Pitäisi siivota mutta en jaksa. Aamulla kävin joogaamassa, kehoa väänneltiin sellaisiin vinkuroihin, että huomenna voi suoralta kädeltä unohtaa sängystä nousemisen. Päätäkin särkee. Ja on niin kuumakin, kesällä päivät ovat aina 35-40 astetta. On siellä teilläkin saanut nauttia aivan hurjasta kesästä, täällä sitä seurataan uutisista, kuinka helteet ne vaan jatkuvat päivästä toiseen. Meillä joka kodin perusvarustukseen kuuluva ilmastointi pitää huolen siitä, että emme ainakaan sisälle läkähdy. Silkasta myötätunnosta teitä rakkaita suomalaisia siskoja ja veljiä kohtaan olen kuitenkin nostanut sisälämpötilan kotona 27 asteeseen. Tai no, vaikuttaa siihen vähän sekin, että sähkölasku nousee tällaisilla keleillä yli $200 kuussa, jos liian viileäksi vetää. Vaikka sisällä onkin inhimillistä, niin siivoamaan en silti jaksa ruveta.
Siivouskärpäsen puremaa odotellessa naputtelenkin pari sanaa karvaturreista. Meillä niitä on yksi, sekarotuinen rakki, päärotu sillä taitaa olla villakoira. Tänään näin kadulla oikean villakoiran, ja meidän rakki on sellaiselle jonkun verran läheistä sukua, serkun kummin kaima kai. Pehmeä, kihara turkki sillä kuitenkin on, eikä karvaa lähde irti lainkaan. Paitsi silloin, kun trimmaan turkin lyhyeksi, joka pitää tehdä aina noin 6 viikon välein. Silloin sitä karvaa riittää kyllä ihan joka paikassa. Sana, joka kuvaa koiraamme parhaiten, on terapiakoira. Se on aina iloinen, kun joku tulee kotiin, tulee syliin rapsutettavaksi, kun katselemme telkkaa, ja käpertyy talvikylmällä jalkojen päälle niitä lämmittämään. Koiran rapsutuksen on jossain tutkimuksessa todettu olevan hyväksi mielenterveydelle, ja kovasti se ilahduttaakin, kun muuten yksinäisiä iltoja täällä joskus viettäisin. Koira olisi oikeasti hyvä terapiakoira, voisi sen vaikka viedä sairaalaan tai vanhainkotiin potilaita ilahduttamaan. Luulisi siinä olevan tarpeeksi rapsuttelua, ainakin yhdelle päivälle. Lapset rakastavat koiraa, ja koira lapsia. Se ei yhtään välitä, vaikka lapset kantelevat sitä paikasta toiseen, ja tyttö pukee sille päälle nuken vaatteita. Aamuisin koirasta on huomattavasti aamutoimissa hyötyä, kun se innoissaan herättää lapsia nuuskuttaen ja tunkien kuonoaan lasten kainaloon, pyytäen heitä siten leikkimään. Joskus kuitenkin käy niin, että koira köllähtää tytön viereen nukkumaan, tyttö kietoo kätensä koiran ympärille, ja siinä he nukkuvat, päät samalla tyynyllä.
Koiramme on siitä erikoinen, että se ei hauku lainkaan. Tai joskus uhittelee toiselle uroskoiralle, mutta muuten ei. Tai no, kerran lumiukolle, joka oli ymmärrettävää, kun ei täällä niitä ihan joka päivä näe, ei edes ihan joka talvi. Olemme miettineet, miksi se ei hauku, mutta emme keksi syytä, eikä eläinlääkärikään. Koska koira myös linkkaa toista takajalkaansa, voi vain arvailla, miten vaikeaa sen elämä oli, ennen kuin vuosi sitten sen adoptoimme, koira oli silloin jo noin vuoden vanha.
Kaikista koettelemuksistaan huolimatta koiramme on ystävällinen kaikille ihmisille. Sinänsä hyvä juttu, sillä kun muutaman kerran se on päässyt karkuun, se on noin 30 sekuntia ihanaa vapautta nuuhkittuaan juossut lähimmän pihalla olevan naapurin luokse, rapsuteltavaksi… Sanomattakin on varmaan selvää, mutta sanon nyt kuitenkin, että ei siitä ole vahtikoiraksi. Sellainen oli alun perin minulla taka-ajatuksena, kun koiraa lähdimme harkitsemaan. Että olisi joku, joka hälyttäisi ja suojelisi, jos vaikka roisto tai sarjamurhaaja yrittäisi tulla sisään. Täytyy jatkaa seuraavaksi parhaalla vaihtoehdolla, eli jättää poliisisarjojen katselu myöhään iltaisella vähän vähemmälle… Mielessä on kyllä käynyt toisenkin koiran hankinta. Se toinen voisi olla vähän ärhäkämpi. Saksanpaimenkoira tai dobermanni. Esteenä vaan on se, että olen allerginen aika monelle koirarodulle. Puudelit kun eivät karista karvaa eivätkä ilmeisesti pahemmin hilseile, niin jonkunlainen sekarotuinen, jossa on puolet puudelia, voisi olla hyvä. Jos kuulette dobermannin ja puudelin sekoituksista, dobradoodeleista, niin laittakaahan viestiä! Sellaista koiraa voisi aika hyvin sanoa transvestiittikoiraksi, dobermanniksi puudelin asussa!
Siivouskärpäsen puremaa odotellessa naputtelenkin pari sanaa karvaturreista. Meillä niitä on yksi, sekarotuinen rakki, päärotu sillä taitaa olla villakoira. Tänään näin kadulla oikean villakoiran, ja meidän rakki on sellaiselle jonkun verran läheistä sukua, serkun kummin kaima kai. Pehmeä, kihara turkki sillä kuitenkin on, eikä karvaa lähde irti lainkaan. Paitsi silloin, kun trimmaan turkin lyhyeksi, joka pitää tehdä aina noin 6 viikon välein. Silloin sitä karvaa riittää kyllä ihan joka paikassa. Sana, joka kuvaa koiraamme parhaiten, on terapiakoira. Se on aina iloinen, kun joku tulee kotiin, tulee syliin rapsutettavaksi, kun katselemme telkkaa, ja käpertyy talvikylmällä jalkojen päälle niitä lämmittämään. Koiran rapsutuksen on jossain tutkimuksessa todettu olevan hyväksi mielenterveydelle, ja kovasti se ilahduttaakin, kun muuten yksinäisiä iltoja täällä joskus viettäisin. Koira olisi oikeasti hyvä terapiakoira, voisi sen vaikka viedä sairaalaan tai vanhainkotiin potilaita ilahduttamaan. Luulisi siinä olevan tarpeeksi rapsuttelua, ainakin yhdelle päivälle. Lapset rakastavat koiraa, ja koira lapsia. Se ei yhtään välitä, vaikka lapset kantelevat sitä paikasta toiseen, ja tyttö pukee sille päälle nuken vaatteita. Aamuisin koirasta on huomattavasti aamutoimissa hyötyä, kun se innoissaan herättää lapsia nuuskuttaen ja tunkien kuonoaan lasten kainaloon, pyytäen heitä siten leikkimään. Joskus kuitenkin käy niin, että koira köllähtää tytön viereen nukkumaan, tyttö kietoo kätensä koiran ympärille, ja siinä he nukkuvat, päät samalla tyynyllä.
Koiramme on siitä erikoinen, että se ei hauku lainkaan. Tai joskus uhittelee toiselle uroskoiralle, mutta muuten ei. Tai no, kerran lumiukolle, joka oli ymmärrettävää, kun ei täällä niitä ihan joka päivä näe, ei edes ihan joka talvi. Olemme miettineet, miksi se ei hauku, mutta emme keksi syytä, eikä eläinlääkärikään. Koska koira myös linkkaa toista takajalkaansa, voi vain arvailla, miten vaikeaa sen elämä oli, ennen kuin vuosi sitten sen adoptoimme, koira oli silloin jo noin vuoden vanha.
Kaikista koettelemuksistaan huolimatta koiramme on ystävällinen kaikille ihmisille. Sinänsä hyvä juttu, sillä kun muutaman kerran se on päässyt karkuun, se on noin 30 sekuntia ihanaa vapautta nuuhkittuaan juossut lähimmän pihalla olevan naapurin luokse, rapsuteltavaksi… Sanomattakin on varmaan selvää, mutta sanon nyt kuitenkin, että ei siitä ole vahtikoiraksi. Sellainen oli alun perin minulla taka-ajatuksena, kun koiraa lähdimme harkitsemaan. Että olisi joku, joka hälyttäisi ja suojelisi, jos vaikka roisto tai sarjamurhaaja yrittäisi tulla sisään. Täytyy jatkaa seuraavaksi parhaalla vaihtoehdolla, eli jättää poliisisarjojen katselu myöhään iltaisella vähän vähemmälle… Mielessä on kyllä käynyt toisenkin koiran hankinta. Se toinen voisi olla vähän ärhäkämpi. Saksanpaimenkoira tai dobermanni. Esteenä vaan on se, että olen allerginen aika monelle koirarodulle. Puudelit kun eivät karista karvaa eivätkä ilmeisesti pahemmin hilseile, niin jonkunlainen sekarotuinen, jossa on puolet puudelia, voisi olla hyvä. Jos kuulette dobermannin ja puudelin sekoituksista, dobradoodeleista, niin laittakaahan viestiä! Sellaista koiraa voisi aika hyvin sanoa transvestiittikoiraksi, dobermanniksi puudelin asussa!
Rakkaudella,
Äiti
No comments:
Post a Comment