Hyväntekeväisyysjärjestöt ovat täällä yleinen ilmiö. Siinä missä yhteiskunta pudottaa heikoimmat kyydistä ja puolustuskyvyttömät kärsii, hyväntekeväisyysjärjestöt paikkaavat puutteita. Lukemattomat järjestöt tukevat myös erilaisia tutkimuksia, syöpää ja muita sairauksia, ja tukevat koulutusta. Kohteita on hurjasti.
Itselläni on sydäntä lähellä hyväntekeväisyysjärjestö nimeltään Parenting Alone. Se tukee yksinhuoltajia vaikealla taipaleella tarjoamalla vertaistukea, ja erilaisia kursseja yksinhuoltaja olemiseen ja lasten kasvattamiseen, taloudellista neuvontaa, sekä ryhmä- ja yksilöterapiaa. Lapsille on myös omat kriisikurssinsa siitä, kuinka selvitä eron jälkeen, ja lisäksi koko perheelle järjestetään kaikenlaista mukavaa yhteistoimintaa, leffailtoja, grillausta, lastenjuhlia jne. Järjestöllä on muutama palkattu työntekijä, ja loppu hoidetaan vapaaehtoisvoimin ja lahjoitusvaroin. Parenting Alone on auki arkisin aamusta iltaan, ja kuka tahansa apua tarvitseva voi sinne kävellä ovesta sisään. Organisaation tarkoitusta voisi kuvailla vaikka pudonneen linnunpoikasen hoivaamiseen niin, että se oppii lentämään ja tulemaan toimeen yksin suuressa maailmassa. Parenting Alonen toiminta tuli minulle tarpeeseen, ja olen ollut onnellinen pystyessäni johonkin konkreettiseen turvautumaan, kuulumaan johonkin kokonaisuuteen, jossa on muita vanhempia samassa tilanteessa. En ole Suomessa kuullut olevan mitään vastaavaa. Luulisi kuitenkin, että tarvetta sielläkin löytyy. Suomalaiseen kulttuuriin ei vaan kuulu pyytää, eikä tarjota, apua.
Parenting Alonen tarjosi tukea silloin, kun sitä eniten tarvitsin. Nyt on minun vuoroni antaa jotain takaisin. Olen vapaaehtoisena kriisinhallintakurssilla, jossa käydään erilaisia eron jälkeisiä polttavimpia ongelmia läpi. Osallani on taloudellisten asioiden kouluttaminen, se, miten tulla toimeen uudessa elämäntilanteessa. Todella palkitsevaa tietää, että tekee töitä hyvään tarkoitukseen, ja minkälainen positiivinen vaikutus sillä on ihmisten elämään. Yksi haittapuoli tässä vain on. Sydän nimittäin särkyy. Käydessämme yhdessä läpi kurssin aiheita ja keskustellessamme niistä, tulee kurssilaisten taloudelliset ongelmat liiankin tutuiksi. Tuntuu pahalta, että ei pysty muuta kuin vakuuttamaan, että kunhan ero on selvää, niin tilanne tasaantuu. Ja rukoilla ja toivoa, että edes jostain tiedonjyväsestä on heille konkreettista hyötyä.
Kukaan ei ole tahallansa saattanut itseään ahdinkoon, vaan kaikki ovat ajautuneet siihen eron myötä. Yksi talous jakautuu kahdeksi, ja jos jo yhteinen talous oli heikoilla, ei tilanne eron myötä ainakaan parane. Siitä pitävät viimeistään lakimiesten palkkiot huolen!! Siinä on muuten systeemi, jonka kanssa en koskaan halua joutua tekemisiin, lakimiehet, jotka laittavat harjoittelijansa tekemään duunit, joita asiakas ei ikäpäivänä henkilökohtaisesti tapaa kuin vasta oikeudessa, ja jotka kaiken nöyryyttämisen lisäksi lähettävät tuhansien dollareiden laskun perään. Onneksi on olemassa tahoja, joiden puoleen voi kääntyä, jotka tarjoavat henkistä tukea ja selviytymisapua. Myös monet kirkot täällä järjestävät omaa tukea ja toimintaa yksinhuoltajaperheille. Siinäpä olisi idea Suomen luterilaiselle kirkolle. Lasten kerhotoimintaa löytyy, ja ei siinä mitään, kyllä sekin on tarpeellista. Mutta todellisessa hädässä olevat, heille ei tunnu olevan mitään tarjolla. Siitä kyllä pidetään huolta, että omaisuus karttuu ja naispappeutta vastustetaan, mutta hyvän sanoman levittäminen ja sanoman mukaan toimiminen on kyllä aika ohkaista. Ei ihme, että ihmiset katoavat luterilaisesta kirkosta, sellaisenaan se aika harvalle mitään tarjoaa. Kyllä kirkon pitäisi toimia oppiensa mukaan, ei keskittyä sisäiseen politikointiin ja epäolennaisiin asioihin.
Tämä ei ole uskon ja uskonnonvastainen kirjoitus, päinvastoin. Usko ja uskonto ovat täällä saaneet minulla ihan eri merkityksen, se on jotain iloista, ei itkuvirsiä. Valaistuneena siitä, minkälainen turvapaikka kirkko voi olla ja miten paljon hyvää se pystyy saamaan aikaiseksi, sitä toivoisi, että luterilainenkin kirkko heräisi siihen, mikä on kaikkein tärkeitä – siitä, että lähimmäisistä pidetään huolta ja eletään sen mukaan kuin Jeesus eli, toisia palvellen. Sydäntä särkeviä tapauksia Suomessakin löytyy, yhtä lailla ihmiset tarvitsevat Suomessakin apua ja jonkun, joka kuuntelee ja tukee.
Itselläni on sydäntä lähellä hyväntekeväisyysjärjestö nimeltään Parenting Alone. Se tukee yksinhuoltajia vaikealla taipaleella tarjoamalla vertaistukea, ja erilaisia kursseja yksinhuoltaja olemiseen ja lasten kasvattamiseen, taloudellista neuvontaa, sekä ryhmä- ja yksilöterapiaa. Lapsille on myös omat kriisikurssinsa siitä, kuinka selvitä eron jälkeen, ja lisäksi koko perheelle järjestetään kaikenlaista mukavaa yhteistoimintaa, leffailtoja, grillausta, lastenjuhlia jne. Järjestöllä on muutama palkattu työntekijä, ja loppu hoidetaan vapaaehtoisvoimin ja lahjoitusvaroin. Parenting Alone on auki arkisin aamusta iltaan, ja kuka tahansa apua tarvitseva voi sinne kävellä ovesta sisään. Organisaation tarkoitusta voisi kuvailla vaikka pudonneen linnunpoikasen hoivaamiseen niin, että se oppii lentämään ja tulemaan toimeen yksin suuressa maailmassa. Parenting Alonen toiminta tuli minulle tarpeeseen, ja olen ollut onnellinen pystyessäni johonkin konkreettiseen turvautumaan, kuulumaan johonkin kokonaisuuteen, jossa on muita vanhempia samassa tilanteessa. En ole Suomessa kuullut olevan mitään vastaavaa. Luulisi kuitenkin, että tarvetta sielläkin löytyy. Suomalaiseen kulttuuriin ei vaan kuulu pyytää, eikä tarjota, apua.
Parenting Alonen tarjosi tukea silloin, kun sitä eniten tarvitsin. Nyt on minun vuoroni antaa jotain takaisin. Olen vapaaehtoisena kriisinhallintakurssilla, jossa käydään erilaisia eron jälkeisiä polttavimpia ongelmia läpi. Osallani on taloudellisten asioiden kouluttaminen, se, miten tulla toimeen uudessa elämäntilanteessa. Todella palkitsevaa tietää, että tekee töitä hyvään tarkoitukseen, ja minkälainen positiivinen vaikutus sillä on ihmisten elämään. Yksi haittapuoli tässä vain on. Sydän nimittäin särkyy. Käydessämme yhdessä läpi kurssin aiheita ja keskustellessamme niistä, tulee kurssilaisten taloudelliset ongelmat liiankin tutuiksi. Tuntuu pahalta, että ei pysty muuta kuin vakuuttamaan, että kunhan ero on selvää, niin tilanne tasaantuu. Ja rukoilla ja toivoa, että edes jostain tiedonjyväsestä on heille konkreettista hyötyä.
Kukaan ei ole tahallansa saattanut itseään ahdinkoon, vaan kaikki ovat ajautuneet siihen eron myötä. Yksi talous jakautuu kahdeksi, ja jos jo yhteinen talous oli heikoilla, ei tilanne eron myötä ainakaan parane. Siitä pitävät viimeistään lakimiesten palkkiot huolen!! Siinä on muuten systeemi, jonka kanssa en koskaan halua joutua tekemisiin, lakimiehet, jotka laittavat harjoittelijansa tekemään duunit, joita asiakas ei ikäpäivänä henkilökohtaisesti tapaa kuin vasta oikeudessa, ja jotka kaiken nöyryyttämisen lisäksi lähettävät tuhansien dollareiden laskun perään. Onneksi on olemassa tahoja, joiden puoleen voi kääntyä, jotka tarjoavat henkistä tukea ja selviytymisapua. Myös monet kirkot täällä järjestävät omaa tukea ja toimintaa yksinhuoltajaperheille. Siinäpä olisi idea Suomen luterilaiselle kirkolle. Lasten kerhotoimintaa löytyy, ja ei siinä mitään, kyllä sekin on tarpeellista. Mutta todellisessa hädässä olevat, heille ei tunnu olevan mitään tarjolla. Siitä kyllä pidetään huolta, että omaisuus karttuu ja naispappeutta vastustetaan, mutta hyvän sanoman levittäminen ja sanoman mukaan toimiminen on kyllä aika ohkaista. Ei ihme, että ihmiset katoavat luterilaisesta kirkosta, sellaisenaan se aika harvalle mitään tarjoaa. Kyllä kirkon pitäisi toimia oppiensa mukaan, ei keskittyä sisäiseen politikointiin ja epäolennaisiin asioihin.
Tämä ei ole uskon ja uskonnonvastainen kirjoitus, päinvastoin. Usko ja uskonto ovat täällä saaneet minulla ihan eri merkityksen, se on jotain iloista, ei itkuvirsiä. Valaistuneena siitä, minkälainen turvapaikka kirkko voi olla ja miten paljon hyvää se pystyy saamaan aikaiseksi, sitä toivoisi, että luterilainenkin kirkko heräisi siihen, mikä on kaikkein tärkeitä – siitä, että lähimmäisistä pidetään huolta ja eletään sen mukaan kuin Jeesus eli, toisia palvellen. Sydäntä särkeviä tapauksia Suomessakin löytyy, yhtä lailla ihmiset tarvitsevat Suomessakin apua ja jonkun, joka kuuntelee ja tukee.
No comments:
Post a Comment