. Joka vanhoja muistaa sitä tikulla silmään. Ehkä parempi unohtaa se projekti. No siivota voi ainakin! McDonaldsin ilmaislelut ainakin saavat kyytiä, ja kaikki se pieni paperisilppu, joka jonkun luonnonoikun seurauksena aina valloittaa tytön koulupöydän. Jos oikein jaksaisi, niin sitä heittäisi kaikki parittomat barbinkengät pois, ei niillä kengillä kukaan kuitenkaan koskaan leiki. Varmaan sekin takia, että se toinen kenkä parista on imurin sisuksissa. Ja mistä niitä pikkuautoja kertyy? Joskus poika laski, että niitä oli varmaan 80. Amerikkalaista pröystäilykulttuuria sanon minä, varsinkin kuin niillä leikitään korkeintaan kolmella autolla kerrallaan. Pois pois pois, kun on kerran kurjaa ja köyhää, niin vedetään sitten samaa linjaa loppuun asti.

Mielikuvitusta voi myös kehittää silloin, kun rahat on loppu, vaikka leikkimällä leikkiä Kuinka saada rahat riittämään seuraavaan palkkapäivään. Pelin ensimmäinen vaihe on nimeltään Pakastimen inventaario. Kaukaa viisaana järkevä vanhempi on varautunut tällaiseen tilanteeseen säilömällä pakastimen kätköön jäänteitä menneiltä aterioilta. Nyt ei ole varaa nyrpistellä, vaan syödään sitä mitä löytyy. Pikaisen analyysin ja muinaisjäänteiden pois heittämisen (kala säilyy kuulemma 3kk pakastimessa, ja jos kala on ollut pakastimessa yli 6 kuukautta, se pitää heittää pois, sairastumisista tulee pitkä miinus) jälkeen tarkistetaan pistemäärä. Pisteitä saa sen mukaan, kuinka monta päivää pakastimeen kätketyillä jäänteillä pystyy ruokailemaan. Pelin pistemäärä tässä vaiheessa on aivan loistava! Ainakin viikko menee ihan kevyesti, ja ruoka on jopa hyvää: paria erilaista pataruokaa, tonnikalavuokaa, keittoja, jotain jossa näyttää olevan riisiä ja jotain vihanneksia, jauhelihapastakastiketta, kypsentämätöntä kanaa ja lihaa, joita ei tullut käytettyä kun pakkauskoko oli niin hurja. Leipää ja leivonnaisia löytyy niitäkin monta sorttia. Tuoreudesta ei ole takuuta, mutta kyllä pulla on aina pullaa, vaikka olisikin vähän vanhaa. Pelin seuraavassa vaiheessa tehdään sama inventaario jääkaapin ja ruokakaapin sisällöille. Miinusta tulee jääkaapista, joka oli valmiiksi melkein tyhjä. Maitoa sentään löytyy, ja kukkakaalia sekä perunoita. Plussaa tulee ruokakaapin sisällyksestä. Peruselintarvikkeiden määrä on vähintään tyydyttävä, osin jopa erittäin hyvä. Tässähän voisi ajankuluksi vaikka leipoa. Seuraavaksi pelissä tehdään menu seuraavaan palkkapäivään asti, pari viikkoa tässä tapauksessa. Pakastimen antimien lisäksi menuun ilmestyy riisipuuroa, hernekeittoa ja pannareita, makaronilaatikkoa (kaksi edellistä riittävät useammaksi päiväksi), jonkinsortin kanakastiketta, wokkia, muffinsseja, leipäkoneella tehtyä tuoretta leipää ja uuniperunoita. Huom. ei kalaruokaa tällä kertaa, nyt jää omegat saamatta. Ostoslista tehdään seuraavaksi, ja mitä lyhyempi ostoslista, sitä enemmän pisteitä. Herneitä, porkkanoita, makaronia, jauhelihaa, munia, kaurapuuroa, maitoa, hapankermaa. Tämähän ei kuulosta lainkaan pahalta, vaan päinvastoin herkulliselta ja jopa ajoittain terveelliseltä. Huutia annetaan sille elintasosairaudelle nimeltään ylipaino!

Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että tämänhetkinen rahapula ei ole kaikki ihan itse aiheutettua. Tai no, itsehän ne rahat annoin pois, kun joku muu niitä tarvitsi sillä hetkellä kipeämmin. Kun yksinhuoltajaystävän rahat ovat totaalisen loppu eikä seuraavasta avustuksesta ole tietoa, tai kun ystävän auto pitää korjata, jotta hän voi käydä töissä, eikä rahaa ole korjaukseen, niin kunnon kristityn tulee auttaa. Siinä vaiheessa, kun tietää toisen epätoivoisesta tilanteesta tarkalleen, ei voi vakinaisen työpaikan ja siten turvatun tulolähteen omaava muuta tehdä kuin työntää rahat kouraan. Kävi kyllä mielessä vähän erään tällaisen tapauksen jälkeen, että omia kulutustottumuksiaan muokkaamalla voisi huomattavasti vaikuttaa omaan ahdinkoonsa. Ei se rahatilanne sillä parane, että aamupala haetaan Mäkkäristä. No kukin tavallaan, eletään säästäväisemmin ja onneksi on tuo budjetointi hallinnassa. Katsotaan sitten seuraavalla kerralla toisten tarpeita toisesta vinkkelistä. Kunhan kahvi riittää, niin kyllä tässä pärjäillään.

Rakkaudella,
Äiti

Matkailumainontaa

Olet varmaan kuullut jonkun ihmettelevän, tai ihmetellyt itsekin, miksi ne amerikkalaiset eivät matkustele oman maansa ulkopuolella ja varsinkaan Eurooppaan. Silkkaa sivistymättömyyttä, sitä omaan napaan tuijottamista, ne kuvittelevat, että oma maa on maailman paras, eikä heidän tarvitse muista piitata. Niinpä. Olet varmaan kuullut myös sanonnan: ”Miksi mennä merta edemmäs kalaan”. Varmasti matkailu Eurooppaan on pitkälti kustannuskysymys, ihan niin kuin eurooppalaisille matkailu tännekin päin, mutta muutkin tekijät vaikuttavat asiaan.

Cancun Meksikossa on näille sama kuin Kanariansaaret suomalaiselle. Ei tästä ole aikaakaan, kun Meksikoon pääsi pelkkää ajokorttia vilauttamalla, eli passia ei lainkaan tarvittu. Lentokentällä erottaa kyllä ne Cancunin reissuun lähtevät businesskansasta samalla lailla kuin Helsinki-Vantaalla Kanarianporukan. Opiskeleva nuoriso rientää sinne kevätlomalla ansaitulle lomalle, ja matkustamista Cancuniin niinä viikkoina tietää tavallinen kansa vältellä. Karibian saaretkin – Jamaika, Dominikaaninen tasavalta, Bahamasaaret, Aruba, Barbados ja muut suomalaisille matkaoppaista tutut kohteet - ovat mukavan lähellä, siellä aurinko paistaa ja meno on leppoisaa, ellei sitten hurrikaani satu kohdalle. Karibianmerellä seilaa myös lukemattomia risteilyaluksia, jotka pysähtyvät pikkusaarilla. Sellaiseen viikon reissun olen nähnyt tarjouksessa $700. Ei paha hinta, kun siihen kuuluu täysi ylöspito loistoristeilijällä, auringonpaiste ja pikku pyrähdykset saarten rannassa uiskentelemassa ja rentoutumassa palmun alla valkoisella hiekalla.

Entäpä kotimaanmatkailu? Jos merenrantaan kaipaa, niin sitä rantaviivaa löytyy täältä sekä idästä, lännestä että etelästä (ja siitä etelän rannastakin vain osa öljyyntyi). Vuoristoa löytyy talviurheilijoille. Kulttuuria löytyy ympäri maata, jokaisella osavaltiolla on oma historiansa, omat erityispiirteensä, omat kulttuuriset piirteensä. Jokainen vierailemani osavaltio on ollut ihan erilainen kuin naapurinsa, ja yhden osavaltion sisällä on paikkakuntien välillä eroa kuin Helsingillä ja Iisalmella konsanaan. Kalifornian kauniit rannat yhdistettynä vuoristoon, sekä kaikki ne kuvankauniit ihmiset jotka ovat kuin suoraan elokuvista tai tv-sarjoista, ovat täydellisen erilaisia kuin esimerkiksi Memphis, Tennessee, tasaista maata Mississippijoen varrella, rento kaupunki, joka elää bluesmusiikin ja Elviksen muiston ympärillä. Jos bluesia rakastaa, Memphisissä siitä voi nauttia pelkästään kävelemällä katuja ja kuuntelemalla ravintoloiden sisältä tai puistoista kantautuvia säveliä. Florida puolestaan on mielenkiintoinen, siellä keski-ikä on selkeästi korkeampi kuin missään muualla täällä, missä olen käynyt. Sveitsin Alpeille ei tarvitse lähteä, kun mantereen keskellä kohoaa huima vuoristo, jossa toinen toistaan ihanampia rinteitä ja vuoristokyliä. Eurooppalaisille tuntemattomampia matkailuhelmiä täältä löytyy myös paljon. Hot Springs Arkansasissa on ihana idyllinen kaupunki, jossa on kuumia lähteitä, ja varmaan ainakin pari sataa vuotta vanhoja kylpylöitä, joiden jotkut laitteet vaikuttavat vähintään kidutusvälineiltä, ja joissa on oikeat kylvettäjät paikalla. Hot Springs oli aikoinaan mafiosojen suosima lomakohde. Kaupunki on omistautunut hyvinvoinnille, ja joka kulmassa tarjotaan hierontaa, parihierontaa, kuumakivihoitoja, kasvohoitoja, ja läheisten järvien rannoilla on lomakyliä, jotka menestyvät virkistäytymään tulleiden turistien ansiosta. San Antonio Teksasissa on ehdoton suosikkikaupunkini. Siitä en ollut ikinä kuullutkaan ennen tänne saapumistani, ja niin olikin ihmetykseni suuri, kun ensimmäistä kertaa kaupungissa poikkesin. Kaupunkia halkovat kanavat, ja tunnelma oli paikoittain vähän niin kuin Venetsiassa. Ei tosin niin paljon historiaa ympärillä, koska kaupunki ei ole niin vanha, mutta ihanat kadut ja ravintolat ihan kanavan varrella. Ja ihmiset niin paljon ystävällisempiä, kuin töykeässä Venetsiassa. Jos olet Venetsiassa käynyt, tiedät kyllä, mistä puhun!

Tänä kesänä lähdin lasten kanssa kirkkomme järjestämälle yksinhuoltajaperheiden leirille Coloradoon. Tässä vaiheessa pitää tehdä tiettäväksi, että kirkko ei ole jähmeä luterilainen kirkko, vaan paikallinen laitos, ja tästä varmasti lisää myöhemmässä blogissa. Mukanamme reissussa samassa autossa oli toinen yksinhuoltajaäiti, ja hänen tyttärensä. Koska monet kirkon piirissä olevat yksinhuoltajat ovat vähävaraisia, kirkko ja sen jäsenet avustavat tarpeessa olevia, ja monelle tällainen reissu olisi ilman taloudellista apua mahdoton. Ihmisten hyväsydämisyys on todella koskettavaa, heidän panostuksellaan niin moni perhe on päässyt viettämään aikaa yhdessä, pakenemaan viikoksi pois ahdistavasta arjesta, jota varjostavat rahapula, työttömyys, velkojat, ongelmat ex:n kanssa. Ajomatka kesti kahdeksan tuntia suuntaansa, ja se oli mielenkiintoinen kulttuurien kohtaaminen. Se valaisi vielä tarkemmin sitä vastakkainasettelua heikkoihin lähtökohtiin syntyessä versus syntyessä etuoikeutettuihin oloihin. Huumet, päihteet, alkoholismi, lasten hyväksikäyttö, työttömyys, ainainen rahapula, ikuinen taistelu lasten elatuksen ja hyvinvoinnin puolesta eivät ole omassa elämässäni läsnä, ja niiden aiheuttamaa tuskaa on vaikea ymmärtää. Kurjuuden kierteeseen syntyneeltä on vaikea päästä sieltä pois. Kaikki voimat taistelevat sitä vastaan. Ja silti tällaisilta ihmisiltä löytyy uskomatonta sisua ja taistelutahtoa. Opiskellaan ja tehdään töitä samaan aikaan, koetetaan kasvattaa yksinhuoltajana lapsia siinä ohessa, pitää huolta siitä, että heistä tulee kunnon kansalaisia, joilla on eväät parempaan elämään kuin itsellä on ollut. Ihailtavaa luonteen lujuutta.

Coloradon vuoristoon kokoontui siis sekalainen sakki erilaisia perheitä eri puolilta maata. Mielenkiintoista oli kuunnella erilaisia selviytymistarinoita ja ammentaa niistä itselleen voimaa. Lapset saivat leikkiä vuorten rinteillä vapaasti keskenään, samaistua toisiin yksinhuoltajaperheiden lapsiin, tukeutua leirin ihaniin vapaaehtoistyöntekijöihin. Parasta reissusta oli kiireisen äidin mielestä se, että leirillä oli täysi ylöspito, kolme herkullista ateriaa päivässä tarjoiltuna nenän eteen. Kaunis ja erilainen luonto oli mahtava kokemus, ohut ilma oma haasteensa, vuoret upeita piirtyessään sinistä taivasta vasten, vuoripuroissa sulaneen lumen jääkylmä vesi, metsän eläimet lukuisia. Vuorella hiljentyminen latasi akut pitkäksi aikaa, ja laittoi arvostamaan sitä kaikkea, mikä omassa elämässä on niin hyvin. Kunpa sitä pystyisi aina välillä pysähtymään ja muistamaan sen kiitollisuuden tunteen, mitä tämän tajuaminen sai aikaan. Asiat ovat meillä tosi hyvin.

Rakkaudella,

Äiti

Jo on ilmoja pidellyt

Tänne muutettaessa meitä ohjeistettiin, että jos mistään muusta ei saa small talkia aikaiseksi, niin sitten puhutaan säästä. Tätä small talkin jaloa taitoa on tullut kuusi vuotta harjoiteltua, ja nyt tuntuu ihan jokapäiväisen luontevalta ryhtyä tuntemattomien kanssa juttusille koiraa kävelyttäessä – voi kun teillä on suloinen hauveli, mikäs sen nimi on, kuinka vanha, kumminkaiman veljenpojalla oli samanlainen koira ja se oli kova syömään kaikkea epäsopivaa, meidän koiran ruokavalioon kuuluu sitä ja tätä, ja jo on ilmoja pidellyt. Tai vaikkapa hississä – mihinkäs kerrokseen olette menossa, olipas mielenkiintoisia ruokia tarjolla tänään työpaikkaruokalassa, tekisi niin hyvää kun joskus menisi portaita eikä aina näillä hisseillä, ja jo on ilmoja pidellyt. Tai kassajonossa – jo on paljon asiakkaita tänään täällä, onkohan alennusmyyntiä meneillään vai lähestyvä viikonloppu vaikuttaa, niin on mukava kesällä grillata viikonloppuisin eikä sitä kauppaan silloin raaski, ja jo on ilmoja pidellyt. Tai vanhempainillassa – mitenkäs teidän lapsi on kouluun sopeutunut, onko mennyt ihan kivasti, tykkääkö hän opettajista, entä miten on ystävien laita, ja jollei muuta, niin jo on ilmoja pidellyt. Toisten kanssa keskustelu ja heiltä kyseleminen osoittavat, että olen huomioinut sinut, olemme yhdessä tässä tilanteessa, jaamme tämän kokemuksen, ja teemme tilanteen miellyttäväksi molemmille osapuolille olemalla kohteliaita ja hyväkäytöksisiä toisiamme kohtaa. Nykyisin minusta tuntuu suoranaisen epäkohteliaalta jättää kanssamatkustaja hississä huomioimatta, vähintään tervehditään kohteliaasti: ”How are you doing?”, ja hissistä poistuttaessa huikkastaan: ”Have a good day”.

On hyvä, että näinkin selvät ohjeistukset on saatu sää small talkista, tällä ohjenuoralla on hitaasta hämäläisestä muotoutunut varsinainen small talkin höpöttäjä. Ei tarvitse koskaan hätääntyä, aina sitä keksii säästä asiaa, ja vaikka ainakin Meksikonlahden öljyvuodosta. Lapset ovat oppineet kivasti tavoille, kuin itsestään. He vastaavat reippaasti kun kysytään nimiä, mitä kuuluu, kun naapurin rouva kysyy, miten lomapäivä meni, tervehtivät iloisesti tuttuja, tervehtivät kohteliaasti muita aikuisia. Pienten lasten keskusteluissa viljellään kohteliaisuuksia, I love your dress, your dog is so cute, good job. Kivan kuuloista, positiivista, tuntuu hyvältä, osoittaa toisen arvostusta. Tästä jokapäiväisestä toisen ihmisen arvostamisen osoittamisesta täällä pidän erityisesti!

Autoista ja niiden tarpeellisuudesta

Ennen tänne muuttoa ihmettelin, että miksi ihmeessä niillä amerikkalaisilla pitää kaikilla olla auto. En ihmettele enää. Jollet asu urbaanissa kaupungissa, julkisia kulkuneuvoja ei ole. Ja jos asut urbaanin kaupungin keskustassa, ei ole takuuvarmaa, että julkinen liikenne silti kattaa ne matkat, jotka tarvii suorittaa. Meilläpäin yksi asuinalue voi olla yhtä suuri kuin Suomessa yksi kaupunginosa. Sen ajan, mitä ennen kävelin Leppävaarasta Lintuvaaraan, meni kerran kävellessäni täällä asuinalueen päästä päähän. Kun asutus on hajallaan, paljon pieniä taloja, niin välimatkat ovat välttämättä pitkät. Tästä yhtälöstä ei YTV saisi kannattavaa toimintaa millään. Lähimpään metropoliin toki täälläkin pääsee julkisilla, kun asutaan ”lähellä” linjaa, ensin pitää vaan ajaa muutama maili asemalle. Ja hyvällä säkällä määränpääkin on ihan siinä pysäkin vieressä! Mikäs siinä on matkatessa julkisilla 45 minuutin verran ja lisäksi siirtymät asemalle ja asemalta, kun autolla pääsee perille ovelta ovelle 30 minuutissa…

Ystäväni oli viime viikolla auto-onnettomuudessa. Hän menetti vuosimallia ’95 oleva autonsa ohjauskyvyn moottoritiellä sadekelillä, ajautui pientareelle ja pientareen kautta katolleen ojaan. Moottoritieltä ojaan ei pimeällä nähnyt, mutta jonkin ajan kuluttua moottoritien vierellä olevaa service roadia, (pienempi saman suuntainen tie, toimii syöttöliikenteenä motarille ja sieltä pois) kulkeva autoilija huomasi katollaan olevan ajoneuvon ja siinä turvavöissä ylösalaisin roikkuvan naisen. Turvavyöhankaumaa lukuun ottamatta mitään vakavaa ei ystävälleni tapahtunut, hänellä oli uskomaton onni ja suojelus mukanaan. Huoli tyttärestä oli ollut kuulemma mielessä ojaan lennon aikana, isästä kun ei vastuuntuntoista saa aikaiseksi. Kun hän soitti minulle, varmistin ensin ystäväni hyvinvoinnin, fyysisen ja henkisen. Seuraava kysymys oli: ”Onko auto kunnossa?”. Materialistista? Ei varmana. Auto oli aikamoinen romu, sen menetyksestä ei suuria taloudellisia menetyksiä olisi tullut. Uskomatonta kyllä, auto oli onnettomuuden jälkeen ajokuntoinen.

Ilman autoa olisi ystäväni ollut hyvin vaikea suoriutua tavallisesta päivästään. Aamulla ennen kouluun lähtöä tyttären hoitoon vienti, ja sitten matka kouluun. Niin, hän on niitä äitejä, jotka taistelevat kaikin mahdollisin keinoin päästäkseen ylös siitä taloudellisesta ahdingosta, johon avioero on heidät saattanut, aloittaen omasta koulutuksestaan. Kaupassakäyntikin olisi ollut mahdotonta, kävelymatkan päässä kun ei kauppoja ole. Kun sitä toista puolisoa ei ole viemässä lasta tai kuljettamassa kouluun, käymässä kaupassa, ystäväni olisi joutunut turvautumaan ystäviensä apuun. Vuokra-autoon ei olisi ollut varaa. Kai siitäkin olisi voinut jollain tavalla selviytyä vaikka ystävät asuvat kaukana, ja sukulaiset vielä kauempana, kaikilla on omat työpaikat. Käsittämättömän hankalaa kaikesta olisi tullut, varsinkin kun kouluissa ja työpaikoilla ei hyvällä katsota poissaoloja. Paineet ilmestyä paikalle ovat toista luokkaa kuin Suomessa. Tästä ehkä lisää myöhemmin.

Amerikkalaiset ovat onneksi erittäin ystävällisiä, avuliaita ja valmiita oikeasti auttamaan. Eräänä syynä voi ehkä olla se, että tiedetään, että jossain vaiheessa sitä itselle tulee tilanne, jolloin tarvitsee apua. Yhteiskunnan tukiverkko kun on täynnä suuria reikiä. Ihmisillä on suurempi vastuuntunto toisten auttamisessa, kun yhteiskunnan huomaan ei voi antautua. Tuleepa auttamisesta mieleen eräskin kerta, asiayhteyteen liittymätön, jossa ihmeteltiin kaupan pihassa ison ostoksen kanssa, että eihän tämä penteleen laatikko mahdukaan autoon! Lähellä olevan tuiki tuntematon pick-upin kuljettaja huomasi ahdingon ja kurvasi paikalle, tarjosi apuaan, kuljetti ostoksen kotiin asti, eikä huolinut palkkioksi kuin kiitoksen. Iloinen auttamisen mentaliteetti tuntuu olevan tarttuvaa, ja auttamisen ilo tekee elämästä paljon antoisamman. Auttaminen tuo iloa avun saajalle, ja tekee muutostyötä avun tarjoajassa, opettaa katsomaan maailmaa toisenlaisin silmin, siirtymään itsekkäästä ajattelusta – pitää tehdä sitä ja sitä, en kyllä ehdi omaa kallista aikaani käyttämään toisen ongelmiin, omanpa on sotkunsa keittänyt – epäitsekkääseen toimintaan. Tuloksena pyyteettömästä auttamisesta on hyvä mieli kaikille, niin hyvä, että sitä hyvää oloa haluaa jakaa edelleen. Positiivinen auttamisen ja hyvän tekemisen kierre. Tästä saakin loistavan aasinsillan hyväntekeväisyyteen ja hyväntekeväisyysjärjestöihin. Mutta niistä lisää toisen kerran.

Sitä vaan en edelleenkään ymmärrä, että minkäläisen taian voimasta muuten niin ystävälliset amerikkalaiset muuttuvat täysin, kun he istuvat auton ratin taakse. Liikenne on agressiivista, ja jos kahden auton välissä on autonmentävä kolo, niin siihen menee yksi auto, oli vauhti 30 km/h tai 100 km/h.

Pensastrimmeri, joka tytön paras ystävä

Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, sanoo kiinalainen sananlasku. Hoen sitä kuin mantraa ottaessani esiin puutarhatyökaluja varhain lauantai-aamuna ennen päivälämpötilan kohoamista 35 asteen tuntumaan. Parissa kuukaudessa pihan pensaat ovat villiintyneet viidakoksi, ja vasta viime viikolla kitketyt rikkaruohot uhittelevat, että he tämän taistelun voittavat. Minähän näytän niille!

Joskus toivon, että talossa olisi mies. Vähän ennen palkkapäivää se käy mielessä. Ja erityisesti silloin, kun kaasuhellasta tuli kaasun hajua, lapset olivat jo nukkumassa, piti etsiä ohjeet kuinka toimia, saada lapset ulos talosta ja soittaa kaasulaitokselle samaan aikaa. Silloin pelotti. Tai silloin, kun olin ollut leikkauksessa, jonka jälkeen ei saanut nostella mitään kuukauteen. Entä jos olisi tullut tornadohälytys, ja olisi pitänyt lähteä kantamaan nukkuvia lapsia alakerran kylppäriin, ne tornadot kun tulevat aina illalla tai yöllä. Autoasiat vaativat mielestäni myös aina miestä. Tankata osaan, ja viedä auton pesulaan. Siihen se sitten jääkin. Mitä jos pissapojasta loppuu vesi? En edes tiedä, mistä konepelti aukaistaan. Ja se kojelaudassa sinnikkäästi palava merkkivalo, pitää viedä auto huoltoon. Siitäkin olen ihan varma, että siellä onnetonta naista uunotetaan, laitetaan korjauksen alle asioita, joita oikeasti ei tarvitsisi korjata.

Kaikenlaiset remonttiasiat ja korjaushommat ovat myös sellaisia, joiden osalta remontin tai korjauksen tekemään tulleet miehet varmasti nauravat partaansa höynäyttäessää avutonta naisparkaa. Mutta joskus yksinhuoltajuus voi kääntyä eduksi. Niin kuin silloin, kun meillä oli vesivahinko. Vakuutusyhtiö sanoi, että he maksavat korjaukseen tietyn summan. Kun kysyin parista firmasta tarjouksia, tarjoukset olivat kolme kertaa tuon summan suuruisia. Silloin pääsi itku. Myöhemmin yhdestä firmasta tarjouksen tehnyt mies soitti takaisin, ja sanoi, että oli huomannut, että olen vähän tukalassa tilanteessa vesivahingon kanssa, itsekin yksinhuoltajana hän ymmärtää ongelmat ja halusi auttaa. Hän tuli tekemään korjaukset, pimeästi tietysti, seuraavana viikonloppuna kaverinsa kanssa, ja tyytyivät vakuutusyhtiön korvaukseen. Pääsin vielä hänen pick-upinsa kyydissä rautakauppaan tekemään hankintoja, joita ei omaan pieneen autoon olisi mahtunut. Taivaan lahja, Joel ja hänen rämä pick-upinsa.

Useimmiten ajatus miehen tarpeellisuudesta tulee mieleen silloin, kun kohtaan jonkun eläinkuntaan kuuluvan edustajan. Ötökän. Puutarhakäärmeen. Opussumin pensaan alla. Ja sen kuolleen rotan, joka oli päättänyt päivänsä meidän patiolle. Silloin olisi ollut kiva lukkiutua sisälle ja soittaa APUA TULE PELASTAMAAN. Mutta ei, oli otettava lapio kauniiseen käteen ja koottava raato talteen, pussiin ja roskikseen. Pienellä miehellä on kuitenkin jo ison miehen geenit, ja käytös on joskus sen mukaista. On hellyttävää huomata, kuinka hänellä on ritarin- ja suojeluvaistot heränneet. Kun talosta löytyy joku eksynyt ötökkä, kuuluu: ”Äiti misson meijän kääpäslätkä?”. Voi pientä sankaria.

Amerikkalainen sinkkuystävättäreni lainaa aina omien ystävättäriensä puolisoita hoitamaan ns. miesten hommat talossaan. Ilmastointilaitteen suodattimen vaihtoon. Painavien tavaroiden nostoon. Kuljettamaan isoja hankintoja isoissa autoissaan. Suomalaiselle avun pyytäminen on vaan niin vaikeaa. Pitää pärjätä omillaan. Tai ehkä se on vain minä, joka on niin jääräpäinen enkä kykene pyytämään apua. Avun pyytämisen harjoittelua terapeutti ehdotti minulle, kun ensimmäistä sessiota oli alle puolet ajasta mennyt. Täytyy harjoitella. Seuraavan kerran ilmastointilaitteen suodatin täytyy vaihtaa kolmen kuukauden päästä, ehkä silloin jo osaan. Olen kateellinen teille Suomen yh-siskoille, joilla on isä, veli, setä tai eno lähimatkan päässä ja valmiina auttamaan.

Puutarhanhoidossa en kaipaa miestä. Tai no. Siihen nurmikon leikkuuseen, pelkään ruohonleikkureita. Niinpä maksan siitä, että joku käy sen minulle leikkaamassa. Mutta muuten en. Kädessä pysyy moottorisaha, pensastrimmeri, oksaleikkuri, lapiot ja haravat. Piha on vuodessa kokenut muodonmuutoksen, lapsilla leikkialue, hiekkalaatikko, uusia kukkapenkkejä on kaivettu ja reunustettu, löytyy laattaa ja kiveä, kaikki naisvoimalla ja sisulla tehty. Lauantaiaamuisin huudatan puutarhatyökaluja kilpaa naapureiden kanssa, enkä jää häviölle. Terapiaa se puutarhanhoito minulle on. Olen tainnut olla viime aikoina aika terapian tarpeessa.

Howdy y'all!

Howdy y’all! Howdy-sanaa ei muuten kukaan oikeasti käytä. Tai ehkä sana voi olla joku muinaisjäänne maaseudulla, en tiedä. Y’all puolestaan on aika kätevä monessa yhteydessä, you all eli te kaikki.

Pieni esittely blogin aluksi. Olen supisuomalainen kahden lapsen yksinhuoltaja Yhdysvalloista, ikämääritys on varmaankin varhaisessa keski-iässä. Auts. Mutta ihminen on juuri niin nuori kuin uskoo olevansa ja lapset pitävät nuorena, eli tässä ei mitään paniikkia, eihän. Paitsi kun esikoinen täytti 7 vuotta, silloin palasin mielessäni takaisin siihen ikimuistettavaan ensimmäiseen koulupäivään, jolloin äidin kanssa käveltiin kouluun, seisottiin yhdessä koulun pihalla odottamassa, ja sitten opettaja järjesti meidät jonoon ja vei sisälle isojen lasten maailmaan. Silloin tuntui isolta. Ja siihen verrattuna… nyt vanhalta. Tai varhaiskeski-ikäiseltä. No, nautitaan nyt vielä näistä 30 something –vuosista!

Lapsia on siis kaksi, tyttö 7 vuotta ja poika 4 vuotta. Esikoinen syntyi Suomessa ja kuopus täällä. Tulimme tänne ex-miehen ja esikoisen kanssa 6 vuotta sitten, kun tyttö oli 1,5 vuotta, miehen työn perässä. Elämä täällä lähetettynä työntekijänä ja perheenjäsenenä ei ole aina ihan helppoa ja ruusuilla tanssimista. Vaikka ulkomailta tänne lähetettyjen työntekijöiden elintaso onkin yleensä ihan kohtuullinen, seurana on usein yksinäisyys ja ikävä, oman paikan löytäminen yhteiskunnassa, haasteet, joita ei edes osaa arvioida etukäteen. Kokemus on kieltämättä avartava, mutta kaikkeen ei aina pysty valmistautumaan hyvästä perehdytyksestä ja positiivisesta asenteesta huolimatta.

Yksinhuoltajan elämä on varmasti täällä hyvin samankaltaista kuin Suomessa – yhdellä sanalla kiteytettynä kiireistä! Kouluvuoden aikana aikaa ei tunnu jäävän mihinkään ylimääräiseen, koulu- ja työpäivät ovat pitkiä, läksyt pitää tehdä, lapsia ajella harrasteisiin. Ja kun sitä tukiverkostoa ei ole, niin välillä tuntuu siltä, että saa taipua ihan mahdottomiin, että saa kaiken hoidettua. No on se kyllä myönnettävä, että osittain voin syyttää vain itseäni tästä kiireestä, kokopäivätyön normaalin lasten kasvatuksen, koulutehtävien suorituksen seurannan, ruuanlaiton, pyykkäyksen, siivoamisen, lasten kuskauksen jne lisäksi meillä on koira ja talo. Niin ja minulla oma firma: Little Fashion Corner http://www.littlefashioncorner.com, joka kauppaa kivoja lastenvaatteita täältä sinne Suomeen. Siinä menikin muutama uneton yö ja viikonloppu, että firma oli pystyssä. Että ei voi syyttää kuin itseään. Jonain päivinä tuntuu kuin olisin Superwoman, työpäivä menee tuotteliaasti, lapset hoituvat mukavasti, firman asiat rullaa, kellään ei ole stressiä, kukaan ei kiukuttele ja nautimme elämästä. Ja sitten on näitä päiviä, jolloin kaikki menee… hmmm… vähämmän mukavasti… Töissä stressaa, ajetaan koulu- ja työpäivän jälkeen Taco Buenon kautta kotiin, mukana kassillinen ah niin ihanaa mutta epäterveellistä, rasvaista, suolaista meksikolaista pikaruokaa, pistän kohta lapun firman luukulle, nostan jalat pöydälle, istumme vaan takapihalla emmekä käy koulussa emmekä töissä, päivitän CV:n ja vaihdan työpaikkaa. Mutta Suomeen ei silti ole paluuta, koti on täällä. Arki on arkea, ollaan sitä sitten missä päin maailmaa tahansa. Onneksi on perintönä se suomalainen sisu, se vie meitä kaikkia yksinhuoltajia ja vanhempia eteenpäin!