Avunhuuto

Sitä on taas aikaa vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta. Kesä ja loma. No loma ainakin lapsilla. Mukavaa on ollut, kun ei ole iltaisin tarvinnut mennä ravia - kotiin, ruokaa, läksyjä, iltatoimet, nukkumaan - vaan aikaa on jäänyt puuhailla kesämukavia. Lämpötilat ovat olleet 40 asteen molemmin puolin, niin mukavan lämmintä. Vesipuiston kausikortit ovat olleet kovassa käytössä, samoin kuntosalin uima-allas. Oma ruhtinaallinen yhden (1) viikon kesäloma alkaa tämän viikon jälkeen. Kertyneen vuosiloman pari muuta päivää kuluvatkin sitten joulun ja kiitospäivän aikaan, kun koulut ovat kiinni. Kyllä sitä kaikkeen tottuu.

Tässä päivänä eräänä sain sähköpostia ystävältäni. Olen Lontoossa perheeni kanssa, meidät mukiloitiin, nyt on rahat loppu ja apua tarvitaan, kuului viesti. Vastahan sitä eilen nähtiin, missä välissä sinä sinne ehdit, ihmettelin. Sitten epäilys heräsi. Tekstiviesti selvitti asian: sekä sähköpostiin että facebookiin oli hakkeroitu. Tuli varsin mielenkiintoisia postauksia ja meilejä! Asiasta kuitenkin selvittiin, eikä rahallista apuakaan tarvittu. Omatkin salasanat tarvitsevat päivitystä...

Tämä tarina ei kuitenkaan ollut tämä blogin aiheena. Aasinsilta, sanoisin. Nimittäin nyt tarvitsisin kovasti teidän, rakkaat lukijat, apuanne. En ole kerjuulle vielä joutunut, eikä tämä ole mikään rahanhankintayritys. Kyseessä on erään ystäväni auttaminen. Hänellä on ollut vähän siipi maassa, elämässä monenmoista mutkaa. Ihmisen mieli on siitä mielenkiintoinen, että masennuksen syövereistä joskus kumpuaa taiteellisia teoksia, ja tässä tapauksessa kyseessä on runo. Allekirjoittanut joutuu tunnustamaan, että on ehkä saattanut toimia runoilijalle eräänlaisena innoituksen lähteenä. Runo julkaistiin tänään Best New Poem -sivulla päivän parhaana runona, jossa vuoden parhaat runot saavat palkinnon. Olisin kovin kiitollinen, jos auttaisitte ystävääni piristymään käymällä lukemassa runon, tykkäämällä siitä ja ehkäpä kirjoittamalla kommenttejanne. Tiedän, että se olisi runoilijalle kullanarvoista.

Best New Poems

Rakkaudella,
Äiti

Kuherruskuukausi on ohi!

Olen monasti verrannut suhdetta työnantajan ja työntekijän välillä parisuhteeseen. Suhteessa on ylä- ja alamäkiä, hyviä ja pahoja päiviä. Ihan alussa kosiskellaan ja tutkaillaan puolin jos toisin, että minkähänlainen voisi suhde olla ja saisiko sen toimimaan. Onko kandidaatti menestyvä ja hohdokas, onko toimiala kuin julkkiksen kanssa eläisi eli lööpeissä päivän puheenaihe, vai tyytyisikö sitä tavisfirmaan. Onko kandidaatti hyvävarainen ja näkyykö se palkassa, vai tuleeko mentyä kimppaan kitupiikin kanssa. Onko toimenkuva kohdallaan, eli vastaako molemminpuoliset odotukset toisiaan. Koollakin on merkitystä. Työsuhteen alussa on ihanaa huumaa, ja siitä sitten vähitellen elämä tasaantuu jokapäiväiseksi. Jossain välissä voi tulla tilanne, jolloin jomman kumman osapuolen päätöksellä lähdetään eri suuntiin. Hurjin alkuhuuma minun työsuhteessani alkaa olla olla ohi, eli kuherruskuukausi, lähes minuutilleen, on vietetty. On tullut oikeita työtehtäviä, ja odotuksia työsuoritusten suhteen on ladattu sähköposti täyteen. Joku on ilmeisesti unohtanut mainita työnantajalle, että suhteen molemminpuolisen hyvinvoinnin osalta on tärkeää, että elämää työsuhteen ulkopuolella on, eikä kaikki aika pyöri suhteen ympärillä. Ollaan tässä silti todella hyvällä mielellä, ilmeisesti molemmin puolin. Hauskaa on ollut, ja vaikka kiirettä riittää, on ihanaa saada oppia paljon uusia asioita.

Työkuorman räjähtämisen lisäksi kuherruskuukauden ohi meno on näkynyt tällä toisella reissullani Costa Ricaan (juu terveisiä täältä kaikille lukijoille!). Tämän reissun hotelli ei ihan vastaa edellisen käynnin standardeja. Edellinen oli keskellä paratiisia, aamulla linnunlaulu herätti ja vuoristopurot solisivat. Tässä hotellissa kuuluu kiva liikenteenhurina, eikä luonnosta ole tietoakaan. Paitsi ne lehmät, jotka ammuivat ensimmäisenä aamuna kello 5. Mietin puolihorteissa, että missä tässä urbaanin autoviidakon keskellä voi lehmilaidun oikein olla, ja kun vihdoin vääntäydyin ylös, tulin siihen johtopäätökseen, että todennäköisin syy lehmien sijainnille hotellin välittömässä läheisyydessä olisi teurastamo. En ole uskaltautunut hotellin yläkerrokseen kurkkimaan aidan yli josko näin on asiain laita.

Toinen tavistyöntekijän maanpinnalle palauttava seikka on viihdytyksen puute. Kukaan ei ole kierrättämässä tulivuorille, kaupoille, laveille illallisille vuorten rinteille. Tässä vaiheessa kuitenkin kallistun siihen suuntaan, että syynä sekä hotelliin että viihdytyksen puutteeseen on se, että matkaan tällä kertaa ilman pomoani. Kun ei iso pomo ole mukana, niin tavistyöntekijä on vain tavistyöntekijä muitten joukossa. En todellakaan tätä kohtaloa valita, naureskelenpa vain itsekseni sitä, miten pomoille tässä firmassa kumarrellaan. Suotakoon kullekin oikeus omaan henkilökohtaiseen elämään! Hotelliakaan en moiti. Eilisiltainen illallinen hotellin ravintolassa oli varsin miellyttävä. Tilasin ruoan kanssa lasillisen viiniä. Tarjoilija toi vetoisuudeltaan sellaisen lasin, että siihen mahtui noin puoli pulloa Chilen tuottamaa jaloa juomaa, ja lasi oli täytetty melkein piri pintaan. Mukavasti ilta menee siinä "lasillisen" ääressä yksinäänkin, hyvä kirja seurana.

Paras seuraus sekä pomon puuttumisesta että kuherruskuukauden loppumisesta on se, että ihmiset vapautuvat seurassa, ja heihin pääsee tutustumaan paremmin. Vapaantuneena pomo- ja suorituspaineista työkaverini päätti tutustuttaa minut paikalliseen työpaikkaruokalaan kaupungin hohdokkaampien ravintoloiden sijaan. Työpaikkaruokala ei mitenkään kuvaa kyseistä paikkaa. Parempi termi olisi Koti ja Keittiö. Emäntä on kuin toinen äiti työntekijöille. Hän soitti sisäpuhelimella meille "ruoka on valmista, nyt syömään". Ruoka syödään kuin kodin keittiössä: "ruokasali" on kaksi 8 hengen pöytää, pöydät liinoitettu eriparisilla liinoilla ja katettu kaikenkirjavilla lautasilla, kupeilla ja laseilla. Emäntä kantaa salaatit, riisit, pavut, pääruoat, juomat jne. tarjolle pöytään kuin kotona, ja jokainen ammentaa itselleen siitä haluamansa annoksen ja santsaa lisää. Keittiö on vuosikymmenten takaisen muodin mukainen, kuin tavallisen kodin keittiö. Muutamankymmenen hengen toimistohenkilökunta pistäytyy keittiön puolella hakemassa jääkaapista juomista, kaapista mausteita ja pysähtyy keskustelemaan emännän kanssa avocadojen kypsyydestä. Ja se ruoka... ihanaa, herkullista kotiruokaa. Eikä kenelläkään ole kiire mihinkään, syödään kuin isona perheenä, ja emäntä, hän on todellakin kuin toinen äiti. Paras työpaikkaruokailukokemus ikinä!

Tästä ruokailukokemuksen kuvailusta tulikin sopivasti nälkä, täytyy lähteä taas tutustumaan hotellin ravintolan ruoka- ja juomatarjoiluun. Nauttikaahan elämästä!

Rakkaudella,

Äiti

Työmatkalla paratiisissa

Ensimmäinen työmatka uuden työpaikan puitteissa on nyt takana. Matkan tarkoitus oli perehtyä kahvin tuotantoon ja valmistukseen Nicaraguassa ja Costa Ricassa. Kun oikein on avoimella mielellä, voi tällaisella matkalla paljonkin oppia. Ohessa parhainta satoa.

Nicaragua on suosittu matkakohde ja lentokoneet ovat aina täynnä. Jos lentomatkalla on välilasku, niin jatkolennolta myöhästymisen riskin välttämiseksi kannattaa lentojen välille varata aikaa noin puoli päivää. Tämä on tarpeen varmistaaksesi paikan Nicaraguan koneeseen siinä tapauksessa, että ensimmäisen lennon koneessa on moottorivika, ja pitää vaihtaa toiseen lentokoneeseen, ja tässä toisessa lentokoneessa on ilmanpainevika, joka pitää korjata ennen matkaan lähtöä. Koneesta myöhästyminen tarkoittaa väistämättä noin kahden päivän odottelua seuraavaan vapaaseen istumapaikkaan.

Jos välilaskupaikassa on vietettävä konepaikan puuttumisen vuoksi yö, ja päätät unohtaa koko Nicaraguan ja ajanpuutteen vuoksi mennä suoraan Costa Ricaan, matkalaukku löytää tiensä perille matkapäivänä 5 (päiviä yhteensä 6).

Jos tarkoituksena on menettää matkalaukkunsa, kannattaa valita matkaseuraksi ystävällinen pomo, joka lupaa hyväksyä muutaman vaatekerran ostamisen matkalaskuun.

Costa Ricassa kaduilla ei ole nimiä. Perille löydetään "puun kohdalta oikealle, ja sitten koulun jälkeen toinen vasemmalle" - ohjeiden perusteella. Espanjankielen- ja autonikkunan alasrullauksen taito ovat tarpeen silloin, kun perille ei ihan heti löydykään.

Paratiisissa ei tarvitse herätyskelloa. Tropiikin linnut täyttävät sen tarpeen.

Paratiisi on kännykkäkatveessa. Ulkomaailman ja lasten kanssa kommunikointitiheyteen tulee asettaa realistiset tavoitteet.

Samat kengät sopivat sekä toimistoon, kahvitehtaalle että viidakkopolulle siinä tapauksessa, että matkalaukku ja sen sisällä olevat lenkkarit eivät ole löytäneet tietään perille.

Koiranvahdiksi kannattaa varata naapuri, jonka aidan alta koira ei pääse kaivamaan kuoppaa ja karkaamaan. Jos koira karkaa, tulee naapuruston olla ystävällismielinen, jotta koirasta pidetään huolta sen aikaa, kunnes omistaja tulee kännykkäkatveesta ja järjestämään koiran jatkohoidon. Myös koiranomistajan ystävyyssuhteiden kunto on oltava sitä luokkaa, että kun varahoitaja tarvitaan, apua löytyy ystäväpiiristä.

Lounaat ja illalliset tulee viettää joko vuorenrinteen näköalaravintoloissa, tai laakson paratiisipuutarhassa.

Jos paikallinen juustotarjotin näyttää siltä, että se on ollut kauan lämpimässä, ja tarjottimella olevat oliivit kärpäsenkävelemiltä, ne kannattaa jättää syömättä siitä huolimatta, että isäntäväki loukkaantuu. Seurauksena voi olla räväkkä vatsatauti, joka on varsin vastenmielinen kanssatyöntekijöille erityisesti silloin, kun tauti iskee toimistossa.

Vatsataudin voi myös käyttää edukseen. Sen avulla matkan aikana kertyneet kilot karisevat ja vatsa litteytyy. Ja taas maistuu!

Costaricalaiset ovat miellyttävä kansa, joiden kanssa on mukava ja helppo tehdä töitä. Kannattaa varautua ylenmääräiseen ystävällisyyteen ja siihen, että kollegat uhraavat kansallisen vapaapäivänsä käyttämättä vain jotta pääset käymään kahviviljelmällä ja tehtaassa.

Jos maassa ei ole armeijaa, ja välit naapurimaan kanssa eivät ole parhaat, voi yllättäen menettää saaren naapurimaalle.

Kahvin kasvatus- ja tuotantoprosessi on pitkä, moniosainen ja harras, jotta suomalaisille saadaan pehmeät mokat kuppiin.

Kahviaddiktin ihanneammatti on kahvinmaistaja, jonka tehtävänä on maistella ja arvioida erilaisia kahvinäytteitä päivät pitkät. Harjoittelua vaatii maku- ja laatuerojen tunnistamisen lisäksi myös ryystämis- ja sylkäisytekniikka, jotka voivat olla hyvin haasteellisia aloittelijalle.

Parasta kahvia on 100% arabica, ja mielellään vapaavalintaisen kestävän kehityksen sertifikaatilla varustettuna. Sertifikaatti takaa sen, että kahvi on tuotettu luontoa ja kahvinkasvattajien tarpeita hyvin huomioon ottaen.

Kaiken kaikkiaan aivan mahtava reissu, oheisten kohokohtien lisäksi opin paljon itse maasta, politiikasta, elinolosuhteista, siirtolaisuudesta, muista Väli-Amerikan maista, luonnosta, kollegoista, ja luonnollisesti kaikkea mahdollista kahvin kasvatuksesta, tuotannosta ja kaupasta.

Rakkaudella,
Äiti

Pilalle hemmoteltu

Kolme työpäivää takana uudessa työpaikassa. Ristiriitaiset tunnelmat. Uusi pomo kysyi, että olisinko halunnut pitää pari päivää lomaa ennen uuden duunin aloitusta. Sanoin että ei tarvi, olen ihan valmis aloittamaan. Sisulla vaan ja eteenpäin elämässä. En ottanut huomioon suruaikaa.

Ensimmäisen työpäivän päätteeksi itkin. Itkin automatkalla kotiin puhelimessa ystävälleni. Pelästyi, raukkaparka, ja yritti parhaansa mukaan lohduttaa. Itkin kotona pitäen lapsia sylissä. Taisi heille tulla elinikäiset traumat, lapsiparat. Työn luonteessa ei sinänsä mitään vikaa, mukavan oloista hommaa, paljon uusia haasteita ja uutta opittavaa, mutta ei mitään ylivoimaista, ja tulosta on helppo tehdä. Eikä työpaikassakaan mitään vikaa muutenkaan, ihmiset ovat olleet siellä pitkään, heillä on kaikenlaista mukavaa yhteistä toimintaa, käyvät yhdessä taukokävelyllä (säävaraus) ja perjantaisin lähdetään yhdessä ulos lounaalle. Poissa on kustannussäästöahdistus, ei tunnu siltä, että koskahan sitä tästä joutuu työttömäksi, tai että firma venyttää viimeistä penninpyörylää ja kohta ei vessassakaan ole paperia. Ihanaa, ihanaa, ihanaa! Ja heillä on ihan oikea mikrotukihenkilö, ihan oikea ilmaa hengittävä ihminen, joka tulee henkilökohtaisesti käymään työpöydän vieressä opastamassa uuden, hienon tietokoneen käytössä, katsomaan että kaikki asetukseet on kohdallaan ja rupattelemaan mukavia. Asensipa vielä koneeseeni kivat taustakuvat valmiiksi ja etsi minulle henkilökohtaisen logon, ihan vaan jotta olisi mukavampi tehdä töitä. Voiko sitä ihminen tervetulleemmaksi itseänsä tuntea, kun kaikki tietokoneen taustakuvia myöten oli valmiina, ei tarvinnut soitella no-help-deskiin tai odotella omaa tietokonetta pari viikkoa, tai periä jonkun ikivanhaa rakkinetta. Tässä tuntee itsensä ihan ihmiseksi.

Mutta lapset... Heillä koulupäivään tulee lisää mittaa, ja sydämeni särkyy siitä, että yhteinen ilta-aika vähenee olemattomiin, suurin osa ajasta tuhraantuu läksyihin. Aamulla kouluun lähdetään 07:15, ja paluu kotiin on 18:00. Tai 18:30, jos tornadot sattuu sekoittamaan liikennettä. Pitkä päivä pienille, vaikka iltapäivä onkin kerhoja ja muuta vapaata toimintaa. Muutos on ensimmäisinä päivinä näkynyt. Pienempi on ollut iltaisin itkuinen ja haluaa olla lähellä. Nahistelevat keskenään. Kaikkia väsyttää. Toivottavasti tämä on sopeutumisen alkuvaikeuksia, meille kaikille. Puhuimme tästä paljon etukäteen, että aluksi tulee olemaan tiukempaa, kun äidin pitää pystyä todistamaan, että on työpaikan arvoinen. Kun aika kuluu, niin sitten helpottaa, kun totutaan tähän rytmiin. Ja täytyy kyllä sanoa, että hienosti ovat lapset yleisesti ottaen suhtautuneet. Ovat kasvaneet parissa päivässä niin isoiksi ja reippaiksi, että tekee ihan kipeää. Terapeutti vihjasi viime viikolla, että lasten pitää antaa kasvaa ja ottaa vastuuta. Myönnän kyllä että olen tainnut paapoa heitä turhan paljon, joka ilmeisesti on nyt sitten myös todistettu.

Koirakin on ollut selvästi pahoillaan. Pitkä päivä sillekin yksinään. Ollaan käyty iltaisin kaikki yhdessä kävelyllä ja yritetty viihdyttää koiraa. Täytyy laitattaa doggie door, jotta raukka pääsee päivällä ulos silloin kun tarvii. Kahtena päivänä kolmesta lattialla on ollut lammikko. Kotitöitä en uskalla ajatellakaan.

Kaikkein raskainta tämä taitaa olla minulle itselleni. Työ, jota tein vuosikaudet, tunsin ihmiset ja osasin asiat, on vaihtunut uuteen toimialaan, uusiin työkavereihin ja erilaiseen työnkuvaan. Siinä itsessään on jo sulattelemista. Kun tähän lisää vielä sen, että joutuu todella henkisesti taistelemaan siitä, voiko lähteä töistä jo viideltä, ja miten lapset pärjäävät jos lähdenkin kymmentä yli ja työmatka venähtää kun liikenne justiinsa ruuhkautui liikenneonnettomuuden vuoksi, niin on siinä paineita. Kun järjellä tätä kuviota ajattelee, niin sitä alkuhankaluutta tämä on. Olen päättänyt tätä katsella muutaman kuukauden enkä luovuttaa heti alkuunsa. Jos kesän jälkeen kaikki ahdistaa, niin sitten on aika katsella muita hommia. Työnkuva onneksi on niin mielenkiintoinen ja palkitseva, että sen voimalla jaksaa kyllä muutaman kuukauden. On vaan otettava asenne, että tämä on tätä tosielämää, ja entisessä elämässä olen ollut pilalle hemmoteltu, kun työmatka on ollut joutuisa, työaika joustava, työ rutiininomaista. On totuttava siihen, että lentokentälle mennään silloin kun työaika alkaa, vaikka lentokone lähtee vasta puolenpäivän aikaan. Silloin tehdään töitä admirals loungesta käsin koneen lähtöön asti (ihan oikeasti, maanantaina lähden pomon kanssa matkaan, ja tapaamme 8:30 lentokentällä ja alamme tehdä töitä, kun toimistolle ja sieltä lentokentälle ei kannata ruuhkan takia ajella, menee aikaa hukkaan!). Unholaan vaipukoon se aika, jolloin sen kerran kun loungeen pääsin, se aika käytettiin ilmaisen viinan kittaamiseen kaksin käsin. Hemmoteltu mikä hemmoteltu, tervetuloa tosielämään!

Rakkaudella, Äiti

Uudet tuulet puhaltaa

Yksinhuoltajan elämän kirjassa kääntyy pian uusi lehti. Ei, en ole menossa naimisiin. Mutta töitä sain.

Tämän myötä edessä on hyppy tuntemattomaan, monessakin mielessä. Uusi firma, uusi toimiala, uudet toimintatavat, periamerikkalainen yrityskulttuuri. Siis juuri se, mitä kammosin: työaika 8 – 17:30+, kahden viikon ruhtinaallinen vuosiloma, kahdeksan sairaspäivää vuodessa, ruuhkassa ajoa, matkustelua maailman eri kolkkiin, puhelinpalavereita taas ympäri maapalloa. Lasten kanssa yhdessäolo vähenee. Palkkakin pienenee. Jaa että miksikö otin työpaikan vastaan? Sitä samaa se on, menee täällä minne tahansa. Viimeisten kuukausien aikana vähentynyt työmäärä on vääristänyt kuvani tosimaailmasta. On kasvettava aikuiseksi ja hyväksyttävä aikuisten vastuut. Mutta tässä työpaikassa on niin monta puoltavaa tekijää, että menen ihan innoissani. Toimenkuva on tosi mielenkiintoinen, ja vaikka haasteita tulee olemaan, niin siellä varmasti saa paljon aikaiseksi. Firma on vakavaraa, ei mitään tuuliviirihommaa, ja väki viihtyy siellä pitkään. Se on harvinaista! Ympäristö on globaali, ja pääsen oppimaan paljon uutta ja tekemään töitä eri maailmankolkan ihmisten kanssa. Tuskin maltan odottaa uuden työn alkua. Jossain vaiheessa pohdin, että motivoituuko sitä enää ikinä mihinkään työhön, mutta siitä ei ole enää huolta. Motivaatio on katossa.

Ei niin etteikö hirvittäisi. Kyllä hirvittää ja mietityttää, että kuinka saan kaiken yksinäni pyörimään, ja jääkö aikaa enää millekään muulle kuin työnteolle, miten lapset pärjäävät muutoksen kanssa, miten itse pärjään. Hirvittää, kuinka pärjään uudessa roolissa. Jos ei tule tulosta, tulee monosta. Sitten ei naurata. Olen kuitenkin päättänyt, että en anna pelolle valtaa, se vain syö sisältä. Sitä saa mitä tilaa, elämässä onnistuu silloin, kun uskoo itseensä ja onnistumiseensa. Jos odottaa kohdalleen vain negatiivista lopputulosta, sitä negatiivista kyllä tulee. Olen positiivinen, ja tiedän, että saan hommat luistamaan. Haasteista kyllä selvitään. Lapset ovat jo nyt pyytäneet sitä, että haluavat olla pidempään koulun iltapäivähoidossa, kas, eivät olekaan niin riippuvaisia äidistä kuin luulin. Koko viikon läksytkin on kolmasluokkalainen tehnyt jo maanantaina. Kumpikin paukuttaa pianoa joka päivä innolla ilman äidin pakottamista. Ex on tukeva ja kannustava, ansainnut hatunnoston arvoisen kiitoksen. Siivousapua saa, ja ystävällä on palvelu, jossa hän toimittaa kotiruokaa työssäkäyville ihmisille. Tuleva pomo lupasi ylimääräisiä lomapäiviä pitkistä päivistä, ja vaikuttaa muutenkin joustavalta. Kaikki loksahtaa pelottavan hyvin paikoilleen.

Tarina siitä, kuinka tämän työpaikan sain, on kertomisen arvoinen. Aiemmin blogia seuranneet lukijat muistanevat, kuinka olen joutunut ottamaan työnhaun ihan eri kannalta kuin olin Suomessa työnhakuun tottunut (silloin 1998 kun viimeksi töitä hain). On pitänyt markkinoida itseään, verkostoitua, asettua esille. Pelkillä suorituksilla ei pärjää, vaan pitää maalata itsestään haluttava kuva. Siinä on suomalaisella opettelemista. Resume, se on parempi olla kauniisti kirjoitettu. Ja LinkedIn, profiili pitää olla kunnossa. Pitää tietää, miten verkostoitua. Ja kaikki oppimani lopulta tuotti tulosta. Matkan varrella kaikkein kummallisin tapaus oli se, kun täysin tuntematon naishenkilö soitti ja sanoi, että on ystävä jonkun kanssa, joka on ystävä jonkun kanssa joka on minun ystäväni, ja pyysi resumeni. Lopullinen yhteys ei koskaan minulle selvinnyt. Siinä tuntemattoman ihmisen hyvä sydän tuotti iloa ja lämpöä pitkäksi aikaa, vaikka kontaktista seuranneesta haastattelusta ei tulosta tullutkaan.

Mutta takaisin tähän uuteen työpaikkaan. Verkostoituminen oli tässäkin avainsana. Kuulemma 80% kaikista työpaikoista täytetään epävirallisia kanavia kautta, ja vain 20% päätyy julkiseen hakuun. Olin kertonut kaikille, tutuille ja tuntemattomille, häpeilemättä tilanteestani ja työnhaustani. Työnhaku täällä on jokapäiväistä arkea monelle, firmat säästävät ja organisoituvat jatkuvalla tahdilla, silloin sanotaan työntekijöille kiitos ja näkemiin, tässä kahden viikon palkka. Monet ovat kokeneet saman, ja osaavat helposti samaistua asiaan, eikä asia ole mitenkään tabu. That’s life. Ihmiset ovat valmiita auttamaan tuttuja ja tuntemattomia ihan uskomattomasti. Niin kävi minunkin tilanteessani. Henkilö kirkkoni pienryhmästä sattuu olemaan urheilun puitteissa ystävä henkilön kanssa, joka vastaa erään firman rekrytoinneista. Ja tämä firma sattui juuri olemaan etsimässä henkilöä, jolla on sellainen tausta kuin minulla. Loppu onkin historiaa…

Kaikki palaset ovat osunneet kohdalleen niin helposti, että melkein hävettää. Mitä sellaista olen tehnyt, että olen ansainnut kaiken tämän. Katson ympärilläni olevia ystäviäni, hyviä ihmisiä, jotka taistelevat jokapäiväisen elantonsa kanssa. Katson taaksepäin elämääni ja totean, kuinka helppoa kaikki on minulle ollut. Hyvät lähtökohdat elämään. Suomen ilmainen koulutusputki, sitä todella osaa nyt arvostaa. Suomen sosiaaliturva ja julkinen sairaanhoito, turvana silloin kun niitä on tarvinnut. Työura ilman katkoja. Kaikki on aina mennyt kohdalleen, vaikka elämässä on alamäkiä ja kuoppia ollutkin. Kuinka toisenlaista elämä voisikaan olla, jos olisin syntynyt tänne huonoihin oloihin, ja elämä olisi lähtenyt alamäkeen heti alusta lähtien. Tai jos olisin syntynyt Ugandaan. Suunnaton kiitollisuus täyttää sydämeni ja lähetän taas kiitoksen rukouksen Taivaan Isälle.

Kun kävin läpi mahdollisen työpaikan hyviä ja huonoja puolia, tein ensin listan huonoista puolista. Työhön ja työmatkoihin menevä aika, miten päivässä riittävät tunnit kaikkeen. Palkanalennus, miten pärjään. Matkustelu, miten se vaikuttaa lapsiin. Tätä kaikkea pohtiessani koin jotain ihanaa. Sydämeeni astui rauha ja tunne siitä, että kaikki on niin kuin pitääkin, että rukouksiini on vastattu - olen siellä, missä minua kaikkein eniten tarvitaan, enkä ole yksin. Minun tehtäväni on jakaa kaikesta siitä hyvästä, jolla Taivaan Isä on minua siunannut. Kaikissa menneissä elämän haasteissa Jumala on ollut rinnallani, vaikka en Hänen olekaan antanut elämässäni aina vaikuttaa. Hän on rinnallani nytkin, ja kaikki järjestyy parhain päin tavalla tai toisella, ja Hän on sen jo osoittanut.

Seikkailut täällä siis jatkuvat erilaisissa merkeissä. Mitä kaikkea sitten tapahtui, siitä kerromme ensi kerralla (Piilomaan Pikkuaasi). Tässä vielä kiitoslaulu iloksenne

http://www.youtube.com/watch?v=fjDojEOiMcE&list=FLLxrQK3wh8qXcylQvzTjLQA&feature=mh_lolz

Ihania kevättalven päiviä teille kaikille
Rakkaudella,
Äiti

Nyt mennään alaspäin

Ja lujaa. Kun kirjoitin edellisen kerran blogiin, mieliala oli raskas, optimismi kateissa. Ajattelin, että kyllä se siitä, tilapäinen huono päivä, ja seuraavana päivänä paistaa aurinko. Tarkoitukseni oli kirjoittaa seuraavana päivänä iloinen blogikirjoitus jostain asiasta, joka sillä hetkellä tuntui mukavalta ja jakamisen arvoiselta. Aurinkoista päivää ei tullut. Ilonaihekin unohtui.

Joka päivä sen jälkeen on tuntunut edellistä pahemmalta. Arkipäiväisten asioiden suorittaminen on alkanut tuntua ylivoimaiselta. Olen kiukkuinen ja kireä. Kouluunlähtö ilman pahaa mieltä ainakin yhdellä perheen jäsenistä tuntuu kaukaiselta muistolta. Samoin läksyjenteko. Iltatoimet. Jäljellä olevien töiden tekeminen, siinä vasta urakka, vaikka töitä on vain vähän. Mikään ei kiinnosta. Kaikki innostus on kadonnut. Unelmat ja toiveet, mitä ne ovat? Nukun korkeintaan kuusi tuntia yössä, jokin henkinen este ei salli minun mennä sänkyyn ja eikä laittaa silmiä kiinni. Herään ahdistuneena. Olen aina väsynyt. En välitä enää mistään. Paitsi siitä, että lapsilla on mahdollisimman hyvä olla. Pidän tarkasti huolta niistä rutiineista, jotka päivittäin tuottavat iloa perheessämme. Pelataaan pelejä. Vietetään yhteinen iltahetki, luen lapsille Viisikkoa. Halataan paljon. Toivottavasti ne tasapainottavat ulospäin heijastuvaa pahaa oloa. Tiedostan oman riittämättömyyteni, ja ruoskin itseäni siitä, että en tällä hetkellä pysty olemaan parempi äiti lapsille.

Kukkuu. Vanha tuttu masennus, täällä sitä taas ollaan! Olen opetellut masennuksen oireet. Kun kaikki edellämainittu kestää yli kaksi viikkoa, on syytä epäillä masennusta. Tätä epäilin jo jonkin aikaa, ja nyt kun tekee mieli vain katsella seinää tai itkeä, se on viimein tunnustettava. Olen masentunut. Tilanteen myöntäminen pelottaa. Lähimuistissa on vielä kirkkaasti aika, jolloin olin vaivoin toimintakykyinen, mikään ei tuntunut pysyvän kasassa, sulkeuduin neljän seinän sisälle, enkä kyennyt tarttumaan puhelimeen soittaakseni kenellekään ja pyytääkseni apua. Ja kas, kun tarkemmin asiaa tarkastelen, olen samassa tilanteessa taas. Neljän seinän sisällä. Vien lapset kouluun ja haen koulusta. Kaksi kertaa viikossa käyn kaupassa. Puhelin soi harvoin, ja vielä harvemmin soitan kenellekään. Tai siis, en soita kenellekään. Ei ole mitään sanottavaa, olen tyhjä, aivotoimintani on vaimentanut masennuksen pilvi. Mutta nyt ei kerta kaikkiaan ole varaa masennukseen. On saatava uusi työpaikka, suoriuduttava laskuista ja elämästä, hankittava ihmisarvo. Ei kerta kaikkiaan ole mahdollista jäädä masennuksen valtaan, ei täällä yhteiskunta elätä työkyvyttömiä.

Syyt masennukseen tällä kertaa ovat selvät. Työn menetys. Turvattomuus. Pelko tulevaisuudesta. Oman paikan löytäminen maailmassa. En edelleenkään tiedä mitä haluan. Tai tiedän vähän. En halua myydä sieluani pirulle ja mennä töihin paikkaan, jossa kivaa korvausta vastaan töitä saa tehdä vuorokauden ympäriinsä ja nauttia paikallisen standardin mukaisesta ruhtinaallisesta kahden viikon vuotuisesta lomasta. Haluan viettää lasten kanssa aikaa, hakea heidät ajoissa koulusta ja seurata heidän kasvavan ja kehittyvän. Viime viikolla minulla oli haastattelu yhteen tällaiseen paikkaan. Konsulttitoimisto. Kaikissa konsulttitoimistoissa on samanlainen tuoksu. Tehokkaat, kova-arvoiset ja eteenpäinpyrkivät ihmiset erittävät ympärilleen samaa menestyksentavoitteluhormonia. Yksinhuoltajaäiti, joka haluaa pitää kiinni henkilökohtaisen elämän tasapainosta, voisi pahoin horjuttaa tätä tarkkaan varjeltua rakennelmaa. Mutta mitä vaihtoehtoja tässä on? Ylipätevänä voi olla vaikea työllistyä minimipalkkahommaan. Minimipalkalla en tule toimeen, sen olen jo laskenut. Muuta on keksittävä. Pyörittelen päässäni ideaa omasta yrityksestä. Huomaan tekeväni tikusta asiaa ja hakeutuvani kotikaupunkini vanhaan kaupunginosaan. Rakastan kaikkea vanhaa, ja mietin, minkälaisen yrityksen voisin laittaa pystyyn. Juttelen ravintolanpitäjien ja muiden yrittäjien kanssa, kyselen heidän firmoistaan ja siitä, miten he näkevät busineksen kehittyvän vanhassa kaupungissa. Hylkään idean toisensa jälkeen. Miten voin kuvitella yksinhuoltajana selviäväni yrityksestä ja lapsista samaan aikaan? Vaihtoehtojen polku käy ohkaiseksi.

Masennuksen luontaishoito on testattu. Ruokavalio koostuu taas lähinnä kahvista ja suklaasta. Pikafixi, endorfiinihumala, jonka jälkeinen krapula saa olon tuntumaan entistä pahemmalta. Pikainen sisustusprojekti kotona, sillä äkkiä on jostain saatava onnistumisen elämyksiä, edes jonkinlaisia! Keskittyminen toisten ihmisten ongelmiin, jotta ajatukset saa pois omista huolista. Foolihappo ja kalanmaksaöljy, torjuu masennusta jonkin artikkelin mukaan. Liikunnan pitäisi auttaa, mutta kuntosalille lähtö, joka vielä pari kuukautta sitten oli lähes rutiinia, vaatii ulko-oven aukaisun, joka tuntuu mahdottomalta ponnistukselta. Luontaishoidoista ei ole apua. Jonkin tutkimuksen mukaan kun on kerran masentunut, masentuu helpommin ja nopeammin uudelleen. Allekirjoitan. Tämä kävi niin äkkiä.

Jotain on kuitenkin eri lailla kuin aiemman masennuksen aikana. Tunnistan tämän nyt nopeasti. Vakaasti aion kääntyä ihmisten puoleen, enkä jäädä kotiin. Nyt minulla on ystäviä, silloin olin yksin. Olen kertonut avoimesti monelle, miten syvällä olen käynyt. Eräs ystäväni sanoi, että sitä on vaikea kuvitella minusta, kun olen aina niin iloinen. Olen iloinen sinä hetkenä, kun on joku, jolle puhua ja jonka kanssa jakaa. Silloin, kun olen yksin, aivoni vaipuvat horrokseen, tilaan missä millään ei ole väliä, ei ole iloja eikä suruja. Välillä mieli liikahtaa jompaankumpaan suuntaan. Ilon sunnassa ei tule suurta reaktiota, eikä vaikutus kestä pitkään. Ilo on kuin vaimentimella tukahdutettu. Suru, sinne on helppo lipsahtaa, ja sieltä on kerta kerran jälkeen vaikeampi päästä pois. Onneksi olen oppinut viime kerrasta ja tiedän miten tästä selvitään. Otan kaikki tuntemani masennuksentorjuntakeinot käyttöön. Jotain hyötyä elämänkokemuksesta!

Maailmanloppua odotellessa

Tajusin tuossa männä viikolla, että siitä on aika tasan tarkkaan 4 kuukautta, kun sain tietää, että duuni loppuu. Tuli pieni kriisinpoikanen. Neljä kuukautta, eikä uudesta työpaikasta hajuakaan. Yrityksestä ei ole puutetta. Uranvaihtokurssi, 12 viikkoa, tehty. Verkostoituminen, tehty, ja jatkuu. Resume, päivitetty, höylätty niin että pitäisi tarttua kaiken maailman automaattisten lukulaitteiden seulaan. Se on kuulkaas raakaa peliä täällä. Pelkällä CV:llä ei pärjää, eikä sillä, että osaa hommansa. Pitää osata myydä itsensä. Tehdä itsestään brändi, joka on ratkaisu työnantajan joka ongelmaan, ja resume on kuin mainoslehtinen. LinkedIn, päivitetty, viilattu niin että kaikki mahdolliset hakusanat löytyvät ja toivottavasti täsmäävät jonkun työnantajan kandidaattihakuun. Monsterit, dicet, indeedit jne jne jne päivitetty viimeisimmillä uratiedoilla, ja joka viikko orjallisesti hieman muuteltu, jotta resume aktiivisena ponnahtaa varmasti jonkun työnantajan kandidaattihakuun. Se on kuulkaas oltava aikamoinen hakkeri, jotta saa äänensä kuuluviin.

Siinä huonot uutiset. Hyvät uutiset ovat siinä, että sain töissä parin kuukauden jatkoajan. Onneksi. Viime vuoden kaksi viimeistä kuukautta olivat ihan kuolleita. Mitään ei tapahtunut, edes head hunterit eivät soitelleet. Nyt vuoden alusta on onneksi vilkastunut. Headhunterit soittelivat joka päivä vuoden pari ensimmäistä viikkoa. Tulin siihen tulokseen, että jokaista avointa työpaikkaa on yksi headhunter. Tai viisi. Nimittäin viisi eri headhunteria soitteli yhdestä ja samaisesta avoimesta paikasta… Oli yksi oikea haastattelukin, ja sen seurauksena pieni parin tunnin jonkin sortin soveltuvuustesti. Valitettavasti senkään suhteen ei asia edennyt, mutta olipahan harjoittelua sekin.

Näiden kokemusten perusteella voi tehdä seuraavan suosituksen: jos haluat kokea jatkuvaa, turhautumista, huonommuutta ja epäonnistumista, niin yritähän työnhakemista! Työpaikkailmoituksia selatessa huomaat, että tuohonkaan et kelpaa, tuotakaan et osaa. Sitten kun joku sinnepäin työpaikka löytyy, niin sieltä ei edes vaivauduta vastaamaan, että kiitos ei. Itseään saa toistaa sataan kertaan, rekrytoijasta ja headhunterista sadanteen, sama tarina uudelleen ja uudelleen. Toinen osapuoli ei ymmärrä mitä teet ja osaat, tai mitkä oikeasti ovat työn vaatimukset, tai kysyy muuten vaan tyhmiä. Tai sitten et itse ymmärrä toisen osapuolen älyttömän hyviä kysymyksiä, jotka saavat sinut näyttämään tyhmääkin tyhmemmältä. Tai sitten vain et ymmärrä… kun toisen osapuolen aksentti on niin vaikeaselkoinen, että lopetat ”Anteeksi, voisitko toistaa” –kommentit kuudennen yrityksen jälkeen.

Olo on kuin kilpajuoksijalla, joka innoissaan otti hurjan spurtin alussa, ja kulutti siihen kaikki voimansa, tietämättä että matka ei ollutkaan 100 metrin juoksu, vaan paljon pidempi. Alkuspurtista on palauduttava ja jaoteltava jäljelläolevat voimat matkan pituuden mukaan. Toivottavasti kyseessä ei sentään ole maraton. Alun ”nythän voin tehdä mitä tahansa” –innokkuus on tosiaan haihtunut. Vastenmielisyys työnhaku- ja haastatteluprosessia kohtaan on kasvanut hurjasti. Haluanko edes, että kukaan ottaa vakavissaan yhteyttä, kun en jaksaisi enää olla pirteä, kuulostaa innostuneelta ja haastatella haastatella haastatella.

Eräs tulkinta mayaintiaanien ajanlaskusta on se, että maailmanloppu tulee joulukuun 21. 2012. Sinne asti riittävät työttömyyskorvaukset, ei kun odottelemaan. NASA tosin ei tue tätä teoriaa http://www.nasa.gov/topics/earth/features/2012.html, ehkä pitäisi olla joku suunnitelma kaiken varalta. Kiva että ottavat asian ja ihmisten huolen vakavasti. NASAssa voisikin olla mukava olla töissä, viime kesän vierailu sinne oli mielikuvitusta kiihottava! Eikun tutkailemaan.

Rakkaudella,
Äiti

Tilastotiedettä

Tässä perjantain ratoksi on kiva laittaa pieni statistiikkapäivitys. Olisi olo niin kuin olisi töissä, ja tekisi viikon päätteeksi statusraportin. Virallisesti työt jatkuu, mutta raportoitavaa ei juuri ole. Oikean työn teossa menee päivittäin noin 2 tuntia. Vuoden loppuun olisi jaksettava.

Aloitetaan säätilastoista: aurinkoista ja 3 astetta lämmintä aamukahdeksalta. Talvi lähestyy täälläkin. Vielä viikko, pari sitten oli oikein mukavaa. Lämpötilat olivat päivällä parhaimmillaan yli 25 astetta, ja yöllinen viileneminen ei haitannut. Sitten alkoi muuttua. Päivälämpötilat putosivat ensin 15 asteen tienoille, ja yöllä oli alle 10 astetta. Ja nyt se sitten iski. Myöhäissyksy, tai talven aloitus. Aamulla lämpöä on vain 3 astetta. Sisällä on 20 astetta. Ei viitsi kovasti lämmittää, kun ikkunoista ja ovista kallisarvoinen lämpö katoaa harakoille. Tai mitä lie paikalliset siivekkäät ovatkaan. Niinpä olenkin täällä villasukat jalassa, kaksi pitkähihaista päällä, usein viltin alla. Parina edellisenä talvena olen muuntunut Roope-Ankaksi, niinä päivinä kun lapset eivät ole olleet kotona, niin lämpötila sisällä on pudonnut noin 17 asteen tienoille. Silloin työtä on kotioloissa tehty peiton alta. Ehkä auttaisi, jos vähän liikkuisi eikä vaan istuisi tietokoneen ääressä, niin verikin kiertäisi. Muuttolintujen satojen yksilöiden parvet ovat mahtavaa katseltavaa. Olen moneen kertaan yrittänyt taivutella lapsia muuttamaan Costa Ricaan. Ei tulosta.

Blogin lukijatilastoa: Lukijoita löytyy Suomesta, Yhdysvalloista, Venäjältä, Ruotsista, Belgiasta, Saksasta, Italiasta, Kanadasta, Irlannista ja Hollannista. Suosituin käyttöjärjestelmä on Windows, seuraavana tulee Macintosh. IPadillä lukee blogia 2% lukijakunnasta. Hienoa, kiitos kaikille!

Seuraava statistiikka headhuntereiden lukutaidosta. Luetun ymmärtäminen saa arvosanan 6. Sen jälkeen kun laitoin ansioluetteloni muutamille urasivuille, ovat headhunterit muistaneet minua päivittäin. Löydettyään tietoni he ovat soitellet ja kyselleet, kiinnostaisiko tämä työpaikka, johon he etsivät osaajaa. Jompaakumpaa, joko työpaikan kuvausta tai minun ansioluetteloani, tai molempia, he eivät kuitenkaan ole lukeneet ja ymmärtäneet, sillä kaikki työpaikat ovat olleet jotain ihan muuta, kuin mitä minä osaan ja olen tehnyt. Tunnen oloni kuitenkin tyhmäksi. Jos osaisin tuon ja tämän taidon, niin sitten voisin paremmin työllistyä.

Työnhakustilastoa seuraavaksi. Tähän mennessä aktiivista työnhakua on kertynyt noin kuukauden verran. Hakemuksia on lähetetty vähän alta kaksikymmentä, ja pari muuta vihjettä tullut lisäksi. Kahteen firmaan olen puhelinhaastatteluissa ollut, mikä on sinänsä erittäin positiivinen 10% haastatteluunpääsyonnistumisprosentti. Pitää olla tyytyväinen, kun on kuullut niitä kauhutarinoita, joissa ihmiset ovat lähetelleet satoja hakemuksia haastatteluihin pääsemättä. En nyt suuria toiveita elättele kummastakaan paikasta. Toinen selvästi on sellainen, johon taidot eivät riitä. Olisinpa edes nykyisessä työssäni jonkun järkevän taidon oppinut. Yleispätevän on vaikea päteä. Taas tuntuu ihan tyhmältä. Toisessa oli niin kummallinen haastattelu, että en tiedä menikö se huonosti. Tai jos kummallinen haastattelu oli todellinen, en tiedä haluanko sinne edes töihin. Potentiaalisia suurempia firmoja alueella olen listannut 23 kappaletta, ja näiden urasivuja seuraan jatkuvasti. Monstereissa työpaikkoja on päivittäin satoja, lastenhoitajasta ylimpään johtoon asti. Tämä on kuulkaas kovaa työtä. Jatkuvasti pitää olla netissä notkumassa. Mutta otan edelleen shoppailun kannalta. Työnhakuun käyttämälläni ajalla mennään kirkkaasti tilastojen kärkisijoille. Keskimääräinen työnhakija kuulemma käyttää työnhakuun alle 5 tuntia viikossa.

Työttömien tai kohta työttömien ystävien määrä lisääntyi viime viikolla yhdellä.

Ajankäyttötilastoa viimeiseksi. Kun en kerran osaa erään epäonnistuneen deitin mukaan ollenkaan koskaan rentoutua (mielestäni tämä on kyllä ihan persoonallisuuspiirre, eikä mikään mielenvika), olen alistunut kohtalooni ja ottanut kirjoitusprojektin työn alle. Jotain järkevää on tehtävä, että pää pysyy koossa, pitää olla tavoitteita. Miksei tavoitteet voisi olla hauskoja. Juoni kirjalle on muokkautunut, tekstiä on tullut jo monta sivua. Kirjoitus rullaa mukavasti, ja on kivaa. Tätä voisi oikeasti tehdä vaikka aina.

Se statistiikasta. Tänään otan vähän rennommin. Maanantai ja perjantai ovat uusien työpaikkailmoitusten osalta tekemäni tilaston mukaan viisipäiväisen työviikon hiljaisimmat. Tiistaina ja keskiviikkona kannattaa olla koneen äärellä, jotta voi sitten käydä työpaikkojen kimppuun kuin korppikotka haaskalle. Päivän ohjelmassa on käynti rautatavarakauppaan. Kun kerran palkka vielä hetken juoksee, olen päättänyt kunnostaa vielä muutaman talossa reposttavan asian, jotka täytyy jossain vaiheessa korjata. Parempi tehdä se, kun vielä on rahaa. Aidan porttilauta saranapuolelta on haljennut, ja portti repsottaa, ja jos pahasti repsottaa, koira karkaa pihalta. Autotallin oven maalit rapisevat ja oven karmit alkavat näyttää pahalta. Parempi suojata, jottei lahoa. Takaoven karmi on puolestaan alkanut oikeasti lahota. Täytyy vaihtaa karmi, tai koko ovi. Muutenkin tekisi ovelle hyvää yleishuolto. Toissapäivänä poika seisoi tuulisella ilmalla oven vieressä sisäpuolella, ja sanoi iloisesti, että äiti, täältä tulee kauhean kylmää ilmaa. Lapsiparan tukka meni tuulessa kuin hiustenkuivaajan puhalteessa. Töitä hakeva rakennusalalla oleva ystäväni lähtee rautakauppakierrokselle mukaan. Personal shopper, sitä olenkin rautakaupassa aina kaivannut. Täytyy ennen kauppaan menoa antaa hänelle tarkat ohjeet siitä, että pitää minut erossa kaikesta muusta kuin mitä tarvitaan. Rautakaupat ovat kenkäkauppojen jälkeen lempikauppojani, ja yleensä minulla pääsee rautakaupassa mopo karkuun. Minkä todistaa pankkitilin saldotilastot.

Rakkaudella, Äiti

Metsätöissä

Päätin sulkeutua viikonlopuksi kotiin ja puhdistaa pääkopan kaikista pohdinnoista, huolista, toiveista ja peloista. Olen useamman kerran harrastanut samanlaista toimintaa, rauhoittunut, hidastanut ja tehnyt päänsisäistä suursiivousta, se tekee hyvää. Kun pää on tyhjennetty kuonasta, on upea huomata, miten rentoutunut oloni on, ja kuinka rentoutuneena uusia ajatuksia ja ajatusratoja rupeaa pulpahtelemaan aivokuoren pinnalle aivojen sisimmästä sopukasta, sieltä, joka on usein tiukasti salvattuna kiinni kiireen ja stressin muodostamin rautaisin puomein.

Tässä vaiheessa on huomautettava, että blogin loppuosa ei käsittele alkoholin tai muiden päihdeaineiden väärinkäyttöä, paikallisten sienien käytön kokeiluyrityksiä, eikä alkuperäisintiaanien poppamiesten muita transsiinvaipumiskeinoja. Vaikka kaikenlaisia mielenkiintoisia sieniä pihapiiristä kyllä löytyisi tähän aikaan vuodesta. Siispä herkemmätkin lukijat voivat jatkaa tekstin eteenpäin tavaamista.

Koska paikallisen hiljaisuuden retriitin olemassaolosta ei ole tietoa, oman kodin pitää toimia sisäisen jätteenkäsittelylaitoksen ulkoisina puitteina. Pelkästään kotioloissa meditoimalla ei allekirjoittanut saa päätään tyhjäksi pidemmäksi aikaa kuin mitä kuluu tiski- tai pyykkivuoren havaitsemiseen. Yksi keino on kuitenkin takuuvarma, nimittäin ns. metsätyöt. Niitähän tässä pihassa riittää. Kun kaikki muu elämässäni on sekaisin, ainakin kodin, ja kotipiirin, pitää olla järjestyksessä.

Alun perin olin suunnitellut, että vedän kotioven kiinni perässäni perjantaina iltapäivällä, en vastaa puhelimeen, unohdan internetin olemassa olon, en kirjoita, raivaan puita ja puskia, ja kuoriudun pikkumetsurin roolista esiin vasta maanantaina, mutta pari joustoa piti tehdä. Ensimmäisen poikkeuksen, vierailun taidegalleriaan ja vietnamilaiseen ravintolaan, olin jo aiemmin sopinut, enkä kehdannut perua. Mielessä kyllä kävi. Onneksi en perunut, ilta osoittautui varsin mukavaksi. Ensin hörppäiltiin taidegalleriassa viiniä ja katseltiin seinille ripustettuja teoksia, ja keskusteltiin niistä niin kuin olisi taiteesta jotain ymmärretty. Mielenkiintoisempaa oli kuitenkin tarkkailla vieraita/asiakkaita. Vanhoja mummoja ja ukkoja keppeineen. Joku oli väsynyt ja istahtanut nojatuoliin nautiskelemaan lasillistaan. Yksi taiteilijoista oli kuulemma öljypohatta, joka eläkkeelle jäätyään oli omistanut elämänsä taiteen tekemiseen. Käviköhän hänellä koskaan mielessä heittää öljyinen uransa menemään, seurata unelmaansa ja todella keskittyä taiteen tekemiseen? Vietnamilainen ravintola puolestaan oli kuin hyppy toiseen maahan. Olin jonkin aikaa ainoa eri rodun edustaja koko paikassa. Tarjoilijat puhuivat sujuvasti toista kieltä, mutta armahtivat kohdallamme. Ruokalistassa oli onneksi kuvat. Alkoholia ei tarjoiltu, viinilasit oli korvattu muovituopeilla, joissa oli pilli ja juomia sateenkaaren eri väreissä. Kolmen sukupolven edustajat istuivat isoissa pöydissä ja jakoivat annoksia keskenään. Suurin osa asiakkaista ja henkilökunnasta ylettyi minua noin hartioiden korkeudelle. Ja ruoka… taivaallista! Kuin pakomatka minilomalle, ja kaikki käytännössä ihan omalla takapihalla, kulinarismiturismi on ihanaa!

Toinen poikkeus tuli ystäväpiirissä sattuneen hätätapauksen johdosta. Mietin monta sekuntia, vastaanko puhelimeen, kun näin näytössä vilkkuvan nimen. Olinhan antanut itselleni luvan keskittyä tänä viikonloppuna vain itseeni, olin jo onnellisessa nollaustilassa, enkä halunnut tulla vedetyksi takaisin tämän maan pinnalle ja sen ongelmien ääreen. Onneksi kuitenkin vastasin. Särkynyt sydän, ja ystäväni kaipasi kuuntelijaa. Sydämen paikkailussa meni puhelimitse puolisentoista tuntia, ja keskustelu ilmiselvästi helpotti potilasta. Itse onnistuin välittömästi vaivuttamaan aivoni puhelun jälkeen nollatoimintatilaan.

Lauantai-aamuna nukuin pitkään, puoli kymmeneen. Elimistö ja mieli oli edellisen illan miniloman johdosta jo rauhoittunut, ja pystyin nukkumaan hieman univelkoja pois. Havahduin hereille tosin tavalliseen tapaan, 5.30, mutta pystyin vaivatta vaipumaan uudelleen uneen. Jotenkin pikkumetsurin rooliin astuminen pyyhki pois stressinpoikaset, ja eläydyin rooliin täysin. Päätin elää juuri tässä hetkessä. Ottaa yhden asian kerrallaan. Tehdä asioita vain sen verran, kuin jaksan ja viitsin, omaan tahtiin ilman aikatauluja ja deadlineja, välittämättä siitä, että yksi ja toinen ja kolmaskin työ huutaa tekijäänsä. Keitin aamukahvit. Pannullisen. Edessä olevaa ruumiilisen työn päivää ennakoiden tein itselleni kunnon aamiaisen, paistelin kananmunia ja paahtelin leipiä. Join sen pannullisen kahvia. Lueskelin siinä samalla. Reilun tunnin kuluttua rupesi tuntumaan siltä, että hommat vihdoin kutsuu. Poissa oli kaikki kiire ja tohottaminen, työn aika on sitten kun on työn aika. Hanskat käteen, tikkaat kainaloon ja Fiskarsin oksankatkaisijat mukaan.

Pihassa kasvaa kolme isoa puuta, pari pienempää sekä epämääräinen määrä erilaisia puskia. Käsittelyn alle joutuivat puista kaksi suurinta, joiden alaoksat, ja vähän ylemmätkin, olivat kasvaneet niin, että rehottivat rumasti ja varjostivat sekä taloa että pihaa. Oman osansa sai myös naapurin puu, jonka oksat olivat levittäytyneet puolelleni ja vallanneet nurmikkoni aurinkoalasta osan. Keikuin tikkaiden nokassa metrien korkeudessa ja katkoin oksia. Oksat putoilivat alas, ja kasasin niitä välillä pinoihin. Pää tyhjeni jo ennen kuin ensimmäinenkään oksa oli pudonnut alas. Keskityin vain seuraavaan oksaan. Elin siinä hetkessä. Haistelin tammen katkottujen oksien tuoksua. Pää oli tyhjä, enkä antanut yhdenkään stressaavan ajatuksen nousta pinnalle. Se ei ollut edes vaikeaa. Kun tuli juomatauon aika, join. Kun tuli lounaan aika, söin. Kun tuli kahvitauon aika, join puoli pannullista kaikessa rauhassa. Lueskelin. Ja söin keksin. Tai kuusi. Nyt ei ollut ruumin puhdistamisen aika. Sitten kun tuli työnteon aika, jatkoin hommia. Tuntikausia jatkoin oksien katkomista, kunnes kaikki katkottavat oksat oli katkottu ja olin väsynyt. Sitten oli levon aika. Söin, kaadoin lasin viiniä ja katselin rauhassa kesken jääneen leffan loppuun, lueskelin lisää, ja menin väsyneenä ja onnellisena nukkumaan ennen kymmentä. Kipulääkkeen jouduin tosin nappaamaan, kun tämä ruumis ei ole fyysiseen rasitukseen viime aikoina joutunut, ja siitä vallan hermostui.

Sunnuntaiaamuna sama rauhallinen tahti jatkui. Myöhäinen herätys, verkkainen aamupala. Jossain vaiheessa ne työt taas kutsuivat. Aloitin yhtä hommaa, ja sitten toinen homma rupesikin tuntumaan kivemmalta, ja vaihdoin siihen. Mitäs sitä turhaan hiki otsassa raatamaan, jos ei maistu. Kyllä se työnilo taas pian palautuu, ja sitten ensimmäisen asian voi hoitaa loppuun. Pesin ikkunan, sen likaisimman, siivosin ja järjestin autotallin (kahden auton kokoinen, joten sinne mahtuu tavaraa!), pilkoin edellisen päivän katkotut oksat pienemmiksi, jotta roskakuskit poimisivat ne mukisematta mukaansa. Sainpa vielä aikaiseksi uuden kukkapenkin reunuksenkin. Ranteita myöten savimaassa nostin isoja reunuskiviä ja kaivoin maata. Olo alkoi tuntua kuin uudisraivaajalta. Ajatusleikille antoi pontta aiemmin viikolla tehty tyttären luokkaretki historialliseen kaupunkiin, johon osallistuin valvojana. Siellä lapsille opetettiin, minkälaisia askareita ennen muinoin tehtiin, silloin, kun ei ollut sähkövaloa, vesijohtoverkostoa, autoja, kännykkää, Hollywoodia, virtuaalitodellisuutta ja made in chinaa. Tulinkohan tähän maahan 200 vuotta liian myöhään?

Siinä sunnuntaiaamun kuluessa oli tyhjentynyt pää jo sen verran tervehtynyt kaikesta poistuneesta kuonasta, että kaikenlaisia ideoita alkoi salakavalasti pulpahdella pintaan. Blim! kesken tuoksinan. Sitten toinen Blim! Kuin isot rattaat olisivat käynnistyneet uudelleen, öljyttyinä, rauhallisesti. Ideoita pulpahteli elämästä yleensä, kirjoittelusta, erilaisista työ- ja uravaihtoehdoista. Haluan olla isona filosofi, ajattelija, taivaanrannan maalari, kirjailija, puutarhuri, suutari, antiikkihuonekalujen kunnostaja. Mukavaa olisi tehdä käsillään töitä ja siinä samalla pohtia maailman menoa. Ajattelutoimialalla pelkästään elannon hankkiminen on vain hieman haasteellista. Ellei se ajattelu ole kovin karsinoitua: näin tehdään tämä ohjelmanpätkä jolla saadaan tämä tietokoneohjelman osa toimimaan, tai näillä suunnittelemillamme keinoilla yrityksen myynti kasvaa, tai näin tehostamme osastomme toimintaa. Kuka maksaisi oikeista ajatuksista, niistä, joilla voi koskettaa toisen ihmisen sisintä, herättää heissä henkiin jotain, joka saa heidät ihmettelemään auringonnousua, kietomaan kätensä syyskylmän aamun ympärille, hieraisemaan poskea puunrunkoon, sulattamaan aivosolunsa arjen kiireiden syväjäästä?

Ei viikonlopun aikana normaali-ihmisen rationaalisuusasteikolla mitään järkevää suuntaa työnhakuun löytynyt. Löytyi kuitenkin yksi mielenkiintoinen suunta, nimittäin polun pää omaan sisimpääni. Kovin jännittävää mitä pään sisältä kuoriutuu, kun jaksaa hetkeksi pysähtyä, nollata tilanteen ja elää tässä hetkessä.

Nauttikaa tästä hetkestä!
Rakkaudella, Äiti

ps. kuvassa on vain osa viikonlopun metsätöiden tuloksesta.

Sataa

Sataa. Täällä sataa harvoin, yleensä on aurinkoista ja korkeintaan puolipilvistä. Nyt on ollut harmaan sateista ja pilvistä jo kaksi (2) päivää. Mieliala menee samaa rataa, koko perheellä. Vaikea nousta ylös aamulla, väsyttää koko ajan. Päiväunet maistuvat kaikille. Tytär sanoi tänä aamuna, että hän on jo ihan kyllästynyt tähän sateeseen. Taitaa olla perinyt äidin synkän ilman ja kaamosmasennuksen geenit, lapsiparka.

Maanantai. Synkkä maanantai. Tänään annan itselleni luvan olla masentunut, ainakin hetken aikaa. Masennuksella ja kurjilla ihmiskohtaloilla revitellään mediassa, niillä tarinoilla on arvoa. Ketään ei kiinnosta jos menee hyvin. Siksi en katso paikallisia uutisia. Niistä tulee paha olo. Protestoin. Haluan kuulla jotain positiivista.

Kurjuuden maksimoitumiseksi muutkaan asiat eivät mene hehkeästi. Hiukset tekevät totaalikieltäymyksen yhteistyöstä ilmankosteuteen vedoten. Jos voisi töissä käyttää pipoa, niin pipon syvälle päähän vetäminen olisi olosuhteet huomioon ottaen paras vaihtoehto. En muista tehdä aamulla itselleni lounasta mukaan töihin. Lapsille sentään muistin. Riisipuuroa. Unohdin kanelin. Pettyvät, rassukat. Työpaikan parkkihallin toisessa kerroksessa on vain kolme autoa. Muistelen haikeana niitä aikoja, jolloin aamuisin sai hallista etsiä parkkipaikkaa. Nyt auton saisi vaivatta jo ensimmäiseenkin kerrokseen.

Tietokone on halvaantunut. Kestää 20 minuuttia, ennen kuin saan sen toimintakykyiseksi. Saisikohan tästä kärsivällisyyspalkinnon, hermostussoluissa kun ei liikahdakaan. Uuden koneen hankintaan ei tänä vuonna firmalla ole rahaa, ensi vuonna sitten, oli viesti. Nyt ei sitä ensi vuottakaan tule. Myöhästyn puhelinpalaverista, kun koneen käynnistämiseen kului niin kauan aikaa. Taas. Aamun sähköpostitulva on suhteellisen pieni maanantaiaamuksi. Onko tämä nyt hyvä vai paha? Joukossa on tärkeitäkin, joihin pitää vastata. Mitenköhän selviävät ilman meitä kaikkia irtisanottuja. Vaikka eihän kukaan ole korvaamaton. Ei tule töihin jääville kollegoillakaan olemaan helppoa. Harmittaa heidänkin puolestaan. Palaverikutsu seuraavalle aamulle seitsemäksi. Tästä organisaatiouudistuksesta. Sinä ainokaisena aamuna kahden viikon aikana, jolloin olisi mahdollisuus nukkua vähän pidempään. Pitihän se arvata. Toivottavasti palaveri on edes asiaa, eikä vain saman asian läpikäyntiä eri sanoilla. Päästäisivät jo menemään. Antakaa minulle aurinkoinen päivä niin taas jaksan!

Huomenna onneksi paistaa taas aurinko. Huomenna en anna itselleni tähän masennukseen enää lupaa. Päätän suhtautua työnhakuun kuin nettiostoksiin. Haussa täydellinen juhlamekko, joka istuu joka kohdasta, ja jonka ylleen pukeminen saa mielen säteilemään. Hieman rohkea, nyt ei enää arkipäiväisiä mekkoja katsella. Huomiota herättävä, seinäkukkaseksi en suostu, tai jos seinäkukkaseksi, niin sitten ainakin koreaksi sellaiseksi. Mekko, jonka ollessa yllä vain taivas on unelmien rajana.

Nauttikaa elämästä, sen sateisista ja aurinkoisista päivistä!

Rakkaudella, Äiti

Päätöspuu

Töiden menettäminen, vaikkakin odotettu, on osoittautunut kovin haasteelliseksi pääkopan kapasiteetin ja toimintakyvyn suhteen, kun nuppi taitaa muutenkin tarvita kuntoharjoittelua. Meillä on ollut jo aiemmin yhteisenä vitsinä, että äiti ei muista mitään ja puhuu muutenkin välillä ihan sekavia. Esimerkiksi pojalle kerran sanoin: ”Syö vaatteet”, kun piti sanoa että syö ruoka ja pue vaatteet. Eilen sentään muistin, että pojan vuoro oli viedä luokalleen välipalaa, ja juhlimme sitä pienenä voittona siitä, että äidillä on sentään joidenkin aivosolujen välinen yhteys toiminnassa. Juhlien jälkimainingeissa poika totesi, että kyllähän sinä vielä jotain muistat, kun muistit tänään missä koti on. Niinpä niin… vielä tulee sekin päivä jolloin sitäkään ei enää muista.

Jotta tähän pääkopan sekavaan olotilaan ja tulevaisuuden vaihtoehtoihin tulisi jotain selkeämpää rakennetta, tein harjoituksen, jota liikemaailmassa kutsutaan päätöspuuksi. Tässä mallissa kaikki eri vaihtoehdot kartoitetaan ja analysoidaan. Päätöspuu lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa pitää tehdä päätös siitä, mihin suuntaan elämässä seuraavaksi. Meikäläisen tapauksessa puuhun näyttää muodostuvan kolme päähaaraa:

1. Jatketaan samaan malliin, eli entisen koulutuksen ja työkokemuksen perusteella. Tästä on kaksi eri linjausta, ns. varma nakki, joka tarkoittaa sitä, että löytyy lähes vastaavaa työtä hyvin samanlaiselta toimialalta. Tällöin pääsee heti tuottamaan firmaan tulosta, eikä tarvitse kovin paljon ponnistella työnsä tekemiseksi. Väistämättä tämä tarkoittaa tosin sitä, että silloin voi työhön voi olla vaikea motivoitua, jos tekee suunnilleen samaa kuin ennenkin. Uraoravanpyörä voi myös uhata, ja silloin kärsii aika lasten kanssa. Toinen linjaus on sama ura, eri toimiala. Sanotaanko että vaikka ohjelmoija, joka työskentelee ensin vakuutusyhtiön IT-osastolla, ja sitten valtion virastossa A. Mielenkiintoista ja haastavaa ainakin joksikin aikaa, oppii uutta, mutta uraoravanpyörän riski on suurempi.

2. Unelmien toteutus. Tässä puunhaarassa analysoidaan ne kaikki vaihtoehdot, jotka ovat intohimojani. Mikäs sen mukavampaa kuin tehdä elääkseen sitä mitä rakastaa. Tai tässä tapauksessa ”elääkseen” saattaa joutua korjaamaan ”kituuttaakseen” -sanalla. Ajatellaanpa ihan itseään huvittaakseen kirjailijavaihtoehtoa. Unelmaduuni! Voi ottaa rennosti ja istua pihakeinussa naputtelemassa. Kerätä ideoita sieltä täältä, notkua kaduilla, puistoissa ja kuppiloissa. Luulen, että Reijo Mäki on esimerkiksi viettänyt aika monta kosteaa iltaa turkulaisissa ravitsemusalan liikkeissä, jotta on saanut niin eläväisesti kuvattua Vareksen edesottamukset. Mukavaa! Mutta jottei kaikki olisi niin valmiiksi nättiä, pitää olla se haaste: leivänansaintamahdollisuudet ovat hieman kyseenalaiset. Vaikka aika monta koskettavaa tarinaa varmaan syntyisi paikallisista leipäjonoista. Pari muutakin intohimoa minulla on, puutarhassa puuhaaminen ja ravitsemustieteet, ei nestemäiset. Molempi näistä vaatisi uudelleenkouluttautumista. Pistää miettimään.

3. Plan B. Tämän puunhaaran tullessa valittua jatketaan määrätietoisesti tavoitellen naimisiinmenoa. Ensimmäinen vaihtoehto olisi mennä rikkaisiin naimisiin. Mitä vanhempi ja rikkaampi mies, sitä parempi. Tällöin voisi hyvin keskittyä elämän hyviin puoliin, lasten kanssa oleiluun, shoppailuun, matkailuun ja tehdä vaikka hyväntekeväisyyttä siinä sivussa. Haittapuoli on vaihtoehdon vaatima alkuinvestointi. Rikkaalla miehellä on varmasti varaa mistä valita, joten pientä peruskorjausta pitäisi ensin tehdä vähän siellä ja täällä, ja aloittaa puolen vuoden kuntotreeni. Tuskin pelkällä herkällä hämäläissielulla kovaa markkina-arvoa on. Negatiivisena puolena tässä vaihtoehdossa on se, että omanarvontunto voi suomalaisella itsenäisellä naisella tietoisesta siivelläelämisestä hieman haavoittua. Eikä niitä rikkaita miehiä taida ihan helppo olla löytää. Josta päästäänkin toiseen alavaihtoehtoon, eli ei niin rikas mies, mutta tarpeeksi, ettei tarvitse turhia elämän vastavirrassa räpiköidä. Voisi vaikka valita jonkun alueen tuosta intohimokategoriasta päätoimeksi, tai pyörittää sitä puolikuopattua omaa firmaa. Eduksi olisi, jos tässä vaihtoehdossa mies olisi mukava ja miellyttävä, jotta voisi nauttia myös muista luontoiseduista. Näitäkään kandidaatteja ei ihan joka puussa kasva, vaikka näistä havaintoja on tehty enemmän kuin ensimmäisistä.

Olen nyt räknännyt eri vaihtoehtojen plussia ja miinuksia yhteen, ja kaksi vaihtoehdoista näyttää selkeästi erottuvan joukosta: sama ura mutta eri toimiala, sekä kohtuullisen rikas ja mukava mies. Haasteita odotettavissa molemmilla puunhaaroilla.

Päätöspuusta on karsittu kuollut oksa, eli se, että ei tehdä mitään ja heittäydytään työttömäksi.

No niin, tutut ja tuntemattomat ystävät, mikä saa vaihtoehdoista saa eniten ääniä? Ja tuleeko teillä mieleen muita vaihtoehtoja?

Rakkaudella, Äiti

CSI Dallas

Olimme pojan kanssa takapihalla tekemässä puutarhahommia sillä aikaa kun tytär taisteli sisällä päivän läksyvuoren kanssa. Kun poika kysyi: ”Äiti mikä toi on?”, niin arvasin katsomatta, että jotain yököttävää se on. Jo kaukaa näin maassa lojuvan harmaan karvakasan. Siinä vaiheessa asiasta ei ollut epäilystäkään. Otuksen siimahäntä vahvisti asian. Kuollut rotta. Taas.

Pihalta on löytynyt useampi saman lajin nisäkäs eri dekompositiovaiheessa. Kaksi niistä oli kuivanut korpuksi. Nämä kaksi rottaruumista löydettin, kun koira oli siirtämässä niitä. Koira ei kummallakaan kerralla tehnyt pidätysvaiheessa vastarintaa, ja luopui kummastakin ruumiista saman tien. Molemmilla kerroilla koira toimitettiin välittömästi telkien taakse kuulusteltavaksi, ja myöhemmät oikeuskäsittelyt totesivat sen syyttömäksi rikoksiin. Koiran todistajanlausunto ”mä vaan löysin ne” ja "luulin niitä puruleluiksi" oli varsin vakuuttava. Lähempi kuolinsyyn tutkinta vahvisti kuolinsyyksi myrkytyksen, jonka aiheuttamiseen koira ei fyysisistä rajoitteista johtuen pysty, ja se vapautettiin murhasyytteistä. Koira sai kuitenkin rangaistuksen ruumiiden kätkemis-, syömis- ja häpäisy-yrityksistä, ja toimitettiin rangaistukseksi kylpyyn. Eläin on nyt ehdonalaisessa, ja rangaistus rikoksen uusimisesta voi tarkoittaa pahimmassa tapauksessa vapaudenmenetystä määräajaksi, eli koiraa kuljetetaan ainoastaan kytkettynä, eikä se saa vapaasti takapihalla temmeltää.

Yksi rottaruumis löytyi patiolta koiran antaman vihjeen perusteella. Lähempi tarkastelu osoitti, että rikos oli tapahtunut korkeintaan kaksi tuntia aiemmin, sillä kuolonkankeus ei ollut vielä levinnyt ja ruumis oli varsin hyväkuntoisen näköinen. Myrkytys oli tämänkin kuoleman todennäköisin syy, mutta kuolinsyyn tutkijat olivat liian järkyttyneitä tutkiakseen ruumista sen enempää. Ruumispussiin vaan ja jätteenkäsittelylaitokselle.

Tämänpäiväinen uhri oli kuollut arviolta 3-24 tuntia aiemmin, täysin kankea. Kuolinsyy on hieman vaikeampi tässä tapauksessa päätellä, sillä ruumissa oli ulkoisen väkivallan merkkejä, jotka voi toisaalta myös tulkita normaaliksi ruumiin dekompositioksi. Näkyvimmät ulkoiset vammat olivat 1. hännässä, jossa suuri osa ulkoisesta ihosta oli kuoriutunut pois a) reviiritaistelun tuoksinassa b) petoeläimiltä suojautuessa tai c) luonnollisen dekomposition johdosta, ja 2. päässä, jossa pääkallo oli paljastunut joko a) skalpeerauksen johdosta tai b) luonnollisen dekomposition johdosta. Ruumista tarkemmin tutkiessa paljastui, että erilaiset madot olivat aloittaneet ruumiin hävitysprosessin, ja söivät talteen paljon johtolankoja. Käännettäessä rottaruumis toisin päin ruumiin vatsa liikehti, ja selvittämättä jäi kuolinsyytutkijoiden puistatusreaktioista johtuen johtuiko liikehdintä 1. madoista vai 2. vatsasta esiin pyrkivästä avaruusoliosta. Toinen nuoremmista taltioi liikehdinnän kameralla toisen heistä tehdessä liikehdinnästä läheltä silmämääräistä arviota hajusta välittämättä. Nauhoite analysoidaan tarkasti ja tilanne pyritään rekonstruoimaan niin, että saataisiin selville, näkyykö vatsanpeitteen alla minkään tunnetun avaruusolion hahmo. Kuolinsyytutkijat tulee lähettää lisäkoulutukseen saamaan oppia siitä, mitkä madot ruumiiseen ilmestyvät ja milloin. Näin voidaan tarkemmin määritellä kuolinaika ja päästä rikollisen jäljille. Koira ei ruumiin löytöhetkellä ollut paikalla. Tutkintapöytäkirjoihin tehtiin merkintä siitä, että koira käyttäytyi epäilyttävän normaalisti, ja kiersi ruumiin löytöpaikan kaukaa.

Neljännen rikoksen tutkimuksissa tapahtuneista huolimattomuksista johtuen kuolinsyyn tutkijat joutuvat sisäisen tutkinnan kohteeksi. Kokenein kuolinsyyntutkija oli lähellä tehdä virheen, joka olisi voinut johtaa todisteiden tärveltymiseen. Hän melkein kosketti ruumiin häntää, myöhemmin väittäen luulleensa sitä tikuksi. Pitääkö tämä paikkansa vai häiritsikö joku hänen työntekoaan tarkoituksenaan tahallaan saada kokeneen tutkijan tärvelemään todistusaineisto, se jää sisäisen tarkastuksen selvitettäväksi. Koira on eritystarkkailussa.

Rakkaudella, Äiti

Analyysi siitä mitäs sitten tehtäisiin

Nyt ei yhtään huvittaisi ryhtyä miettimään, että mihin suuntaan tässä pitäisi lähteä elämänpolkua tallaamaan. Mieluummin vaikka istuisin tuolla pihakeinussa ja katselisin tähdenlentoja. Ai mutta ei ne tänne näykään kun naapurin varkaiden-karkotus-valonheittimet valaisevat koko korttelin. Lentokoneet sentään menee ihan talon yli, kai niitäkin voi katsella. Kai tässä on jotain pohjatyötä tulevaisuuden suunnitelmille tehtävä ja mietittävä mitä oikeasti haluaa elämällään tehdä. Jotta tämä harjoitus sujuisi mukavammin, niin pistänkin ajatukset vitsikkäästi kirjoitelmamuotoon ja voiteluaineeksi lasillisen aitoa italialaista Chiantia. Meillä on meinaan lähinaapurustossa, siis teksasilaisittain lähellä, varmaan alle 5 kilometriä, sellainen mukava italialaisimitaatioperheyritys, jota italialaista ruokaa ja juomaa rakastavat amerikkalaiset pitävät. Liiketiloissa on pieni italialaisherkkujen putiikki, varsin kunniallinen viiniosasto, josta tämäkin Chianti on peräisin, pieni ravintola, tai halutessaan saa mukaan pitsat, pastat, oliivit ja kaikenlaisia pikkuherkkuja. Parmankinkkujakin näytti olevan hyvinkin kaunis rivi.

Torstaisin lapsilla on pianotunti, joka tarkoittaa armottoman kiireistä iltaa, koulusta lähdetään talla pohjassa toiseen suburbiaan pianotunnille, matkalla syödään autossa välipalaa, joiden ahmimiseen pienokaisilla on noin 20 minuuttia, samalla tytär lukee päivittäistä lukuläksyään, toivottavasti osa 30 minuutin lukemisesta tulee suoritettua, pianotunnilla toinen tekee läksyjä ja toinen soittaa ja sitten vaihto lennossa ja tuntien jälkeen talla pohjassa kotiin jotta loput läksyt saadaan tehtyä. Siinä välissä ei jää aikaa kokkaamiseen, vaan äiti on suosiolla luvannut lapsille että torstaisin syödään pikaruokaa. Rajansa sitä on hyvällä äitiydelläkin. Jos uskomattoman vaivan näkee siitä, että saa pianot soitatettua ja läksyt teetettyä, niin kai sitä vastapainoksi jossain kohtaa voi joustaa ilman huonoa omaatuntoa. Tai sanotaanko niin, että jos torstaisen pianoshown jälkeen joutuisi vielä ruuanlaittohommiin, niin voisi äidin pipon ympärysmitta yllättäen kutistua. Niinpä sitten viime viikolla suuntasimme tähän italialaisimitaatioon. ”Mä en tykkää tästä paikasta.” ”Mä haluun lähtee.” ”Mennään Mäkkäriin. ” Niinpä niin lapset. Äiti vain ajatteli, että syödään nyt kerrankin pitsaa, kun sitä niin hartaasti aina toivotaan mutta koskaan ei osteta. Oli tässä tietysti totuuden nimissä taka-ajatuskin mielessä, nimittäin pienen yrityksen tukeminen viinitukiostoilla. Siinäpä idea. Jos Italian talous kääntyy yhtä kuralle kuin Kreikan, niin euromääräisten lainavakuuksien sijaan Suomi voisi ottaa osan vakuuksista viinimääräisessä muodossa. Molemminpuoleinen voitto. Italia voisi säästää saamansa tukirahat lainojen maksuun, ja Suomessa lainavakuusviinit voisi jakaa suoraan kansalaisille, koska he Italian velat kuitenkin joutuvat maksamaan. Sitä voisi ainakin olla iloinen maksaessaan! Berlusconilla on varmasti jemmassa riittävä määrä vuosikertaviinejä.

Ajatus näyttää päätyneen pahasti harhateille ja hyppivän asiasta toiseen kuin takapihan pupu, joka loikkii pakoon meidän koiraa, ja pyhästi vannon, että se oli vain yksi lasillinen. Mutta sitäkin parempi. Jos joskus törmäätte italialaiseen Chiantiin nimeltä Tiamo, eli Rakastansinua, niin suosittelen, sillä tulee pisteet kotiin seuralaisen tai puolison hurmaamisessa. Pehmeä, hento, raikas, sopisi mielestäni hyvin lintu- tai riista-aterian kanssa. Josta tulee mieleen Helsingin Etelärannassa G.W. Sundmans, johon kerran pääsin syömään riistalintua hauleineen siihen maailman aikaan kun firmoilla vielä meni hyvin ja työntekijöille tarjottiin muutakin kuin lämmintä kättä.

Ei tämä ajatusten harharetki näytä päätyvän oikeille urille. Yritetään toisen kerran uudestaan.

Rakkaudella, Äiti

Ihana päivä!

Onko teille koskaan käynyt niin, että heräätte aamulla, ja joku laulu soi päässänne? Tai päivän tohinassa yhtäkkiä mielen syövereistä, alitajtajunnasta tiedostamatta pulpahtaa laulu, joka sopii tilanteeseen hyvin. Tämä jälkimmäinen kävi minulle tänä aamuna. Heräsin aamulla uskomattoman iloisena, kiitollisena ja tyytyväisenä, kaikki tulee olemaan vielä hyvin. Laittelin rauhassa aamupalaa, päätin ottaa aamun ensimmäiset puhelinpalaverit kotoa käsin ja suunnata toimistolle vasta myöhemmin. Nauttia aamusta ja aamukahvista, hidastaa. Linnut laulavat, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, aamuilma on syksyisen leppeä, 15 astetta. Yhtäkkiä päässä alkaa soida U2:n Beautiful Day. Tämän soidessa päässä on mukava päivänsä aloittaa!

http://www.youtube.com/watch?v=3V8nu6e8eFY

Nauttikaa elämästä!
Rakkaudella, Äiti

Sinfoniaa

Jottei menisi masennuksen puolelle niin lyhyt kotiseutumainoskatko tähän väliin. Olin perjantaina ensimmäistä kertaa täällä asuessani sinfoniaorkesterin konsertissa, Dallas Symphony Orchestran Mendelssohn Festivalilla. Monta muutakin ensi-kertaa on tullut viimeisen puolen vuoden aikana tehtyä. Olen kuin uusi ihminen, tutkin kaupunkia ja lähiseutua kuin turisti, oppimisen innolla. Tutuksi on tullut oopperatalot, musiikkisalit, teatterit, konsertit, monen monta mukavaa ravintolaa, joissa otetaan dinner ja drinksut ennen tai jälkeen esitysten. Melkein seitsemän vuotta tuli täällä asuttua ennen kuin moiseen ryhdyin. Nyt ihmettelen että minkä halvatun takia tämäkin kesti niin kauan tajuta, että sitä mitä tykkäsi Suomessa tehdä, voi tehdä täälläkin. Duh! Laitetaanko vaikka hitaiden hämäläisten sukujuurten piikkiin???

Kulttuuritarjonta on täällä ihan uskomattoman runsasta. Monet ystäväni ovat todenneet ihan samaa, että ovat olleet hyvin yllättyneitä kulttuuritarjonnan laajuudesta, se ei tule ensimmäisenä mieleen kun puhutaan Dallasista. Populäärimusiikin konserttivalikoima on sekin huippua. Isot ja pienet bändit pysähtyvät tänne soittelemaan. Sting taisi olla tulossa tänä syksynä, Duran Duran (onko nekin vielä elossa?), Bon Jovi joko tulee tai justiinsa kävi, U2, Coldplay, vain muutamia mainitakseni. HIM taitaa olla täällä käynyt parikin kertaa. Myös Broadway-musikaalit pysähtyvät tänne, samoin esim. American Idol –kiertueet. Että kyllä riittää jos kiinnostaa suburbiasta lähteä liikkeelle.

Pläräsin läpi Dallas Symphony Orchestran kauden ohjelman ja kas, siellähän on ihan kotoisia nimiä. Pietari Inkinen on vierailevana kapellimestarina. Tuolla nimellä on pakko olla suomalainen. Wikipedia sen vahvistaa. Ei mikään turha jannu. Japan Philharmonic Orchestran johtaja. Nuori kaveri, syntynyt 1980. Rautavaaraa ja Sibeliusta. Se pitää mennä kuuntelemaan! Eikä tässä kaikki. Hannu Lintu –nimi vilahtaa ohjelmassa. Wikipedioimaan, ja aavistukselle vahvistus. Hyvä Suomi! Taitaa tulla vilkas kulttuurivuosi!

Suomen kulttuuritarjontaa on ikävä. Paikalliset näytelmät tuntuvat suurimmaksi osaksi olevan sitä hilpeää valtavirtaa, joka saa rahahanat vuotamaan. Rohkeita näytelmän valintaratkaisuja voi rahallisista paineista johtuen olla hankala tehdä. Ehkä löydän täältä vielä jonkun teatterin, jossa esitetään synkistelynäytelmiä tosielämästä. Ei teatterista aina tarvitse lähteä hymyillen ja iloisesti nauraen, vaan se reissu voi myös laittaa aivosolut käyntiin ja tarjota ajattelemisen aihetta. Suomalaiset ovat ihailtavan rohkeita tässä suhteessa. Kertokaahan rakkaat ystävät, mitä kaikkea kulttuurielämyksiä syksy Suomessa tarjoaa!

Rakkaudella, Äiti

Nyt alkaa jo tuntua jossain

Avioeron jälkeisellä selviytymiskurssilla käytiin läpi ihmisen käyttäytymisreaktiot eroon. Ensin tulee asian kieltäminen. Sitten viha. Seuraavaksi masennus, sitten tasaantuminen ja viimein tervehtyminen. Suokaa anteeksi termien käännöskukkaset englannista suomeen. Sama kaava varmaan pätee tähän irtisanomiseen. Yritän peilata omaa olotilaani vaiheisiin. Kieltämisvaihessa mennään. Ei tämä ole tottakaan. Töihin pitää maanantaina mennä, vielä oletettavasti joksikin aikaa. Ei kukaan ole kertonut kuinka pitkään. Työsuhde jatkuu vuoden loppuun, toivottavasti armahtavat ja päästävät pian uuden työn hakuun ja suuntaamaan katseen kohti tulevaisuutta. Siihen asti kaikki jatkuu ennallaan.

Elimistö on asiasta toista mieltä. Jotain järkyttävää on tapahtunut. Sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Hartiat ja niska jännityksestä jumissa. Päätä särkee. En syö lainkaan, ei ole nälkä. Illalla ei saa unta. Kun uni tulee, se on ainaista painajaista, ja aina kun havahdun, irtisanominen on heti mielessä. Yöllä herään rintakipuun ja luulen, että saan sydänkohtauksen puristaa puristaa, mutta kyseessä taitaa olla vanha keuhkovaiva. Unohdan jatkuvasti, mitä olin tekemässä. Se koiranoksennuksen siivoaminen esimerkiksi. Olin suihkutellut oksennuskohtiin pesuainetta. Pullossa sanottiin, että suihkuttele anteliaasti ja anna vaikuttaa 10 minuuttia. Tuntikausien jälkeen menen yläkertaan, ja huomaan kuivuneet, anteliaat pesuaineläiskät.

Kun olen stressitilanteessa, keksin aina sijaistoimintaa, jottei tarvitsisi miettiä asiaa. Kuten tämä kirjoittaiminen, niistä iloisemmista asioista siis. Silloin kun maailmani on kaaoksessa, minulle on tärkeää, että koti on järjestyksessä. Siivoan. Pesen ja silitän pyykit. Järjestän tyhjät säilytysrasiat suuruusjärjestykseen symmetrisiin pinoihin. Kaikkiin kolmeen makuuhuoneeseen on uusi huonejärjestyssuunnitelma, joka odottaa sitä, että saan puutarhaprojektin päätettyä. Tänään olen tehnyt kokonaisen työpäivän puutarhassa. Vanhat pois ja uutta tilalle, kuin vertauskuva omasta elämäntilanteesta. Puutuneet pensaanraaskut saavat Fiskarsin viimeisen voitelun, puiden oksat karsin jotta päivä pääsee paistamaan risukasaan ja antamaan mahdollisuuden uudelle elämälle. Kannan kiviä. Kannan kivilaattoja. Kaivan kuoppia niin että vihdoin ja viimein en kykene mihinkään enää.

Eniten pelkään masennusvaihetta. Olen ollut siellä monta kertaa aiemmin, ja kerta kerran jälkeen sinne pimeyksiin on helpompi vajota. Pillerit ja terapiat voi nyt unohtaa, kohta niihinkään ei ole varaa kun ei ole vakuutusta. Nyt ei auta vaipua masennukseen, vaan mieli on pidettävä kirkkaana (toivottavasti sinne joskus palautuu jonkinasteinen kirkkaus!) ja laitettava elämä uusiksi. Ei voi jäädä syksyyn synkistelemään, linnoittautumaan kotiin, iltoja itkemään kuten ennen, vaan on pakko pakko pakko selvitä tästä jotta lapsilla on katto pään päällä ja ruokaa pöydässä. Siitä ajatuksesta tulee sitä apinan raivoa, jota tässä tarvitaan. Apinanraivosta huolimatta tästä(kään) en selviä yksin. Ja tällä kertaa minun ei tarvitse selvitä yksin, ei masennuksesta, ei koettelemuksista, ei vaikeista ajoista. Tällä kertaa minulla on mukanani Taivaan Isä, joka pitää meistä huolta. Minä en ole enää koskaan yksin. Tämä ajatus tuo vihdoin rauhan.

Onneksi meillä on toisemme. Liitän tähän lopuksi meidän kolmen yhteisen laulun, meidän kaikkien yhteiseltä suosikkiartistilta Christina Perriltä. Kertosäe menee jotenkin näin kielikukkasittain käännettynä: ”Kun laitat kätesi ympärilleni, olen kotona”. Nauttikaa laulusta ja elämästä!

http://www.youtube.com/watch?v=MeW0Sl0tNS8

Rakkaudella, Äiti

Ufojen sieppaama

Olen ihan varma, että ufot sieppaavat minut joka yö, ja asentavat ruumiiseeni laitteita, joilla tutkivat ihmisen mielen toimintaa, lukevat ajatuksiani, tai tekevät jotain aivan kammottavia kokeita, jotka avarussoliot unohduttavat mielestäni siihen mennessä, kun herään. Minulla on tästä todistusaineistoa. Joka aamu huomaan päähäni istutetun valkoisen hiuksen. Se on ihan selvästi yritetty kätkeä muun hiuskuontalon sekaan. Vaikka nyhtäisen sen pois, se on siellä heti seuraavana aamuna uudestaan. Jos katoan jäljettömiin, tiedätte että ufot ovat vieneet minut. Auttakaa!

Rakkaudella, Äiti

Koiranoksennusta

Kuin töiden loppumista arvaillen olen viime aikoina kunnostellut taloa. Periaatteella: kun kerran on mahdollisuus, niin kannattaa tehdä. Ja niinhän se kannatti, nyt alkoi olosuhteiden pakottama säästölinja, jonka aikana voimme unohtaa suuremmat investoinnit toistaiseksi. Osa taloon liittyvistä tämänvuotisista korjauksista on ollut pakollista. Kuten se, kun talvipakkasella jäätyi vesiputki, ja sitten se sulaessaan poksahti, ja palasin kauppareissulta iloiseen vesisuihkuun ja sitten oltiin ilman vettä kolme päivää kun putkimiehet eivät ehtineet kaikkia poksahduksia asuinalueella heti korjaamaan. Tai se, kun kylppäristä löytyi hometta ja suihku meni kokonaan uusiksi. Tai kun keväällä tuli golfpallon kokoisia rakeita, jotka hakkasivat katon kuumaiseman näköiseksi. Tai kun jääkaappi päätti maallisen taipaleensa. Tai kun ilmastointilaite lakkasi toimimasta yli 40 asteen helteessä. Mutta sitä ei lasketa, kun se ei maksanut kuin pari sataa, ja korjaajakin tuli saman päivän aikana, vaikka ensin lupasivat vasta neljän päivän päästä laitetohtorin paikalle.

Yksi vapaaehtoinen kunnostusinvestointi on ollut kastelujärjestelmä. Voi kuulostaa varsinaiselta puutarhapröystäilyltä, mutta vakuutan, että näin ei ole. Ne, jotka täällä ovat käyneet tai täällä asuvat, tietävät, että jollei puutarhaa kastele kesällä monta kertaa viikossa, pian voikin ruveta suunnittelemaan viherkasvien tilalle japanilaista kivipuutarhaa tai kaktuskokoelmaa. Kesäkuun lopun ja lokakuun alun välillä on satanut kaksi (2) kertaa, ja lämpötilat ovat olleet kolmisen kuukautta siinä 40 asteen molemmin puolin. Siinä on sitten mukava iltaisin useamman kerran viikossa siirrellä sadettajia nurmikonkulmasta toiseen, kun aika on yksinhuoltajalla muutekin kortilla. Moinen kuivuus vaikuttaa talojen perustuksiin, siinä äkkiä kallistuu talo kun maaperä vetäytyy. Joka muuten on käynyt meillä myös. Se oli monen tonnin lasku, kun miehet kaivoivat itsellensä kuopat kainaloihin asti, ja laittoivat talon alle betonisylintereitä, joilla saatiin talo vinssattua taas suoraan. Talonhankinnan oppitunti nro 1: älä ikäpäivänä täällä osta taloa jossa ei ole kastelujärjestelmää. Todennäköisyys on pienempi, että siinä on vähemmän vikaa. Takuuta tällä neuvolla ei tosin ole, osta omalla riskillä.

Mutta siihen kastelujärjestelmään, joka oli ollut hankintasuunnitelmissani heti tähän taloon muutettuani. Yh-ystäväni, jolla on korjaus-kunnostus-rakennus-puutarha-alan firma, laittoi kaikille meille ystäville viestin, että nyt oli loppunut työt kuin seinään, olisiko kenellään mitään hommia tai sellaisista vinkkejä. Ajattelin että 1 plus 1, tässä tilaisuus, molemminpuoleinen hyöty: ystävälle töitä, ja minä saan vihdoin kastelujärjestelmän, eikä tarvi huolehtia siitä, että joku 1. kusettaa 2. haluaa myydä kaikenlaista lisähömpötystä jota en tarvi 3. katoaa kuin maan alle silloin, jos järjestelmässä on jotain vikaa. Reilun viikon aherruksen jälkeen järjestelmä on paikoillaan, ja ruiskii vettä sinne minne pitääkin silloin kuin pitääkin. Kaupan päälle ystäväni asensi vielä palovaroittimet, jotka olin joutunut repimään alas silloin kun uutta kattoa asennettiin, kun asennuksesta tuli niin paha kärväys, että eivät pirulaiset sammuneet vaan aiheuttivat rakkiparalle lähes sydänkohtauksen, ja laittoi palovaroitinasennuksen lisäksi kukkapenkkeihin haketta, ja nurmikolle talviruohonsiemeniä. Siinäpä ystävä paikallaan.

Onpa pitkä pohjustus sille koiranoksennukselle… Kastelujärjestelmän huonompi puoli on siinä, että vesiputket pitää luonnollisesti kaivaa maahan. Joka tarkoittaa sitä, että kun maa on lopulta takaisin putkien päällä suunnilleen siellä missä pitääkin, siinä ei tietysti kasva ruohoa. Joka tarkoittaa sitä, että tämä ah niin herttainen Teksasin savimaa on ihan kaikkien ulottuvissa. Se savi tarraa kengänpohjiin ilmeisesti jonkin magneettisen vetovoiman avulla heti kun ovesta kengänpohjan ulos vilauttaa. Zooop ja siellä on ja pysyy. Tässä tilanteessa tuli huomattua, että sama vetovoima pätee myös koiran tassuihin. Koira-parka yritti tassujansa puhdistaa pureskelemalla savimaat parempaan talteen vatsalaukkuunsa. Ihan kiva, ei jäänyt sotkua. Siis ei sotkua ennen kuin koira alkoi oksentelemaan… Se oksensi ainakin 10 kertaa uudelle kokolattiamatolle. Sille uudelle, joka piti suihkuremontin jälkeen vaihtaa, kun 10 vuotta vanhaan ja liasta pinttyneeseen mattoon ei enää imeytyneet laatoitusten purkamisesta lähteneet pölyt, vaan pölyt alkoivat hieman häiritsevästi ilmassa leijailla, ja maton väri sängyn alla oli säihkyvän kirkas verrattuna kävelyreiteille. Sille uudelle, josta lapsia vannotin, että YLÄKERRAN UUDELLE MATOLLE EI MENNÄ SYÖMÄÄN MITÄÄN EIKÄ KÄVELEMÄÄN KENGÄT JALASSA!!!! Lapset ovat totelleet. Koira ei. Olisi se pitänyt arvata että jotain tällaista tässä vielä tapahtuu, kun jo kaksi päivää uuden maton asennuksen jälkeen koira oli oksentanut pihalta syömänsä ruohot matolle.

Sellainen oli tarina koiranoksennuksesta. Toinen on tarina siitä, kuinka oksennustahrat saa pois. Sen jännitysnäytelmän loppua ei vielä ole näkyvissä…

Rakkaudella, Äiti

Potkut tuli!

Niin on aika vierähtänyt edellisestä kirjoituskerrasta. Elämä tuli esteeksi. Töissä tuli kauhea kiire, hommaa riitti yötä päivää. Mukavaa oli, mutta ei siinä riittänyt aikaa muuta kuin perustarpeille - anivarhaiset puhelinpalavert Suomeen, lapset ylös, ulos ja kouluun, kovalla kiireellä toimistolle, lounas ja kahvit lennossa, töitä töitä töitä, lapset koulusta, läksyt, ruokailu, iltasatu ja ipanat nukkumaan, jonka jälkeen lasten eväät valmiiksi ja sitten vielä töitä. Ja sama uudestaan seuraavana päivänä. Sitten meinasin mennä naimisiinkin. Mutten sitten mennytkään. Eikä siitä sen enempää. Mukavaakin on ollut. Kesä meni lasten aktiviteettien, matkailun, opiskelun ja ystävien kanssa oleilun puitteissa. Vesipuiston ja huvipuiston kausikortit pitivät huolen siitä, että tekemisen puutetta ei tullut.

Mutta nyt näyttää siltä, että aikaa voi hyvinkin jäädä lähiaikoina kirjoitushommiinkin. Suuri suomalainen taistelee selviytymisestään, ja siinä taistelussa tulee väistämättä ruumiita. Ketään ei säästetä, ja leikkuri osui tällä kertaa kohdalle. Se oli kivaa niin kauan kuin kesti, paras paikka missä olen ikinä ollut töissä. Olisi kiva ollut jäädä juhlimaan tulevaa voittokulkua, se tulee uskokaa pois! Pois potkiminen juuri ennen sitä kun taivaasta alkaa sataa mannaa ei tunnu kivalle. Onneksi firmassa pitävät meistä hyvin huolta ja tukevat, se ei ollut kiitos ja näkemiin niin kuin täällä pahimmillaan voi tilanne olla.

Luulin ilmoituksen jälkeen, että ei tämä koville ota, iisisti vaan ja eteenpäin. Olihan tämä ollut pitkään tiedossa, että huonosti menee. Keväällä jo arvasin, että näin tulee käymään, ja parhaani mukaan siihen yritin varautua. Verkostoitua. Opiskella. Suorittaa sertifioinnin. Kesällä ajattelin, että nyt vietetään sitten kunnon kesä ja tehdään lasten kanssa kaikkea kivaa, kun ei tiedä kuinka pitkään tämä jatkuu. Ja niinhän siinä sitten kävi, että se loppui.

Alkushokin ansiosta ensimmäisistä kollegoiden myötätuntohalauksista selvisin vain kiiltelevin silmin. 24 tuntia myöhemmin tuli sitten itku, kun joku sattui ottamaan yhteyttä ja pahoittelemaan. Kaikki ne ystävät, joiden kanssa vuosien varrella on tullut tehtyä töitä... työ josta tykkää...tunne siitä, että työllä on merkitystä... ihmisarvo... joka toinen viikko tilille napsahtava palkka... taloudellinen huolettomuus... tulevaisuuden epävarmuus...

Lapset ottivat tämän elämänmuutoksen hyvin vastaan. Poika sanoi, että nythän voit olla tekemättä mitään, niinkuin normaalit ihmiset. Kukahan sillekin asioita opettaa, nyt on tainnut mennä jotain pieleen. Toivottavasti asenne tuosta korjaantuu, muuten on omena kovin kauas pudonnut molemmista puista. Tytär puolestaan melkein heitti kärrynpyörää, kun sanoin, että varhaiset aamupalaverit loppuivat tähän. Taisivat raukat olla yhtä stressaantuneita kuin minäkin siitä aamuisin sekuntikellon kanssa juoksemisesta ja ainaisesta hoputtamisesta. Ja molemmat suorastaan riehaantuivat ilosta kun kerroin, että voin tulla heidän kouluunsa syömään lounasta heidän kanssaan ja mukaan koulun retkille. Sitten ryhdyttiin yhdessä miettimään, mitä äiti alkaisi seuraavaksi tekemään. Molemmat haluavat, että tulen heidän kouluunsa opettajaksi. Tässä kohtaa voi olla iloinen siitä, että äiti on vielä cool! Muita vaihtoehtoja olivat koulun janitor, eli talkkari, tai sitten ravintola-ala. Tytär lupasi kirjoittaa suosituksen: “Ottakaa meidän äiti töihin. Se tekee maailman parasta ruokaa". Siinä se itsetunto kuulkaas taas nousee :).

Nyt sitä pystyy miettimään vapaasti, että mitäs sitä sitten tehtäis. Tilanne oli ollut pitkään ahdistava, mutta sitä lähtöpäätöstä ei millään tullut itse tehtyä. Piti vaan yrittää sopeutua ja sulautua, huoli perheen toimeentulosta painosti. Ehdotin lapsille, että myydään meidän maallinen omaisuus täällä ja muutetaan Costa Rican hiekkarannalle. Kuljetaan päivät paljain jaloin bikineissä ja uimapuvuissa, äiti pitää kotikoulua ja opettaa lapsille myös pianonsoittoa. Lisätuloja voisi saada opettamalla costaricalaisille suomea. Ehdotus ei ottanut tulta allensa. Ottaa sen oman firman naftaliinista. Sen, johon riitti aikaa kaksi tuntia viikossa ensimmäisen kahden kuukauden aikana, eikä sen jälkeen ollenkaan. Kirjoittaa, kaksi kirjansuunnitelmanraakiletta on jo työn alla. Toinen hilpeä, toinen elämän synkästä puolesta. Bipolaariainesta. Alueella on paljon firmoja ja toivottavasti myös työpaikkoja, pitää aloittaa etsiminen kunnes ensin muutaman päivän vetää henkeä. Jos vaikka vaihtaisi kokonaan toiselle uralle.

Tämä työnmenetys on minulle täysin uusi asia, ja vaikka yksinhuoltajia tunnenkin, niin tällä hetkellä kaikki ystäväni ovat töissä. Olisin tosi mielelläni kuullut teiltä kaikilta kanssasisarilta ja –veljiltä, miten te olette selviytyneet vastaavassa tilanteessa, ja pitäneet mielenne positiivisina. Minkälaisten ongelmien ja tuntojen kanssa te olette painiskelleet? Miten lähipiirinne on suhtautunut ja tukenut? Oletteko helposti löytäneet uusia töitä?

Nyt lähden siivoamaan koiranoksennusta kokolattiamatosta ja sen jälkeen virkistämään mieltäni sinfoniaorkesterin konserttin. Molemmista myöhemmin lisää.

Kirjoituksianne odotellessa,
Rakkaudella, Äiti

Lisäys listaan "Asioita, joista toivoisi, ettei ikinä tarvitsisi lapsille kertoa"

Eilen tuli postissa minulle paketti, jossa oli halpa tekonahkatakki, moottoripyörämallia. Jonkun suuren saamani trendiväläyksen johdosta sen tilasin, mutta kun hintaa oli vain $29, niin mikä ettei. Trendiväläyksestä ei ole enää muistikuvaa, ihmettelin vain, että minkä halvatun takia sen tilasin. Mutta takki nyt on kuitenkin täällä. Vetäisin takin päälleni, ja esittelin sitä lapsille, leikkien ajavani moottoripyörällä. Niin, jos joku ulkopuolinen näkisi ja kuulisi kaikki ne omasta mielestäni hirvittävän vitsikkäät jutut, joilla yritän lapsia naurattaa, pihassa olisi todennäköisesti hyvin nopeasti pii-paa-auto ja valkotakkiset miehet. Mommy, you’re weird! Pääasia että lapsilla on hauskaa. Sitten sain mielestäni aivan uskomattoman hyvän älynväläyksen, ja kysyin lapsilta, että arvatkaas mitä on seuraavassa tänne tulevassa paketissa. ”Hame? Kirja?” he arvailivat. ”Moottoripyörä!”, sanoin, ja näin lasten silmien laajentuvan ja kasvoille kohoavan samalla epäuskoisen ja odottavan ilmeen. Odotukset nousivat ilmeistä päätellen joulukuun 24. päivän illan tasolle… Siinä vaiheessa toivoin, että voisin jollain taikakeinolla saada moottoripyörän ilmestymään oven taakse, ja että voisin jollain keinolla välttyä tuottamasta sitä pettymystä, joka mielestäni niin viattomasta pilasta aiheutuu.

Maailmassa on niin paljon asioita, joiden osalta toivoisi, että niistä ei ikinä tarvitsisi lapsille totuutta kertoa. Lasten pahoinpitely ja hyväksikäyttö. Päihdeaineiden väärinkäyttö. Koulukiusaaminen. Nälänhätä. Vakavat sairaudet ja kuolema. Eläinrääkkäys. Työttömyys, ja sen seurauksena kodittomuus.

Muutaman kuukauden työttömänä ollut yksinhuoltajaäitiystäväni laittoi viime viikolla viestiä, että häätö uhkaa, jollei vuokra ole maksettu perjantaihin mennessä. Pienen yksiön vuokra kyseenalaisella asuinalueella ei ole korkea, mutta työttömälle yksinhuoltajalle sekin on liikaa täällä yhteiskunnassa, jossa työttömyyskorvausten saaminen kestää kauan, eikä mitään tukea vuoden työttömyyden jälkeen ole saatavissa. Työpaikkahaastatteluja hänellä ei edes ollut näköpiirissä, monessa vuokratyöfirmassa hän oli listoilla, ja odotti ja aktiivisesti niihin piti yhteyttä, josko sieltä kautta jotain löytyisi. Mutta mitään ei ollut löytynyt, monta kun on muutakin epätoivoista hakijaa. Niin tuli sitten se päivä, jolloin häätöilmoitus annettiin. Vuokrataloyhtiön hoitajarouva oli ollut oikeasti pahoillaan, kun joutuu äidin ja lapsen pistämään pihalle, mutta minkäs sitä työlleen voi.

Kun kuulin tästä, rupesi itkettämään. Siinä on nimittäin kuulkaa niin hyvä ihminen, ettei mitenkään ole voinut ansaita häätöä. Yksi niitä maan hiljaisia, joiden ääni ei tule kuuluviin. Hoitaa työnsä, silloin kun sitä on, ja lapsensa. Opiskelee, jotta pystyisi parantamaan omaa ja lapsensa elämänlaatua. Kasvattaa lastansa rakastavasti ja kunnioittavasti, eikä tahdo pahaa kärpäsellekään. Taistelee omaa pienen ihmisen taistelua. Eihän sellaiset ihmiset ketään kiinnosta, kun ei ole suurta draamaa, vain pieniä ja suurempia päivittäisiä vastoinkäymisiä, ainaista selviytymistaistelua. Vaikka häneltä halua tilanteen ja elämänlaadun parantamiseen löytyy, keinot ovat tällä hetkellä aika vähissä. Ensin tarvittaisiin se työpaikka, jotta voi turvata elämän perusasiat, ja opiskelu takeeksi parempaan elämään.

Jos lasten hyvä ystävä menettää kotinsa, niin miten sen voi selittää lapsille? Mieluummin kasvattaisin heidät pumpulissa, maailmassa, jossa kaikilla on aina asiat hyvin, eikä mitään kamalan pahaa kenellekään satu, ja jossa äiti tai isi pystyvät aina suojelemaan lapsiaan kaikilta maailman harmeilta. Ja miten ihmeessä kodittomuuden kynnyksellä oleva äiti selittää asian omalle lapselleen? Miltä se mahtaa tästä lapsiparasta tuntua? Pieni, viaton lapsi, jolla ei ole osaa ja arpaa tämän maailman pahuuteen. Omille lapsilleni pitäisi varmasti selittää asia mahdollisimman totuudenmukaisesti ja yksinkertaisesti. Että heidän ystävänsä äiti oli menettänyt työpaikkansa, eikä pysty maksamaan asumisestaan. Tässä on myös loistava opetuksen paikka siitä, miten tällaisessa tilanteessa voi olla tukena toisille. Heillä on aina tarvittaessa majapaikka meidän luonamme.

Tällä kertaa ystäväni oli onnistunut haalimaan vuokrarahat kokoon. Mutta työpaikkaa ei edelleenkään ole, kolmesta tämänviikkoisesta haastattelusta ja yhdestä koepäivästä huolimatta. Monta muutakin epätoivoista hakijaa on jonossa jokaiseen työpaikkaan. Seuraava suurempi maksu on autolaina, muutaman päivän päästä. Rahoitusyhtiöt ovat kovin hanakoita lunastamaan auton takaisin heti, kun maksut myöhästyvät. Asunnottomana ja autottomana, siinä joutuu aika lailla tekemään töitä, jotta pääsee takaisin pinnalle.

Totuuden kertominen lapsille moottoripyörävitsistä ei hyvän ystävän työttömyyteen ja uhkaavaan kodittomuuteen verrattuna ole asia, josta kannattaa edes stressata. Lapset eivät tarvitse moottoripyörää, heidän maailmansa ei romahda, vaikka seuraava ovikellon kilahdus ei tuo toivottua pakettia, eikä äiti tarvitse moottoripyörää ollakseen cool. Mutta tämä toinen asia, siltä todellisuudelta toivon voivani suojata lapset vielä jonkin aikaa, ja toivon, että ystäväni lapsi pystyy vielä elämään sitä huoletonta lapsuutta, joka mielestäni kuuluu kaikkien lasten oikeuksiin.

Rakkaudella,
Äiti