Tervetuloa

Tervetuloa

Friday, September 17, 2010

Lisäys listaan "Asioita, joista toivoisi, ettei ikinä tarvitsisi lapsille kertoa"

Eilen tuli postissa minulle paketti, jossa oli halpa tekonahkatakki, moottoripyörämallia. Jonkun suuren saamani trendiväläyksen johdosta sen tilasin, mutta kun hintaa oli vain $29, niin mikä ettei. Trendiväläyksestä ei ole enää muistikuvaa, ihmettelin vain, että minkä halvatun takia sen tilasin. Mutta takki nyt on kuitenkin täällä. Vetäisin takin päälleni, ja esittelin sitä lapsille, leikkien ajavani moottoripyörällä. Niin, jos joku ulkopuolinen näkisi ja kuulisi kaikki ne omasta mielestäni hirvittävän vitsikkäät jutut, joilla yritän lapsia naurattaa, pihassa olisi todennäköisesti hyvin nopeasti pii-paa-auto ja valkotakkiset miehet. Mommy, you’re weird! Pääasia että lapsilla on hauskaa. Sitten sain mielestäni aivan uskomattoman hyvän älynväläyksen, ja kysyin lapsilta, että arvatkaas mitä on seuraavassa tänne tulevassa paketissa. ”Hame? Kirja?” he arvailivat. ”Moottoripyörä!”, sanoin, ja näin lasten silmien laajentuvan ja kasvoille kohoavan samalla epäuskoisen ja odottavan ilmeen. Odotukset nousivat ilmeistä päätellen joulukuun 24. päivän illan tasolle… Siinä vaiheessa toivoin, että voisin jollain taikakeinolla saada moottoripyörän ilmestymään oven taakse, ja että voisin jollain keinolla välttyä tuottamasta sitä pettymystä, joka mielestäni niin viattomasta pilasta aiheutuu.

Maailmassa on niin paljon asioita, joiden osalta toivoisi, että niistä ei ikinä tarvitsisi lapsille totuutta kertoa. Lasten pahoinpitely ja hyväksikäyttö. Päihdeaineiden väärinkäyttö. Koulukiusaaminen. Nälänhätä. Vakavat sairaudet ja kuolema. Eläinrääkkäys. Työttömyys, ja sen seurauksena kodittomuus.

Muutaman kuukauden työttömänä ollut yksinhuoltajaäitiystäväni laittoi viime viikolla viestiä, että häätö uhkaa, jollei vuokra ole maksettu perjantaihin mennessä. Pienen yksiön vuokra kyseenalaisella asuinalueella ei ole korkea, mutta työttömälle yksinhuoltajalle sekin on liikaa täällä yhteiskunnassa, jossa työttömyyskorvausten saaminen kestää kauan, eikä mitään tukea vuoden työttömyyden jälkeen ole saatavissa. Työpaikkahaastatteluja hänellä ei edes ollut näköpiirissä, monessa vuokratyöfirmassa hän oli listoilla, ja odotti ja aktiivisesti niihin piti yhteyttä, josko sieltä kautta jotain löytyisi. Mutta mitään ei ollut löytynyt, monta kun on muutakin epätoivoista hakijaa. Niin tuli sitten se päivä, jolloin häätöilmoitus annettiin. Vuokrataloyhtiön hoitajarouva oli ollut oikeasti pahoillaan, kun joutuu äidin ja lapsen pistämään pihalle, mutta minkäs sitä työlleen voi.

Kun kuulin tästä, rupesi itkettämään. Siinä on nimittäin kuulkaa niin hyvä ihminen, ettei mitenkään ole voinut ansaita häätöä. Yksi niitä maan hiljaisia, joiden ääni ei tule kuuluviin. Hoitaa työnsä, silloin kun sitä on, ja lapsensa. Opiskelee, jotta pystyisi parantamaan omaa ja lapsensa elämänlaatua. Kasvattaa lastansa rakastavasti ja kunnioittavasti, eikä tahdo pahaa kärpäsellekään. Taistelee omaa pienen ihmisen taistelua. Eihän sellaiset ihmiset ketään kiinnosta, kun ei ole suurta draamaa, vain pieniä ja suurempia päivittäisiä vastoinkäymisiä, ainaista selviytymistaistelua. Vaikka häneltä halua tilanteen ja elämänlaadun parantamiseen löytyy, keinot ovat tällä hetkellä aika vähissä. Ensin tarvittaisiin se työpaikka, jotta voi turvata elämän perusasiat, ja opiskelu takeeksi parempaan elämään.

Jos lasten hyvä ystävä menettää kotinsa, niin miten sen voi selittää lapsille? Mieluummin kasvattaisin heidät pumpulissa, maailmassa, jossa kaikilla on aina asiat hyvin, eikä mitään kamalan pahaa kenellekään satu, ja jossa äiti tai isi pystyvät aina suojelemaan lapsiaan kaikilta maailman harmeilta. Ja miten ihmeessä kodittomuuden kynnyksellä oleva äiti selittää asian omalle lapselleen? Miltä se mahtaa tästä lapsiparasta tuntua? Pieni, viaton lapsi, jolla ei ole osaa ja arpaa tämän maailman pahuuteen. Omille lapsilleni pitäisi varmasti selittää asia mahdollisimman totuudenmukaisesti ja yksinkertaisesti. Että heidän ystävänsä äiti oli menettänyt työpaikkansa, eikä pysty maksamaan asumisestaan. Tässä on myös loistava opetuksen paikka siitä, miten tällaisessa tilanteessa voi olla tukena toisille. Heillä on aina tarvittaessa majapaikka meidän luonamme.

Tällä kertaa ystäväni oli onnistunut haalimaan vuokrarahat kokoon. Mutta työpaikkaa ei edelleenkään ole, kolmesta tämänviikkoisesta haastattelusta ja yhdestä koepäivästä huolimatta. Monta muutakin epätoivoista hakijaa on jonossa jokaiseen työpaikkaan. Seuraava suurempi maksu on autolaina, muutaman päivän päästä. Rahoitusyhtiöt ovat kovin hanakoita lunastamaan auton takaisin heti, kun maksut myöhästyvät. Asunnottomana ja autottomana, siinä joutuu aika lailla tekemään töitä, jotta pääsee takaisin pinnalle.

Totuuden kertominen lapsille moottoripyörävitsistä ei hyvän ystävän työttömyyteen ja uhkaavaan kodittomuuteen verrattuna ole asia, josta kannattaa edes stressata. Lapset eivät tarvitse moottoripyörää, heidän maailmansa ei romahda, vaikka seuraava ovikellon kilahdus ei tuo toivottua pakettia, eikä äiti tarvitse moottoripyörää ollakseen cool. Mutta tämä toinen asia, siltä todellisuudelta toivon voivani suojata lapset vielä jonkin aikaa, ja toivon, että ystäväni lapsi pystyy vielä elämään sitä huoletonta lapsuutta, joka mielestäni kuuluu kaikkien lasten oikeuksiin.

Rakkaudella,
Äiti

Monday, September 13, 2010

Lisäys listaan "Asioita, joita toivon, että en koskaan olisi tehnyt"

Sitä luulisi, että tähän ikään mennessä olisi jo sen verran järkiintynyt, ettei enää kauheasti menisi mokailemaan. Paras ystäväni on matkalla ulkomailla jo toista viikkoa, ja aina silloin kun hän on reissussa, perinteisen kaavan mukaan allekirjoittanut joutuu kummallisiin ja ennalta arvaamattomiin tilanteisiin, joissa on joskus aika mielenkiintoiset seuraukset.

Yleensä tilanteet tapahtuvat ihmissuhteiden elämännäyttämöllä. Seesteisen elämän sijaan sillä näyttämöllä tuntuu tapahtuvan jatkuvalla syötöllä jotain, ja vähän väliä on olo, että omat ihmissuhdetaidot ovat vuosien kuluessa hapertuneet, ainakin ihmiskontaktien ja –kohtaamisten lopputuloksista päätellen. Minulla on tähän kaksi voimassaolevaa teoriaa. Ensimmäisen teoriani on ns. elämänkolhuteoria. Sen mukaan iän myötä ja kovia kokeneena elämän kolhuissa sitä on tullut niin varovaiseksi ja epävarmaksi omista ihmissuhdetaidoistaan, että jännityksen ja mokaamisen pelossa kaikki menee pieleen. Toinen teoria on ns. perfektioteoria. Tämän teorian mukaan ihmissuhdetaidot ovat vuosien aikana opituista asioista itse asiassa kasvaneet, mutta ymmärryksen kasvaessa ovat myös odotukset ja vaatimukset ihmissuhteiden hallintaan kasvaneet, tässä tapauksessa ei yhtä mittaa, vaan yltiökriittiselle tasolle, jossa hyväksyttyä on vain täydellinen onnistuminen. Pienetkin vastoinkäymiset saavat perfektionistin tolaltaan, sillä nykyisen tietämyksen valossa asiat olisi pitänyt pystyä hoitamaan toisin. Ihmissuhteiden viidakossa suunnistamiseen on suunnattomasti avuksi ystävä, jonka kanssa eri tilanteita ja asioita pystyy puimaan niin, että lopputulos on edes jotenkin kelvollinen.

Se teorioista, sillä tällä kertaa odottamattomat tilanteet eivät liity ihmissuhteisiin suoranaisesti. Aikaisemmassa blogissa olinkin jo kertonut vapaaehtoistyöstäni Parenting Alone –organisaatiolle. Parenting Alone, ja muut vastaavat hyväntekeväisyysjärjestöt toimivat yksinomaan lahjoitusvaroin. Varoja saadaan yksityisiltä lahjoittajilta ja yrityksiltä. Palkattuja työntekijöitä järjestöissä on vähän, suurin osa on vapaaehtoisia, jotka haluavat lahjoittaa omaa aikaansa hyvään tarkoitukseen. Jotta rahoitusta toiminnalle saadaan, pitää tietysti olla lahjoittajia. Ja jotta olisi lahjoittajia, pitää ihmisten tietysti olla tietoisia, että tällainen organisaatio on ensinnäkin olemassa ja toisekseen tekee hyvää työtä hyvän asian vuoksi. Ja jotta ihmiset saadaan tietoiseksi hyvästä asiasta, pitää tietysti olla julkisuutta. Ja jotta julkisuutta saadaan, pitää tietysti näkyä mediassa. Ja tästä alkaa allekirjoittaneen koettelemukset, joiden seurauksena toivon, että aikamatkailu ja asioiden muuttaminen menneisyydessä olisi mahdollista…

Parenting Alonen johtaja otti yhteyttä paikalliseen tv-kanavaan, ja pyysi, että he tulisivat tekemään jutun organisaation toiminnasta. Medianäkyvyyttä, kuulemma. En tosin tiedä ketään, joka täällä paikallisuutisia seuraa aktiivisesti, kanavia on niin monta ettei tiedä mistä valita, ja paikalliset tarinat niin surullisia, että jos oikein haluaa iltansa pilata, niin eikun katselemaan median revittelyä kurjilla ihmiskohtaloilla. Yksi tv-kanava tästä aiheesta sitten kiinnostui, ja lupautuivat tekemään jutun. Halusivat sitten siihen juttuun mukaan jonkun, joka on saanut Parenting Alonelta tukea omaan ja perheensä yksinhuoltajaelämän haasteisiin. Olivat sitten Parenting Alonesta ehdottaneet minua haastattelun kohteeksi. Ehdotin, että eikö olisi ketään muuta, joka haluaisi oman minuuttinsa kuuluisuudessa. Ovat niin huomionhakuista kansaa, nämä amerikkalaiset. Kyllä sieltä joku sanavalmis löytyy, joka haluaa tuoda oman elämänsä ja kaikki huolet muitten pällisteltäväksi. Mutta olin kuulemma paras tähän tehtävään. No olkoon, hyvän asian eteen on uhrauduttava.

Oma kuvionsa oli saada lapset suostuteltua kuvauksiin, sillä heistä piti saada taustakuvaa jutulle. ”Äääää, emmä haluu telkkariin”, veti isompi suunsa uu:ksi väärinpäin ja itki tekoitkua. ”Äääää, emmä haluu telkkariiin”, alkoi pienempi toistaa kaanonina, suu ihan samanlaisena uu:na. En nyt ihan päässyt selville, että luulivatko he, että heidät suljetaan telkkarin sisään, vai ymmärsivätkö mistä oli kysymys. Tilanteen laukaisemiseksi ryhdyin pelleilemään, että mitä vastaan haastattelukysymyksiin: ”Ummmm, I dunno”, eli ”öööö, emmä tiijä”. Se rupesi jo naurattamaan lapsiakin, ja vihdoin suostuivat.

Eilen sitten tuli tv-kanavan yhdenmiehen kuvausyksikkö paikalle. Mikrofonit kaulaan ja eikun nauha pyörimään. Lapset menivät itse haastattelun ajaksi yläkertaan pelailemaan. Olin etukäteen tietysti heidät lahjonut, että jos nyt kaikki menee hienosti, niin sitten tulee lelut palkkioksi. Ja hiljaa pitää olla… Pari rentoa kysymystä aluksi (mikä on nimesi, kuinka vanhoja lapset, kauanko sitten erosit). Ja sitten rupesi tulemaan niitä vaikeampia. Mitä organisaatio on tehnyt hyväksesi? No ei se mikään vaikea kysymys ollut, mutta vastaus oli vain himpun verran fiksumpi kuin ”Ummmm, I dunno”, tai siltä ainakin näin jälkikäteen tuntuu. Siinä vaiheessa alkaa yläkerrasta kuulua lasten kiljumista. Toinen kiusaa kun toinen ei pelaa reilusti, ja sitten pienempi ryhtyy kiljumaan. Äiti kapuaa yläkertaan, kahden käden nyrkkejä heilutellen ja jalkojaan tömistellen, hirviöirvistys kasvoillaan, no ainakin mielessään, ja hiljentää lapset rauhallisesti suomen kielellä. Kätevää tietyissä tilanteissa puhua kieltä jota muut ei ymmärrä. Alas tullessa kamera pyörii edelleen, ja äiti parahtaa, että jos tuo tulee telkkarista, niin sitten haastan teidät oikeuteen! Johon kuvausyksikkö, että mitäs siitä, sehän on ihan normaalia elämää. Haastattelu jatkuu ryöpyllä sensaatiohakuisia, johdattelevia kysymyksiä. Oliko pahoinpitelyä? No ei. Miltä tuntuu, kun joutuu kieltämään lapsilta jotain, kun ei ole rahaa? Ei miltään, koska teen sen muutekin, sillä haluan opettaa lapsille, että aina ei saa mitä haluaa, eikä tässä nyt tilanne niin paha ole, monella on asiat paljon huonommin. Ei tästä tule hohdokasta tarinaa. Lopuksi vielä kuvataan sitä, kun kivasti puuhamme yhdessä, pelataan peliä ja laitetaan pihalle telttaa pystyyn, ja kun lapset leikkivät ja kirmaavat pihalla.

Lopputulos tulee kuulemma olemaan 1,5 minuuttia koko organisaation toiminnasta, josta minun haastattelun osuus on ehkä noin 20 sekuntia. Siihen 20 sekuntiin mahtuu kuulkaas aika paljon sönkkäystä, takeltelua ja änkytystä. Se voi olla aikamoista rahoittajien karkotusta meikäläisen osalta. Sanotaan, että kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta. Toivottavasti se pitää paikkansa tässäkin tilanteessa. No, ainakin lapset olivat söpöjä. Tulisipa ystäväni pian takaisin, ennen kuin ehdin tehdä mitään tämän hölmömpää.

Rakkaudella,
Toivottavasti taas vähän viisaampi Äiti

Thursday, September 9, 2010

Amerikkalaisen deittailun pelisäännöt hukassa

Aamulla satoi kaatamalla, jotkut hurrikaaninrippeet yltivät tännekin. Äiti täällä sataa, sanoi tyttö nyreästi kun aukaisi auton oven kipittääkseen koulun edessä kiemurtelevasta autoletkasta sisälle kouluun. Niinpä niin lapseni, Suomessa sataa syksyllä aina. Tai ainakin melkein aina. Tämän päivän säätiedotuksen tarjosi äiti, joka kertoi, että siellä oli ollut taas ihana aurinkoinen syyspäivä. No, jossain päin sataa aina, ja tänään se oli täällä. Autoletkamatka jatkuu sitten töihin asti. Puhelimen kalenteri hälyttää viidentoista minuutin varoituksen palaveriin. Se palaveri meni sivu suun, matka jatkuu muttei joutuisasti. Varmaan taas joku onnettomuus. Seuraavan palaverin varoitushälytys pirisee. Taitaa sama käydä sillekin. Millään en ehdi ajoissa, enkä ainakaan noutamaan sitä kaikkein tärkeintä, joka-aamuista elämän eliksiiriä, kahvimukillista, jota ilman ei työpäivä ala iloisissa merkeissä eikä silmät aukea.

Siinä matkan taittuessa onkin sitten mukava ajatella niitä näitä, kun liikenne seisoo ja auton katto kumisee sateessa kuin rumpu. Tähdenlentoja, tykinkuulia, kuvailivat lapset aamulla sadepisaroita sivuikkunoissaan. Mitähän sitä laittaisi ruuaksi. Ja olikohan siellä kaapissa enää mitään. Ei varmaan kun eilenkin nautimme hurrikaanisateesta, eikä sateella ole kiva mennä kauppaan. Varsinkaan lasten kanssa. Ja varsinkin, jos hehtaarihallin parkkipaikalta saa sen viimeisimmän ruudun.

Sateiselta parkkipaikalta mailin päässä kaupan ovet - kuvitelmasta ajatukset juoksevat hypoteeseihin. Otetaan pieni ajatusleikki ja oletetaan, että allekirjoittaneella olisi seuraelämää. Tähän mennessä on selvinnyt muilta ystäviltä ja tuttavilta, että deittailu täällä ei ole välttämättä alusta lähtien vakavamielistä. Tärkeitä on, että on deittejä. Aiemmassa blogissa aiheesta jo mainitsinkin, kun 10 vuotta nuorempi neiti kävi vähän väliä deiteillä monen eri ihmisen kanssa. Ilmeisesti, en ole kyllä ihan satavarma, on ihan hyväksyttyä, että sitä deittailee useampaakin henkilöä samaan aikaan. Onhan se ainakin tehokasta, voi tehdä samalla vertailevaa tutkimusta, eikä kevyessä deittailussa tarvitse sitoutua mihinkään vakavaan. Ja sekin on mukavaa, ettei tarvitse rynnätä vakavaan parisuhteeseen heti toisen tavattuaan, vaan voi tarkkailla tilannetta ja sen etenemistä vähän niin kuin pienoisen välimatkan päästä. Ei tarvitse ostaa sikaa säkissä niin sanoakseni, vaan tutustua ja tunnustella, että onko tuo toinen nyt sellainen, että tästä kannattaa lähteä mitään vakavampaa kehittelemään. Lisäksi olen ymmärryksessä, että jossain vaiheessa on kuitenkin asiallista sopia, että ”we are dating exclusively”, eli deittaillaan vain toisiamme, ja muut kandidaatit jätetään langalle.

Kuten oheisesta hypoteettisesta asettelusta käy ilmi, kuviossa on aika monta asiaa, jotka eivät ole ihan vielä selvillä: 1) onko ok, että deittailee useampaa henkilöä samaan aikaan, 2) jos useamman henkilön deittailu samanaikaisesti on ok, onko sopivaa, että siinä vaiheessa kertoo kaikille osapuolille, että deittailee monta henkilöä samanaikaisesti - ”kyllä deittailen muitakin, deittejä on joka illalle ja parhaimmalle kaksi” – 3) missä vaiheessa julistetaan, että deittaillaan vain toisiamme, ja onko siitä keskusteleminen edes sallittua, vai pitäisikö tämän aikapisteen olla molemmille osapuolille itsestään selvää.

Toinen asiakokonaisuus, joka painaa mieltä, on se, että entäs kun haluaa vain deittailla, eikä mitään sen vakavampaa. Seuraa konserttiin tai tapahtumaan, tai vastaavaa. Naispuoleisten yh-ystävien kanssa ei koskaan ole yhteistä aikaa, suurin osa huolehtii lapsistaan koko ajan. Ilmoituksen laittaminen nettiin nainen-hakee-naista –palstalle todennäköisesti tuottaa väärän lopputuloksen. Miesseura on ajoin ihan mukavaa, joten deittailu olisi varmaan ihan kiva vaihtoehto. Mutta millä tehdä tämä deittailun vakavuusasteen, tai siis sen vakavuuden puuttumisen, toiselle osapuolelle selväksi? Heti ensimmäisessä keskustelussa ”tehdäänpä pelisäännöt selväksi, että en muuten ole kiinnostunut parisuhteesta, mutta jos seura kelpaa niin sitten”, vai sitten kun jo vähän tunnetaan? Ensimmäisessä vaihtoehdossa voi kandidaatti ottaa nokkiinsa, varsinkin jos asian hänelle tökerösti esittää, että mitä tuo nainen minusta oikein ajattelee, tässähän on tarkoitus vain tutustua eikä sen kummempaa. Toisessa vaihtoehdossa voi olla yhtä huono lopputulos. Asiat lähtevät etenemään liian kovalla vauhdilla ja sitten siinä saakin polkea jarrua ja selitellä, että en ihan tällä tarkoituksella ollut liikkeellä. Josta toinen voi myös ottaa hyvinkin nokkiinsa, varsinkin jos asian hänelle tökerösti selittää. Tai jättää selittämättä ja vain antaa ymmärtää. Varsinaista tasapainoilua vaihtoehtojen kanssa, liian vaikeaa. Täytyy varmaan kutsua naapurin rouva joku ilta happy hourille, jos jotain ohjenuoraa löytyisi.

Autoletkamatka on päätynyt työpaikan parkkitaloon, joka on melkein tyhjä. Hurrikaanisateet, oiva tekosyy jäädä kotiin tekemään etätyöpäivää. Työkaverin käyttämä tavallinenkin autopaikka on tyhjä, mutta eri syystä. Hän on työmatkalla Kolumbiassa. Ei ihan vaaratonta hommaa se. Meillä on 24 tunnin sopimus. Jos hänestä ei kuulu mitään 24 tuntiin, minun pitää tehdä hälytys ja aktivoida kaikki mahdolliset tahot ja organisoida lunnasrahojen keruu, jotta tässä tapauksessa todennäköisesti kidnapattu kollega saadaan takaisin. Mitäpä sitä ei tekisi leipänsä eteen, mutta vaarallisen työn lisä olisi varmasti ihan mukava.

Rakkaudella,
Äiti

Sunday, September 5, 2010

Päivän saarna

Olo on taas kuin puulla päähän lyötynä – miten kaikki näyttääkin nyt niin selkeältä vaikka vasta muutama tunti sitten oli ihan päinvastoin. Raskain mielin, huolien painamana ja vihaisena matkasin aamulla kirkkotiellä. Rahahuolet kasaantuvat, miten tästäkin koettelemuksesta taas selvitään, miksi kaikki on niin vaikeaa, miksi huolet eivät koskaan lopu, ja mitähän vielä seuraavaksi. Johonkin tämä paha olo on pakko päästä purkamaan, ja käyn mielessäni kuvitteellisia keskusteluita siitä, miten ilkeästi sivallan toista ihmistä sanaisella miekalla, päästän ulos kaiken sen pahan olon joka sisälläni kiehuu. Tämän yhden kerran vain, sen jälkeen käyttäydyn taas kristillisesti. Samalla tiedän, että se ei auta, tämä ei nyt ole toisten syy vaan ihan omani. Minun olisi pitänyt tehdä fiksumpia kulutuspäätöksiä, ja asioilla märehtiminen ja toisen loukkaaminen ei tilannetta muuta. Lopputuloksena olisi entistä pahempi olo. Mutta miten pystyn olemaan purkamatta oman pahan oloni toiseen ihmiseen?

Vastaavia tilanteita, hurjia sisäisiä taisteluita ja huolten varjostamia päiviä on tullut eteeni viimeisen puolentoista vuoden aikana usein. Jaa, etteikö niitä olisi ollut ennenkin. Oli niitä toki aiemminkin, mutta nyt olen alkanut tiedostamaan nämä ihan eri lailla. Ahdistukseeni on vastattu vähintään 78 kertaa puolentoista vuoden aikana. Joka sunnuntai. Ja usein myös muina päivinä. Taistelen vastaan, en halua taipua, haluan pitää kiinni vanhasta, totutusta, mutta se tie tuo vain lisää pahaa oloa ja tuskaa, se on nähty eikä se ole ratkaisu. Välillä joka sunnuntainen asetelma kirkossa saa ihan koomiset piirteet. Tiedän jo etukäteen, että tulen taas murenemaan sisältä, jotta voin kasvaa vähän matkaa taas suorassa. Todennäköisyydet ovat jo aikoja sitten pienentyneet olemattomiin, vastaava kun on toistunut joka kerta, koskaan en ole jäänyt vastausta vaille, aina poistun puhdistuneena ja rauhassa. Kun istun kirkon penkkiriviin sisäänpäin kääriytyneenä ja täynnä ahdistusta viikon aikana patoutuneista asioista, en voi kuin hymyillä, että mitähän Sinulla tällä kertaa on varattuna minua ojentaaksesi. Ymmärrystä, lohdutusta, rauhaa, rakkautta ja lempeää ohjausta oikeaan suuntaan. Ja se yksi kerta, jolloin Sinä todella järisytit maailmaani. Usein itken. Pahaa oloa, helpotusta, kiitollisuutta. Janoan lisää. Viimeistään perjantaina alan jo odottamaan sunnuntaiaamua. Se ainoa aamu viikossa, jolloin voisin nukkua pidempään ja jota ennen varjelin kaikelta suunnitelmallisuudelta, ei paina vaakakupissa enää mitään.

Tämän päivän saarna käsitteli sitoutumista. Jos haluaa olla sitoutunut Jeesuksen opetukseen ja Jumalaan, se pitää tehdä koko sydämestään, eikä jättää puolitiehen. Poistun tilaisuudesta vapautuneena, tämän kerran selviydyn voittajana. Kiusaus toisen loukkaamiseen on kadonnut, sen sijalle sydämeeni on tullut rauha. En voi loukata toista vain tämän yhden kerran ja sitten jatkaa elämääni kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kaikki tai ei mitään. Kiitos tästäkin opetuksesta ja tilaisuudesta kasvaa.

Ohessa on linkki kirkossamme usein esitettyyn lauluun, joka saa minut aina itkemään. Sen oheiset sanat sopivat tähän(kin) tilanteeseen. Haluan muuttua ja haluan oppia lisää, olen kiitollinen siitä, että silmäni ovat avautuneet.

Heal my heart and make it clean
Open up my eyes to the things unseen
Show me how to love like You have loved me

http://www.youtube.com/watch?v=UXCoHxX1OC8

Rakkaudella,
Äiti

Wednesday, September 1, 2010

Muutoksen kourissa

Syksy on tulossa tännekin. Vielä sitä ei lämpötilasta juuri huomaa, päivällä on edelleenkin noin 35 astetta. Mutta iltaisin on jo hieman viileämpää. Selkeimmin syksyn tulon huomaa siitä, että illalla pimenee aikaisemmin. Tähän aikaan vuodesta kaipaan Suomeen. Kirpeät syysilmat, kauniit värit luonnossa, ihanan raikas tuoksu ilmassa. Nauttikaa minunkin puolestani! Kaikista vuodenajoista syksy on minulle eniten sisäisen muutoksen aikaa. Syksyn aktiviteetit alkavat, on kiva aloittaa kaikkea uutta tekemistä kun koko kesä on rentouduttu. Mieli pursuaa ideoita ja tarmoa, halua itsensä kehittämiseen. Ehkä se kaikki on imeytynyt selkäytimeen vuosien koulunpenkin kuluttamisen jälkeen, että kun syksy tulee, niin sitten taas opitaan. Vaikka elämänkoulussa.

Koska rakastan syysvaatteita ja -kenkiä, olen innolla syksyisin paneutunut myös ulkoiseen muutokseen. Vaatekaappiin on löytynyt uusia vaatekappaleita, ja kenkäkaupassa villiinnyn täysin. Täällä on muuten säätilan yksi erikoislisäpiste se, että käytännössä ympäri vuoden voi kulkea kauniissa kengissä! Yleensä muodonmuutos on mukavaa. Tänä vuonna asiat näyttävät olevan toisin. Kaikki alkoi siitä, kun viime viikolla kollega sanoi töissä, että oletkos tehnyt jotakin tukallesi, se näyttää ihan erilaiselta. Vedin suuni nyrpeän tiukaksi viivaksi ja totesin, että en ole, vaan kaikki on suuren hiustenlähdön ansiota. Minä luulen, että kyse on nyt vähintäänkin jonkinlaisesta puutetilasta, mutta lääkäri aikansa tukkaani nyittyään sanoi, että ei tässä mitään, ihan normaali. Eipä vaan katsonut sitä, miltä kokonaisuus näytti – tasaiseksi leikattu tukka näytti takaa siltä, että sieltä olisi kaksi kolmasosaa kynitty pois. Syytteli keväistä tyräleikkaustani, ja kyseli stressistä. No stressiä ei tässä ole ollut sen enempää viime aikoina, mutta ehkä neljässä vuodessa tehdyt kolme leikkausta ovat vaikuttaneet osaltansa asiaan. Se ei kuitenkaan kokonaan voi selittää sitä, miksi hiukset tällä tahdilla karisevat. Jos joku tietää, mikä voi aiheuttaa hirveitä hiustenlähtöjä, niin laittakaahan ylös. Menen ensi viikolla lääkärille, ja sanon suorat sanat, eikä muutama diagnoosiehdotus varmasti pahenna asiaa. Tämä tyttö kun ei turhista valita. Puoli vuotta kestin kipua ennen kuin menin tyrän vuoksi lääkärille. Vatsassa oli hurja repeämä, ei ihme että vähän, eikun paljon, sattui. Eli eiköhän tässä nyt lääkärin kannattaisi luottaa siihen, että potilas tietää mitä puhuu.

Kollegan kommenteista sain vihdoin potkun varata ajan kampaajalle. Kampaajakäynti on yleensä minulle ihana breikki. Ollaan vuosien varrella kampaajani kanssa tultu niin tutuiksi, että halataan aina kuin parhaatkin kaverit ja vaihdellaan kuulumisia. Se ystävällisyys taitaa kuulua toimenkuvaan, mutta mukavaa kuitenkin. Aina olen ollut tosi tyytyväinen hiuksiin käynnin jälkeen. Leikataan niin, että tämä näyttää vähän tuuheammalta, hän sanoi ja ryhtyi toimeen. Pitkät hiustenrippeet tippuivat lattialle, ja lopputulos oli, ei nyt sentään kynitty, mutta huomattavasti lyhyempi kuin entinen mitta. Kylmä hiki nousi pintaan ja paniikkikohtaus lähestyi, kun mielessä vilisivät ne kaksi kamalinta kertaa, kun hiukseni pilattiin. Kummallakin kerralla olin hiusmallina, luulin saavani kivat hiukset ja ihan ilmaiseksi. Hah hah. Ensimmäisellä kerralla kysyttiin, että tykkäätkö punaisesta. Lopputulos oli kirkkaan oranssi. Ne jotka tuntevat minut, nyt saa nauraa. Vieläkin harmittaa ja siitä on jo yli 20 vuotta. Toisella kerralla olin olevinani tarkempi. Sanoin suoraan, että en halua lyhyitä hiuksia. Ja tuloksena – pari pitkää haiventa niskassa ja muuten ihan poikatukka. Jee. Tämän leikkuukerran lopputulosta hetken asiaa sulateltuani kuitenkin totesin itsekseni, että ei tässä nyt auta ruveta poraamaan, eletään sillä mitä Luoja suo, nyt ainakin näyttää siltä että minulla on hiuksia, eikä hiirenhäntä. Ja minusta tämä näyttää ihan pirtsakalta ja nuorentavalta (tässä iässä tärkeää), ja tätä voi muotoilla vaikka miten, korvan taakse, kasvoille, kiinni, auki, kiharaksi, tikkusuoraksi ja siltä väliltä.

Pientä itsetunnon latistusta on kuitenkin tuonut se, että kukaan muu ei taida tästä hiusmallista pahemmin välittää, ja tästä minulla on suora todiste. Yleensä täällä on tapana, ainakin naisten kesken, tehdä kohteliaita kommentteja toisten kivoista vaatteista, koruista ja muista asusteista, ja tietysti hiuksista. Ainakin se on tapana kommentoida, että kas vain, olet käynyt kampaajalla, vaikka ei siihen sitten lisättäisikään, että näyttääpä kivalta. Tällä kertaa – ei yhtä ainoaa kommenttia, ei edes ilman sitä kohteliasta näyttääpä kivalta, ja nyt on jo kaksi työpäivää kulunut ja kymmeniä työkavereita ainakin ohimennen tavattu. Joko tulos on aivan karmiva, tai sitten muutos on shokki tälle yhteiskunnalle, jossa naisen kuin naisen normitukka on pitkä. No, koen muutekin olevani marginaaliryhmää – ulkomaalainen, liberaali, terveysintoilija, telkkarinvastustaja, en hae parisuhdetta, yksinhuoltaja joka pärjää omillaan, ei velkataakkaa, joten eiköhän yksi lyhyt tukka mene siinä sivussa.

Kuitenkin koen tarvetta luoda olemuksestani hieman feminiinisempää tasapainottamaan kadonneita kiehkuroitani. Luonnollinen aloituskohta on vaatevaraston uudistaminen. Jippii! Tänä syksynä kuitenkin viime kesän matkustelun synnit vielä painavat, tai siis pitävät pankkitilin saldon alhaisena. Ja lasten tarpeet koulun aloitukseen saavat prioriteettiaseman. Menevät pahaiset kasvamaan niin paljon, että vaatteita ja kenkiä saa olla yhtenään ostamassa. Pojan jalan kasvuvauhti on niin hurjaa, että jos sama tahti jatkuu, hänellä on aikuisena jalan koko 50. Sitten niitä saa olla kierrättämässä, vaikka käyttöikää vaatteille ja kengille tulee puolesta vuodesta vuoteen, ja ovat sen jälkeen ihan hyvässä kunnossa. Olisi minustakin mukava uusia koko vaate- ja kenkävarasto puolen vuoden välein, nii-in. Tosiasioita ei kuitenkaan voi ohittaa, joten äiti pistää vaatevaraston muutostarpeensa sivuun, ja alkaa miettiä muita muuttumismahdollisuuksia. Silittämättömien vaatteiden pino! Siitä metrin korkuisesta pinosta löytyykin monta vaatekappaletta, jotka olivat jo painuneet unholaan. Lopun vaatevaraston inventaario. Kun heitän pois ne vaatteet, joita en ole vuosiin käyttänyt, näkyvyyttä tulee nykyiseen vaatevarastoon. Silitän ja kokeilen. Hmmm. Pienoista kutistumista. Jaahas, tarvii ottaa myös tuo painonpudotus tähän muuttumisleikkiin mukaan. Mistä sitä aina vyötärölle kertyykin. Ja meikäläisellä ensimmäisenä aina vyötärölle. Olen kuulkaas niin monet kerrat kuullut, tutuilta ja tuntemattomilta, että oletkos raskaana. Tytärkin on useampaan kertaan todennut, että äiti onko sinulla vauva masussa, ja tullut taputtelemaan vatsaani, tai että äiti, näytät siltä että sinulla on vauva masussa. Totuus kuullan lasten suusta. Tässä asiassa laitan ainakin 90%, no tai ainakin 50%, ok 20% syystä sen kontoille, että olen kantanut lapsia vatsassani 18 kk, ja lisäksi sitä aluetta tyrän vuoksi on operoitu. Ehkä pitää ottaa nuo vatsalihasliikkeet myös ohjelmaan. Kymmenensataatuhatta vatsalihasta, eiköhän sitä sillä saa litteämmän vatsan.

Jollei olemassa olevan vaatevaraston suhteen kauhean pitkälle pötkitä, pitää ottaa käyttöön kengät ja asusteet. Kokeilkaahan kuulkaas, miten erilaiseksi saa jonkun vanhan vaatekappaleen, kun lisää leveän vyön, kaulaan kietaisee huivin, tai laittaa näyttävän kaulakorun, tai ranteet täyteen renkaita, mekon kanssa legginsit, tai mekon alle paidan. Luin netistä naisesta, joka vuoden ajan käytti samaa mustaa mekkoa (oli useampi kappale, mutta sama malli), ja sai asusteilla sen näyttämään ihan erilaiselta päivästä toiseen. Siinä hyvä esimerkki miten uusiokäyttää vanhaa. Kengät ovat heikkouteni. En kehtaa edes kertoa, kuinka monta paria minulla niitä on. Todetaan nyt vaan, että jos kuluttaisin yhdet kengät loppuun kävellen niissä kolme vuotta yhden päivän viikossa, minun pitäisi seuraavan kerran mennä kenkäkauppaan vasta vuosikausien päästä. Kokoelma ei tosin ole ihan vasta hankittu, vanhimmat ovat jo ainakin 10 vuotta. Joten jotkut niistä ovat varmaan tulleet jo toistamiseen muotiin! Ja minkä hiusten lyhyydessä menettää, sen kengän koron korkeudella kompensoi. Nelituumaiset jalkaan! Eiköhän näillä konsteilla selvitä muodonmuutoksesta. Tai sitten pitää vain sitäkin enemmän panostaa siihen henkiseen kehitykseen.

Mikä yhteensattuma! Juuri tätä kirjoitellessani soittivat lempivaateliikkeestäni. Kertoivat, että koko syys- ja talvikokoelma liikkeessä on tarjouksessa osta yksi, saat toisen puoleen hintaan. Asiakaspalvelua isolla A:lla, sanon minä, soittelevat uskollisille asiakkailleen ja kertovat että nyt voi säästää. Siis säästää sen teorian mukaan, jossa jokainen säästetty prosentti on voittoa, huolimatta siitä kuinka paljon rahaa loppupelissä kuluu. Eikä kyseessä ole edes mikään high end boutique, vaan ihan tavallinen normaalihintainen kauppa. Omistaja on ihan yhtä ystävällinen kuin kampaajanikin, aina halataan ja vaihdellaan kuulumisia. Imarteluiden tulva pehmittää kovankin kitsastelijan lompakon lukkomekanismin. Omistaja osaa lisäksi antaa aivan loistavia pukeutumisvinkkejä, joka ikiseen sieltä ostettuun vaatekappaleeseen olen ollut tosi tyytyväinen ja käytän niitä usein. Kirottua, nyt on suuri kiusaus. Tämän kirjoituksen myötä olin ehtinyt jo virittäytyä sellaiseen syysmuutoshurmokseen, että täytyy varmaan kaivella sukanvartta!

Rakkaudella,
Äiti

Monday, August 30, 2010

Tarvitaan: ruohonleikkauksen opettaja, miel. kokemusta ruohonleikkuripelkotiloista

Sain tänään kaksi työtarjousta. Toinen tuli mieheltä, joka oli asentamassa naapurille pihaan kastelujärjestelmää. Huhkin samanaikaisesti oman pihani kimpussa, laulatin sitä aiemmin mainittua pensastrimmeriä, ja toisena aseenani oli oksaleikkuri. Trimmeri oli muuten pitkän aikaan käyttämättömänä. Edellisen kerran pensaita katkoessani katkaisin myös trimmeriin kytketyn sähköjohdon... Iloisesti leimahti! Ei tullut sähköiskua, mutta sulakkeet kyllä meni. Siitä viisastuneena tänään vähän varovaisemmin.

No niin, takaisin työtarjouksiin. Kastelujärjestelmämies ilmeisesti huomasi, että siinäpä vasta työteliäs rouva, ei kavahda kovaäänisiä laitteita (paitsi sitä ruohonleikkuria mutta sitä hän ei millään voinut arvata), hikeä ja raskasta ruumiillista työtä, ja huikkasi kadun toiselta puolelta leikillään, että sinunhan pitäisi tulla minulle tekemään hommia. No mikäpä siinä, sanoin minä. Kyllähän sitä puutarhoja hoitaisi, varsinkin jos saisi hyvän palkan. Tämä kohta pitää valitettavasti uranvaihdon jäissä. Tilanteesta tuli hetkeksi hieman kiusallinen, kun kastelujärjestelmämiehen oma työporukka oli siinä vieressä maata kaivamassa. Varmaan ajattelivat, että kohta tulee potkut, ollaan hoidettu hommat huonosti kun pomo haluaa tuollaisen mimmin palkata. No siihen sitten naapurin rouva paikalle, se, jolle tätä kastelujärjestelmää oltiin asentamassa. Hetken työmiesten tekemisiä tarkasteltuaan hän ruhtyi tutkailemaan oksankarsintaprojektiani, ja huikkasi myös, että tulehan hänellekin tekemään harvennushommia. No mikäpä siinä, sanoin minä.

Oman kokemukseni mukaan, eli suppealla otannalla, ei edes googletilastoa tukemassa väitettä, naiset eivät täällä metropolin alueella ole kovin hanakoita ulkotöihin tarttumaan. Tai muutenkaan erityisen työteliäitä. Suomalaiselle on selkäytimeen juurrutettu, että jollei työtä tee, sen ei pidä leipää syömän. Mikään työ ei ole liian pieni, etteikö sitä voisi hoitaa tänään jättämättä sitä huomiseksi, sillä sen minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Työ määrittelee suomalaisen, ja työteliäitä, kaikkensa antavia ihmisiä arvostetaan. Ei sen vaimon ulkonäöllä niin väliä, kunhan on toimelias!

Sinänsä ihan hyvä, että osataan ottaa rennommin, mutta ei sitä aina avuttomaksi pidä heittäytyä, varsinkaan jos ei ole miestä talossa. Täällä suburbiassa vaan harvemmin näkee naisia puutarhahommien raskaimmissa töissä. Niinpä koen täällä itseni varsinaiseksi kummajaiseksi, kun teen puutarhahommia hiki hatussa, nostelen kiviä ja kärrään hiekkaa, ihan oikealla haravalla hiirenhiljaaa haravoin useampaan kertaan syksyllä lehtiä, enkä terrorisoi koko naapurustoa lehtipuhaltimella. Ehkä ne naapurit jossain vaiheessa toteavat että hullu mikä hullu, ja jättävät silmien pyörittelyn sikseen.

Omin silmin olen kyllä nähnyt, että joku muukin kuin kastelujärjestelmämies täällä arvostaa naisten työteliäisyyttä puutarhahommissa. En siis omin silmin ko. henkilöä ole nähnyt enkä tavannut, mutta luin hänen online deittisivulle jättämänsä seuranhakuilmoituksen: "en tule leikkaamaan nurmikkoasi". Ehkä pitäisi päästä eroon siitä ruohonleikkurikammosta!

Rakkaudella,
Äiti

Sunday, August 15, 2010

Miksi monet hyvät miehet ovat köyhiä

Edellisen vakavamielisen pohdiskelun jälkeen vähän kevyempään aiheeseen, kun on punkkulasikin kerran lauantai-illan kunniaksi juotu, ja juttu luistaa. Mieltäni on nimittäin askarruttanut jo jonkin aikaa se, että miksi hyvät miehet ovat köyhiä. Kaiken todennäköisyyden mukaan ylimpään tuloluokkaan on myös kertynyt hyviä miesyksilöitä, ja alimpaan tuloluokkaan niitä, joita ei olisi koskaan toivonut tapaavansa. Ja koska tämä ei ole eksaktia tiedettä, niin kenenkään ei tule mieltään pahoittaman tästä pohdiskelusta, vaan on huomioitava, että tämä miesotos kattaa osan omaan henkilökohtaiseen ystäväpiiriini tällä hetkellä kuuluvista miehistä, yhdistäen nämä vallalla oleviin stereotypioihin.

Aloitetaan hyvän miehen määritelmällä. Jokaisella meistä on varmasti oma listansa niistä luonteenpiirteistä, jotka kuvaavat hyvää miestä, ja tässä muutama yleisesti tunnettu asia: Hyvä mies ei ole väkivaltainen, alkoholisti tai narkkari. Hyvä mies on uskollinen, huomaavainen, ystävällinen ja kohtelias. Hyvä mies tekee työnsä ja kantaa vastuunsa. Naisille tärkeitä ominaisuuksia ovat miehekäs, hauska, romanttinen, ja muistaa merkkipäivät. Kun kaivaudutaan näiden yleisesti tunnettujen ominaisuuksien ja itsestäänselvyyksien alle, alkaa tulla esille enemmän ominaisuuksia, jotka ovat erilailla tärkeitä eri ihmisille. Omaan listaani on tullut lisäksi seuraavia ominaisuuksia: pitää huolta perheestään, viettää aikaa perheensä kanssa, on kiinnostunut perheen jäsenten elämästä, tekemisistä, ajatuksista, on hyvä isä ja roolimalli lapsilleen, osoittaa lapsilleen, että rakastaa näitä. Oheiset asiat eivät mielessä käyneet sinkkuaikana. Muita minulle tärkeitä ominaisuuksia ovat hyväsydämisyys ja empatiakyky, positiivinen luonne ja elämänasenne, auttamishalu, halu tehdä hyvää, epäitsekkyys, terve maalaisjärki päässä, kärsivällisyys, kuuntelutaito, periksiantamattomuus, sisäinen ryhti ja itseluottamus. No johan oli toivelista! Jos joku tätä lukee ja kokee täyttävänsä vaatimukset, niin ota yhteyttä allekirjoittaneeseen, hakemuksia vastaanotetaan! Ylipaino ja hiustenlähtö ei este, kerjäläisen kelkannarut älkööt vaivautuko.

…Tulikohan yksi viinilasi liikaa…

Nyt stereotypioiden kimppuun, halusin siis pohdiskella vastakkainasettelua köyhä mies – rikas mies, ymmärtäen tietysti, että molemmissa ryhmissä on sekä hyviä että huonoja yksilöitä. Mutta kun stereotypioiden pohdiskelu on vaan niin mukavaa, melkein kuin juoruilu tai leimaaminen koko kansakunta yhdellä yleiskattavalla totuudella – ruotsalaiset- , niin pitäydymme stereotypioissa yksilötasolle paneutumatta. Kuvitelkaahan mielessänne rikas mies. Kiireinen, menestyvä maailmanvalloittaja, kylmäverinen ja sydämetön oman edun tavoittelija, pilviä hipova palkka, räätälöity puku päällä, kännykkä korvalla, Mersu ja kiillotetut nahkakengät, kotona valkoisessa omakotitalossa vaimo ja lapset, vaimolla kashmirneule yllä, helmet kaulassa ja lasillinen (pullollinen) vuosikertaviiniä lasissa, odottaen miestään kotiin neuvottelusta, asiakastapaamisesta, konferenssista ulkomailla. Rikkaan miehen maailmaan ei mahdu monta muuta asiaa kuin menestyminen, valta, status, rikastuminen lisää, oman egon pönkittäminen, kulutus, mammona, ulkoiset puitteet. Muut ihmiset ovat olemassa vain häntä varten. Perhe, no sehän kuuluu olla. Lapset - älkää häiritkö isiä, isillä on paljon töitä.

Entäpä köyhä mies. Mies, jolla on paljon ollut, mutta sitten paljon on otettu pois, voi olla yllättävän nöyrä. Tämä nöyryys lannoittaa hyvän miehen luonteenpiirteitä. Mies on ryhtynyt ajattelemaan itseään osana isoa kokonaisuutta, ei yksittäisenä toimijana, jonka tehtävänä on porskuttaa eteenpäin muita huomioimatta. Hänellä ei ole rahaa tuhlata elämän turhuuksiin, vaan on pakko paneutua niihin elämän asioihin, jotka oikeasti tuovat onnea, mutta jotka usein hukkuvat kulutuksen ja hektisen elämän pyörteisiin. Lasten menettämisen pelko on muuttanut miestä niin, että hän on läsnä lapsilleen, ja opastaa heitä kärsivällisesti elämän tiellä, antaa heille kaikkensa, tekee kaikkensa heidän puolesta. Hän on avulias, sillä on joutunut itsekin nöyrtymään ja turvautumaan apuun, ja ymmärtää avun tarvitsijoiden vaikean tilanteen. Hän auttaa auttamisen ilosta. Hän on nöyrtymisen myötä pehmennyt ja avautunut muiden tunteille ja tarpeille. Hän on joutunut myöntämään itselleen, että ei olekaan aina oikeassa, ja oppinut tekemään kompromisseja ja uhrauksia toisten hyväksi. Arvostamaan läheisiä, jotka ovat mukana elämän myötä- ja vastamäessä.

Eikö tullutkin vedettyä aika hyvät stereotypiat? Mutta vakavasti. Nöyryys on hyvä elämänkoulun opettaja. Nöyräksi on aika hankala oppia, jos elämä on ollut pelkkää uraputkea, menestystä, Mersuja, mammonaa, statusta, bonuksia, oman edun tavoittelua ja toisten hyväksikäyttöä. Vastoinkäymiset palauttavat meitä maan pinnalle ja pakottavat huomaamaan, mikä elämässä on tärkeää – läheiset ihmiset ja se, että heillä on kaikki hyvin, ja toisten auttaminen. Hyviä ihmisiä löytyy ilman köyhyyden ja kurjuuden läpikäyntiäkin, eikä köyhyys yksinään tee ketään hyväksi ihmiseksi. Joskus se vain avaa silmiä asioille, joita muuten ei välttämättä tule huomattua.

Rakkaudella,
Äiti

Saturday, August 14, 2010

Sydänhän tässä särkyy

Hyväntekeväisyysjärjestöt ovat täällä yleinen ilmiö. Siinä missä yhteiskunta pudottaa heikoimmat kyydistä ja puolustuskyvyttömät kärsii, hyväntekeväisyysjärjestöt paikkaavat puutteita. Lukemattomat järjestöt tukevat myös erilaisia tutkimuksia, syöpää ja muita sairauksia, ja tukevat koulutusta. Kohteita on hurjasti.

Itselläni on sydäntä lähellä hyväntekeväisyysjärjestö nimeltään Parenting Alone. Se tukee yksinhuoltajia vaikealla taipaleella tarjoamalla vertaistukea, ja erilaisia kursseja yksinhuoltaja olemiseen ja lasten kasvattamiseen, taloudellista neuvontaa, sekä ryhmä- ja yksilöterapiaa. Lapsille on myös omat kriisikurssinsa siitä, kuinka selvitä eron jälkeen, ja lisäksi koko perheelle järjestetään kaikenlaista mukavaa yhteistoimintaa, leffailtoja, grillausta, lastenjuhlia jne. Järjestöllä on muutama palkattu työntekijä, ja loppu hoidetaan vapaaehtoisvoimin ja lahjoitusvaroin. Parenting Alone on auki arkisin aamusta iltaan, ja kuka tahansa apua tarvitseva voi sinne kävellä ovesta sisään. Organisaation tarkoitusta voisi kuvailla vaikka pudonneen linnunpoikasen hoivaamiseen niin, että se oppii lentämään ja tulemaan toimeen yksin suuressa maailmassa. Parenting Alonen toiminta tuli minulle tarpeeseen, ja olen ollut onnellinen pystyessäni johonkin konkreettiseen turvautumaan, kuulumaan johonkin kokonaisuuteen, jossa on muita vanhempia samassa tilanteessa. En ole Suomessa kuullut olevan mitään vastaavaa. Luulisi kuitenkin, että tarvetta sielläkin löytyy. Suomalaiseen kulttuuriin ei vaan kuulu pyytää, eikä tarjota, apua.

Parenting Alonen tarjosi tukea silloin, kun sitä eniten tarvitsin. Nyt on minun vuoroni antaa jotain takaisin. Olen vapaaehtoisena kriisinhallintakurssilla, jossa käydään erilaisia eron jälkeisiä polttavimpia ongelmia läpi. Osallani on taloudellisten asioiden kouluttaminen, se, miten tulla toimeen uudessa elämäntilanteessa. Todella palkitsevaa tietää, että tekee töitä hyvään tarkoitukseen, ja minkälainen positiivinen vaikutus sillä on ihmisten elämään. Yksi haittapuoli tässä vain on. Sydän nimittäin särkyy. Käydessämme yhdessä läpi kurssin aiheita ja keskustellessamme niistä, tulee kurssilaisten taloudelliset ongelmat liiankin tutuiksi. Tuntuu pahalta, että ei pysty muuta kuin vakuuttamaan, että kunhan ero on selvää, niin tilanne tasaantuu. Ja rukoilla ja toivoa, että edes jostain tiedonjyväsestä on heille konkreettista hyötyä.

Kukaan ei ole tahallansa saattanut itseään ahdinkoon, vaan kaikki ovat ajautuneet siihen eron myötä. Yksi talous jakautuu kahdeksi, ja jos jo yhteinen talous oli heikoilla, ei tilanne eron myötä ainakaan parane. Siitä pitävät viimeistään lakimiesten palkkiot huolen!! Siinä on muuten systeemi, jonka kanssa en koskaan halua joutua tekemisiin, lakimiehet, jotka laittavat harjoittelijansa tekemään duunit, joita asiakas ei ikäpäivänä henkilökohtaisesti tapaa kuin vasta oikeudessa, ja jotka kaiken nöyryyttämisen lisäksi lähettävät tuhansien dollareiden laskun perään. Onneksi on olemassa tahoja, joiden puoleen voi kääntyä, jotka tarjoavat henkistä tukea ja selviytymisapua. Myös monet kirkot täällä järjestävät omaa tukea ja toimintaa yksinhuoltajaperheille. Siinäpä olisi idea Suomen luterilaiselle kirkolle. Lasten kerhotoimintaa löytyy, ja ei siinä mitään, kyllä sekin on tarpeellista. Mutta todellisessa hädässä olevat, heille ei tunnu olevan mitään tarjolla. Siitä kyllä pidetään huolta, että omaisuus karttuu ja naispappeutta vastustetaan, mutta hyvän sanoman levittäminen ja sanoman mukaan toimiminen on kyllä aika ohkaista. Ei ihme, että ihmiset katoavat luterilaisesta kirkosta, sellaisenaan se aika harvalle mitään tarjoaa. Kyllä kirkon pitäisi toimia oppiensa mukaan, ei keskittyä sisäiseen politikointiin ja epäolennaisiin asioihin.

Tämä ei ole uskon ja uskonnonvastainen kirjoitus, päinvastoin. Usko ja uskonto ovat täällä saaneet minulla ihan eri merkityksen, se on jotain iloista, ei itkuvirsiä. Valaistuneena siitä, minkälainen turvapaikka kirkko voi olla ja miten paljon hyvää se pystyy saamaan aikaiseksi, sitä toivoisi, että luterilainenkin kirkko heräisi siihen, mikä on kaikkein tärkeitä – siitä, että lähimmäisistä pidetään huolta ja eletään sen mukaan kuin Jeesus eli, toisia palvellen. Sydäntä särkeviä tapauksia Suomessakin löytyy, yhtä lailla ihmiset tarvitsevat Suomessakin apua ja jonkun, joka kuuntelee ja tukee.

Sunday, August 8, 2010

Parinmuodostuksen haaste - siisteys

Parinmuodostus on mielenkiintoinen asia. Sitä ihastuu ja rakastuu, ja sitten kun ruusunpunaiset lasit jossain vaiheessa putoavat nenältä, ryhdytään miettimään, että minkälaiseen soppaan sitä tuli lusikkansa laitettua. Että pystyisikö tuon toisen kanssa elämään ja miten hyvin, kun arvomaailmat ja tavat ovat erilaiset. Suomessa porukka on vielä suhteellisen homogeenistä, joten aivan hurjia arvomaailmojen yhteentörmäyksiä ei tule kovin usein esiin, ainakaan kantasuomalaisten piirissä. No toki on eroa savolaisen ja hämäläisen välillä, mutta se nyt on pientä siihen verrattuna, mihin täällä kulttuurien sulatusuunissa törmää. Kulttuurien yhteentörmäyksen sijaan haluan nyt kuitenkin puhua hyvinkin globaalista, kulttuuriin sitoutumattomasta ilmiöstä nimeltään siisteysyhteensopivuus.

Siisteysyhteensopivuus ei yleensä ole miehille mikään ongelma, mutta meille naisille kylläkin. Nimittäin sisäsiisteys, eli siisteys sisällä kotona. Empiirisen tutkimukseni mukaan noin 90% miehistä se aivolohkon osanen, joka kontrolloi tätä siisteystoimintoa, on surkastunut, vähintäänkin 30% normaalista naisen aivolohkon osasen koosta. Joillakin miesyksilöillä tämä aivolohkon osanen on niin surkastunut, että sen olemassaolosta on enää hyvin harvoin ja satunnaisesti todisteita. Huom, mikään toinen monimutkainen aivotoiminnallisuus ei lisäkapasiteetin tarpeessa ole syrjäyttänyt siisteysaivotoimintoja, vaan siisteystoimintoja lukuun ottamatta tällaisen miehen aivot toimivat normaalisti. Toisaalta olen huomannut, että yltiösiisteys on miehissä yleisempää kuin naisissa.

Normaalissa parinmuodostuksessa on eduksi, jos parisuhteen molemmat osapuolet ovat tärkeissä elämän asioissa yhteensopivia, ja pariskunnan arvomaailmat ovat toisiaan lähellä. Otamme tarkastelun kohteeksi edellä mainitun siisteysyhteensopivuuden. Kahden ihmisen siisteyskäsitykset ovat erittäin harvoin täysin yhteneväisiä, erityisesti ottaen huomioon miesten keskimääräisen sijoittumisen siisteysasteikon keskiarvon alapuolelle. Vaikka pariskunnan siisteystaso olisi hyvinkin yhteneväinen, voi yllättävistä asioista joutua silti halkomaan hiuksia, kuten siitä, imuroidaanko perjantaina vaiko lauantaina. Mutta, parisuhdehan on kompromisseja.

Tähän ikään ehdittyä on käynyt mielessä, että muuttuukohan sitä ihmisen siisteyskäyttäytyminen enää iän myötä. Niinpä olisi mukavaa, jos löytyisi joku, joka on suhteellisen yhteensopiva. Sitä ei enää jaksaisi aloittaa siisteyskoulutusta siinä tapauksessa, että päätyy yhteen sottapytyn kanssa. Perusasiat pitäisi olla jo mielestäni tämän ikäisillä sisäistetty, eli likaiset astiat koneeseen, roskat roskiin, likaiset pyykit pyykkikoriin, puhtaat pyykit kaappiin. Ja vaatekomero on vaatteiden, ei autonrenkaiden säilytyspaikka. Ei siisteyskoulukaan kiinnosta, joka olisi edessä siinä tapauksessa, että päätyy yhteen yltiösiistin kanssa. Deittailin tällaista siivousfriikkiä joskus vähän aikaa. Kun kävin hänen kotonaan, panin tyytyväisenä merkille, että jopas on siistiä, ja kohteliaasti tästä hänelle kommentoin, näyttäen mielessäni voitonmerkkiä, JEE! tässä ei tarvitse ihan nollasta aloittaa. Tämä etelän herrasmies otti kohteliaisuuden erittäin iloisesti vastaan, ja alkoi innostuneena selostaa siivousmetodeitaan. Hänellä on kuulemma 4 erilaista siivoustasoa. On Perusteellinen Siivous, eli se, kun ollaan oman perheen kesken ja siivotaan viikonloppuna – imurointi, vessat, pölyt, tavaroiden järjestely. Seuraava taso on Erittäin Perusteellinen Siivous, joka tapahtuu silloin, jos on tulossa vieraita oman perheen parista. Kolmas taso on Erityissiivous, joka tehdään silloin, kun on odotettavissa muita vieraita kuin oman perheen jäseniä. Neljäs taso on Erityisspesiaalisiivous, joka tehdään silloin, kun tulee erittäin tärkeitä vieraita. Minä sain kuulemma neljännen tason siivouksen vierailuni kunniaksi… En edes uskaltanut kysyä, minkälaisia siivoustoimenpiteitä kyseiseen siivoustasoon kuului, veikkaukseni on, että mm. roskapöntöt kuurataan sisältäpäin, pöytähopeat kiillotetaan, ja pölyt pyyhitään taulujen takaa. Etsin vessasta kuumeisesti pöntön läheisyydestä hammasharjaa, jolla olisin voinut pöntön hinkata vessassa käynnin jälkeen. Siisteysyhteensopivuus, siinä olisi voinut joutua tekemään pari kompromissia suuntaan jos toiseen. Meillä kun on vain kaksi tasoa: siivottu ja ei-siivottu. Siivous tapahtuu noin kerran kahdessa viikossa, ja sen vaikutukset kestävät noin 1,5 tuntia.

Hyvä ystäväni, verraton keittiöpsykologi, kiteytti parinmuodostuksen loistavasti: Ei ole sitä yhtä ainoaa oikeaa, on vain enemmän ja vähemmän yhteensopivia. Jos on vähemmän yhteensopiva, pitää parisuhteen eteen tehdä enemmän töitä. Hyvin sanottu!

Rakkaudella,
Äiti

Saturday, August 7, 2010

Transvestiittikoira haussa

Pitäisi siivota mutta en jaksa. Aamulla kävin joogaamassa, kehoa väänneltiin sellaisiin vinkuroihin, että huomenna voi suoralta kädeltä unohtaa sängystä nousemisen. Päätäkin särkee. Ja on niin kuumakin, kesällä päivät ovat aina 35-40 astetta. On siellä teilläkin saanut nauttia aivan hurjasta kesästä, täällä sitä seurataan uutisista, kuinka helteet ne vaan jatkuvat päivästä toiseen. Meillä joka kodin perusvarustukseen kuuluva ilmastointi pitää huolen siitä, että emme ainakaan sisälle läkähdy. Silkasta myötätunnosta teitä rakkaita suomalaisia siskoja ja veljiä kohtaan olen kuitenkin nostanut sisälämpötilan kotona 27 asteeseen. Tai no, vaikuttaa siihen vähän sekin, että sähkölasku nousee tällaisilla keleillä yli $200 kuussa, jos liian viileäksi vetää. Vaikka sisällä onkin inhimillistä, niin siivoamaan en silti jaksa ruveta.

Siivouskärpäsen puremaa odotellessa naputtelenkin pari sanaa karvaturreista. Meillä niitä on yksi, sekarotuinen rakki, päärotu sillä taitaa olla villakoira. Tänään näin kadulla oikean villakoiran, ja meidän rakki on sellaiselle jonkun verran läheistä sukua, serkun kummin kaima kai. Pehmeä, kihara turkki sillä kuitenkin on, eikä karvaa lähde irti lainkaan. Paitsi silloin, kun trimmaan turkin lyhyeksi, joka pitää tehdä aina noin 6 viikon välein. Silloin sitä karvaa riittää kyllä ihan joka paikassa. Sana, joka kuvaa koiraamme parhaiten, on terapiakoira. Se on aina iloinen, kun joku tulee kotiin, tulee syliin rapsutettavaksi, kun katselemme telkkaa, ja käpertyy talvikylmällä jalkojen päälle niitä lämmittämään. Koiran rapsutuksen on jossain tutkimuksessa todettu olevan hyväksi mielenterveydelle, ja kovasti se ilahduttaakin, kun muuten yksinäisiä iltoja täällä joskus viettäisin. Koira olisi oikeasti hyvä terapiakoira, voisi sen vaikka viedä sairaalaan tai vanhainkotiin potilaita ilahduttamaan. Luulisi siinä olevan tarpeeksi rapsuttelua, ainakin yhdelle päivälle. Lapset rakastavat koiraa, ja koira lapsia. Se ei yhtään välitä, vaikka lapset kantelevat sitä paikasta toiseen, ja tyttö pukee sille päälle nuken vaatteita. Aamuisin koirasta on huomattavasti aamutoimissa hyötyä, kun se innoissaan herättää lapsia nuuskuttaen ja tunkien kuonoaan lasten kainaloon, pyytäen heitä siten leikkimään. Joskus kuitenkin käy niin, että koira köllähtää tytön viereen nukkumaan, tyttö kietoo kätensä koiran ympärille, ja siinä he nukkuvat, päät samalla tyynyllä.

Koiramme on siitä erikoinen, että se ei hauku lainkaan. Tai joskus uhittelee toiselle uroskoiralle, mutta muuten ei. Tai no, kerran lumiukolle, joka oli ymmärrettävää, kun ei täällä niitä ihan joka päivä näe, ei edes ihan joka talvi. Olemme miettineet, miksi se ei hauku, mutta emme keksi syytä, eikä eläinlääkärikään. Koska koira myös linkkaa toista takajalkaansa, voi vain arvailla, miten vaikeaa sen elämä oli, ennen kuin vuosi sitten sen adoptoimme, koira oli silloin jo noin vuoden vanha.

Kaikista koettelemuksistaan huolimatta koiramme on ystävällinen kaikille ihmisille. Sinänsä hyvä juttu, sillä kun muutaman kerran se on päässyt karkuun, se on noin 30 sekuntia ihanaa vapautta nuuhkittuaan juossut lähimmän pihalla olevan naapurin luokse, rapsuteltavaksi… Sanomattakin on varmaan selvää, mutta sanon nyt kuitenkin, että ei siitä ole vahtikoiraksi. Sellainen oli alun perin minulla taka-ajatuksena, kun koiraa lähdimme harkitsemaan. Että olisi joku, joka hälyttäisi ja suojelisi, jos vaikka roisto tai sarjamurhaaja yrittäisi tulla sisään. Täytyy jatkaa seuraavaksi parhaalla vaihtoehdolla, eli jättää poliisisarjojen katselu myöhään iltaisella vähän vähemmälle… Mielessä on kyllä käynyt toisenkin koiran hankinta. Se toinen voisi olla vähän ärhäkämpi. Saksanpaimenkoira tai dobermanni. Esteenä vaan on se, että olen allerginen aika monelle koirarodulle. Puudelit kun eivät karista karvaa eivätkä ilmeisesti pahemmin hilseile, niin jonkunlainen sekarotuinen, jossa on puolet puudelia, voisi olla hyvä. Jos kuulette dobermannin ja puudelin sekoituksista, dobradoodeleista, niin laittakaahan viestiä! Sellaista koiraa voisi aika hyvin sanoa transvestiittikoiraksi, dobermanniksi puudelin asussa!
Rakkaudella,
Äiti

Wednesday, August 4, 2010

Deittailusta

Taas napsahti, nimittäin yksi ikävuosi lisää. Itse olen sitä mieltä, että olen ikinuori, mutta välillä ympäristö ei ole ihan samaa mieltä. Lapset pyörittelevät silmiään ennen vanhaan -tarinoille, kun telkkarissa oli vain kaksi mustavalkoista kanavaa, lastenohjelmien kohokohta oli Pikkukakkonen, kun ei ollut kännyköitä, pyöräilykypäriä tai tietokoneita, ja leluina vain käpylehmiä. Mommy, you’re weird!

Sukupolvien välinen kuilu rupesi pahasti rassaamaan tässä pari viikkoa sitten, kun olin naapurin rouvan syntymäpäiväjuhlilla. Naapurit ovat nuori lapseton pariskunta, ja nauttivat elämästään täysin rinnoin. Niin kuin pitääkin, siinä iässä. Ei sitä silloin nuorena, siis nuorempana, ollut huolen häivää. Elämä oli juhlaa vaan, rientoja ja myöhäisiä aamuheräämisiä. Muistan vieläkin hämärästi sen ajan, kun sain nukkua viikonloppuina aamuisin pitkään. Toista se on nyt. Arkiaamuisin kello pärähtää 5.30, ja viikonloppuisin nuoriso, mukaan lukien uhittelevassa murrosiässä oleva koira, pitää huolen siitä, että seitsemää pidempään ei nukuta, ikinä. Ei silloin ollut huolen häivää, ei tarvinnut murehtia lapsettomuudesta, lasten terveydestä ja hyvinvoinnista, toimeentulosta, avioerosta, eron vaikutuksesta lapsen mielenterveyteen ja tulevaisuuteen, synnytyksen jälkeisen masennuksen negatiivisia vaikutuksia lapsen kehitykseen eikä muista sellaisista elämän murheista, joista ei nuorena, siis nuorempana, ollut aavistustakaan. No tämä vuodatus ei nyt kuitenkaan ollut se varsinainen aihe, joka johdatti minut sukupolvien kuilun partaalle, vaan seuraava tilanne.

Juhlissa oli vieraana minua 10 vuotta nuorempi naishenkilö, jonka seuraelämä kuulosti hyvinkin vilkkaalta. Deittailu täälläkin ymmärtääkseni on vähemmän vakavaa kuin se, mihin olin nuoruudessa, tai nuoremmuudessa, ollessani Suomessa tottunut. Tärkeää on, että on seuraelämää ja deitsejä vähintään kerran viikossa. Seuraelämän vilkkaudesta nyt kuitenkin viis, pointti oli se, että kyseinen neiti on jäsenenä noin kolmessa online dating –palvelussa. Match.com, sigles.net ja silleen. Tämän seurauksena deittejä kuulosti olevan useampanakin päivänä viikossa, ja pientä säpinää ja tekstailua useamman miehen kanssa samanaikaisesti. Puhelimesta vain kuului bling – se oli Robert - bling – Mike – bling – Will. Neiti oli pyörinyt niin paljon eri online dating –sivuilla, että yöelämässä olleessaan tunnisti ihmisiä baarissa: ahaa, match.com, tuon tsekkasin ja se vaikutti söpöltä, singles.net ja jyrkkä eeeiiiii! Koominen tilanne oli tullut, kun kumpikin osapuoli oli tunnistanut toisensa ravintolassa nettisivujen perusteella, koskaan toisiaan henkilökohtaisesti ennen tapaamatta. Ja luonnollisesti kummatkin olivat silloin olleet omilla tahoillaan deiteillä täysin toisten ihmisten kanssa. Siinä oli sitten vaan kuulemma iloisesti nyökätty yhteisen tunnistuksen merkiksi. Toinen koominen tilanne oli ollut se, että yhdellä sivustolla neiti oli hylännyt yhden kandidaatin, mutta toisen sivuston kautta oli sitten päätynytkin deitille hänen kanssaan. Yllätys oli ollut ilmeisesti hieman epämiellyttävä. Heidän ikäluokassaan kuulemma nettideittailu on tosi yleistä, ja on kuulemma mukavaa, kun pystyy sellaisen peruskarsinnan tekemään jo online. Tämän seulonnan ymmärrän kyllä, mukavampaa sitä on kotioloissa karsia suurimman osan potentiaalisista ääliöistä, kuin joutua baarissa heidän humalaisen kähmintänsä uhriksi. Mutta toisaalta, kun etsii seuraa vain kapealta sektorilta, voi monta helmeä mennä sivu suun. Niin se maailma on meikäläisen nuoruudesta, tai siis nuoremmuudesta muuttunut.

Naisethan eivät täällä sitten deitillä ollessaan mitään deiteistä aiheutuvia kuluja maksa, mikä kuulostaa näin ikäihmisestä varsin mukavalta. Kunnon herrasmiehen kuuluu avata autonovet, HUOM SUOMEN MIEHET! AVATA AUTONOVET!!!, ja automaattisesti tehdä maksusuoritus ravintolapalveluita tarjoavalle taholle ja jättää samalla tippi, joka ei jätä seuralaista häpeään. Jos oheisen kaavan mukaan ei mies etene, täytyy olla aikamoinen maailmat valloittava hurmuri, jotta seuraavalle deitille pääsee. Naisten tehtävänä on sitten näyttää nätiltä ja olla hyvää seuraa, ja ulkonäköön ja esiintymistaitoon täällä kiinnitetäänkin paljon huomiota. Jossain väestönosassa täällä on erään ko. väestönosaan kuuluvan ystäväni mukaan hyvinkin yleistä se, että sitten kun avioero on selvä, niin sitten mennään kirurgin vastaanotolle ja tehdään ‘boob job’ eli laitatetaan tekorinnat, jotta markkina-arvo nousee, ainakin sen kuppikoon tai parin verran. Tätä kertoessaan hän katsahti suhteellisen säälivästi allekirjoittaneen rintavarustusta kohti, joka kahden lapsen imetyksen jälkeen on kutistunut kuppikokoon A. Täytyy varmaan etsiä joku luomuihmisten nettisivusto, jotta tuo seuraelämä vilkastuisi!

Niin se on elämä ihmeellistä. Vuodet vierivät ja sitä oppii kaikenlaista uutta vielä vanhanakin. Maailmankuva avartuu päivä päivältä kun vaan pitää silmät auki ja kuuntelee mitä toisilla on sanottavana.

Seuraavanakin vuonna maailman menoa ihmetellessä
Rakkaudella,
Äiti

Yhdysvaltain romanttisimmat kaupungit

Täytyy tehdä pikainen lisäys aiemmin tekemääni matkailumainostukseeni. Suosikkikaupunkini San Antonio oli päässyt Yhdysvaltain 10 romanttisinta kaupunkia -listalle. Käykäähän katsomassa!

10 romanttisinta kaupunkia:
http://travel.yahoo.com/p-interests-35060647

San Antonio:
http://travel.yahoo.com/p-travelguide-191502017-san_antonio_vacations-i

Rakkaudella,
Äiti

Saturday, July 31, 2010

Loman jälkeinen krapula

Olen päättänyt ryhtyä seuraamaan amerikkalaista jalkapalloa. Päätökseen on kovasti vaikuttanut se, että työpaikalla kuutioni on sijoitettuna kahden jalkapallohullun kuutioiden väliin. Siinä väkisinkin tarttuu jotain korvaan, kun he pelin jälkeisenä päivänä puivat pelin kulun ylitseni kovaan ääneen. Olen joskus ihan kokonaisen pelinkin katsonut, ja joku deittailemani mies on kärsivällisesti selostanut pelin kulun, strategian, pistelaskun ja muut hienoudet. Että ei tässä nyt ihan ensimmäistä kertaa olla pappia kyydissä. Jännittävä ja mukaansatempaava peli, mutta sisälle pääsyyn tarvitaan ilmiselvästi vähän tarkempaa pelin ja pelaajien tuntemista, sen verran olen ulkona kollegoideni keskusteluista.

Nyt on täydellinen aika aloittaa jalkapallon seuraaminen. Harjoittelukausi (tai miksikä sitä sanotaan, en ole vielä ihan terminologian kanssa sinut) on nimittäin alkamassa. Joukkueet on virkistetty uusilla pelaajilla, ja joukkueiden harjoittelua seurataan mediassa analysoiden jokaisen pelaajan jokainen askel. Aloitan perehtymisen kotiseurastani Dallas Cowboysista. Pari ensimmäistä mediaviikkoa olen tainnut jo missata, mutta nyt on median pääpuheenaihe näköjään se, että Dez Bryant on loukannut nilkkansa, ja on ulkona pelistä. Tähän mennessä pelaajien tuntemukseni on rajoittunut kahteen pelaajaan, Tony Romoon, eli siihen joka deittaili Jessica Simpsonia, ja Marion Barberiin. Barberin lempinimi on Barbaari, ja hän tekee nimensä mukaisesti pahaa jälkeä kentällä, se jäi peliä katsoessa mieleen. Rajoittuneen tietämykseni laajentamiseksi ensin pitää googlata, kuka tämä Dez Bryant oikein on. Ohhoh, oikein mukavannäköinen nuori mies. Kiva korvakoru. Tästähän voi tulla ihan mukavaa! Dallas Cowboysin ensimmäinen valinta college-tason jalkapallojoukkueesta tänä vuonna. Eli hyvä pelaaja koulussa, ja tunnustuksena siitä valittiin ensimmäisenä. Vähän niin kuin pesäpallossa, kun koulussa valittiin joukkueita, parhaat ekana (tai omat kaverit). Wide receiver, eli tarkoituksena ilmeisesti ottaa pallo kiinni? Täytyy tähän terminologiaan ilmeisesti paneutua vähän tarkemmin. No aikaahan tässä riittää, lomien jälkeisessä krapulassa kun rahat on loppu, ja niinpä aika menee mukavasti kotosalla.

Onneksi on muutakin kaikenlaista kivaa puuhaa, jota voi tehdä silloin, kun ei ole rahaa. Voi vaikka laittaa valokuvia kansioon! Viimeksi niitä tuli laiteltua vuonna 2006, joten eiköhän sieltä joku pinkka löydy. Se saattaa tosin olla vähän henkisesti raskasta, kun valokuvien selaaminen tuo mieleen kaikenlaisia muistoja avioliiton ajalta. Joka vanhoja muistaa sitä tikulla silmään. Ehkä parempi unohtaa se projekti. No siivota voi ainakin! McDonaldsin ilmaislelut ainakin saavat kyytiä, ja kaikki se pieni paperisilppu, joka jonkun luonnonoikun seurauksena aina valloittaa tytön koulupöydän. Jos oikein jaksaisi, niin sitä heittäisi kaikki parittomat barbinkengät pois, ei niillä kengillä kukaan kuitenkaan koskaan leiki. Varmaan sekin takia, että se toinen kenkä parista on imurin sisuksissa. Ja mistä niitä pikkuautoja kertyy? Joskus poika laski, että niitä oli varmaan 80. Amerikkalaista pröystäilykulttuuria sanon minä, varsinkin kuin niillä leikitään korkeintaan kolmella autolla kerrallaan. Pois pois pois, kun on kerran kurjaa ja köyhää, niin vedetään sitten samaa linjaa loppuun asti.

Mielikuvitusta voi myös kehittää silloin, kun rahat on loppu, vaikka leikkimällä leikkiä Kuinka saada rahat riittämään seuraavaan palkkapäivään. Pelin ensimmäinen vaihe on nimeltään Pakastimen inventaario. Kaukaa viisaana järkevä vanhempi on varautunut tällaiseen tilanteeseen säilömällä pakastimen kätköön jäänteitä menneiltä aterioilta. Nyt ei ole varaa nyrpistellä, vaan syödään sitä mitä löytyy. Pikaisen analyysin ja muinaisjäänteiden pois heittämisen (kala säilyy kuulemma 3kk pakastimessa, ja jos kala on ollut pakastimessa yli 6 kuukautta, se pitää heittää pois, sairastumisista tulee pitkä miinus) jälkeen tarkistetaan pistemäärä. Pisteitä saa sen mukaan, kuinka monta päivää pakastimeen kätketyillä jäänteillä pystyy ruokailemaan. Pelin pistemäärä tässä vaiheessa on aivan loistava! Ainakin viikko menee ihan kevyesti, ja ruoka on jopa hyvää: paria erilaista pataruokaa, tonnikalavuokaa, keittoja, jotain jossa näyttää olevan riisiä ja jotain vihanneksia, jauhelihapastakastiketta, kypsentämätöntä kanaa ja lihaa, joita ei tullut käytettyä kun pakkauskoko oli niin hurja. Leipää ja leivonnaisia löytyy niitäkin monta sorttia. Tuoreudesta ei ole takuuta, mutta kyllä pulla on aina pullaa, vaikka olisikin vähän vanhaa. Pelin seuraavassa vaiheessa tehdään sama inventaario jääkaapin ja ruokakaapin sisällöille. Miinusta tulee jääkaapista, joka oli valmiiksi melkein tyhjä. Maitoa sentään löytyy, ja kukkakaalia sekä perunoita. Plussaa tulee ruokakaapin sisällyksestä. Peruselintarvikkeiden määrä on vähintään tyydyttävä, osin jopa erittäin hyvä. Tässähän voisi ajankuluksi vaikka leipoa. Seuraavaksi pelissä tehdään menu seuraavaan palkkapäivään asti, pari viikkoa tässä tapauksessa. Pakastimen antimien lisäksi menuun ilmestyy riisipuuroa, hernekeittoa ja pannareita, makaronilaatikkoa (kaksi edellistä riittävät useammaksi päiväksi), jonkinsortin kanakastiketta, wokkia, muffinsseja, leipäkoneella tehtyä tuoretta leipää ja uuniperunoita. Huom. ei kalaruokaa tällä kertaa, nyt jää omegat saamatta. Ostoslista tehdään seuraavaksi, ja mitä lyhyempi ostoslista, sitä enemmän pisteitä. Herneitä, porkkanoita, makaronia, jauhelihaa, munia, kaurapuuroa, maitoa, hapankermaa. Tämähän ei kuulosta lainkaan pahalta, vaan päinvastoin herkulliselta ja jopa ajoittain terveelliseltä. Huutia annetaan sille elintasosairaudelle nimeltään ylipaino!

Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että tämänhetkinen rahapula ei ole kaikki ihan itse aiheutettua. Tai no, itsehän ne rahat annoin pois, kun joku muu niitä tarvitsi sillä hetkellä kipeämmin. Kun yksinhuoltajaystävän rahat ovat totaalisen loppu eikä seuraavasta avustuksesta ole tietoa, tai kun ystävän auto pitää korjata, jotta hän voi käydä töissä, eikä rahaa ole korjaukseen, niin kunnon kristityn tulee auttaa. Siinä vaiheessa, kun tietää toisen epätoivoisesta tilanteesta tarkalleen, ei voi vakinaisen työpaikan ja siten turvatun tulolähteen omaava muuta tehdä kuin työntää rahat kouraan. Kävi kyllä mielessä vähän erään tällaisen tapauksen jälkeen, että omia kulutustottumuksiaan muokkaamalla voisi huomattavasti vaikuttaa omaan ahdinkoonsa. Ei se rahatilanne sillä parane, että aamupala haetaan Mäkkäristä. No kukin tavallaan, eletään säästäväisemmin ja onneksi on tuo budjetointi hallinnassa. Katsotaan sitten seuraavalla kerralla toisten tarpeita toisesta vinkkelistä. Kunhan kahvi riittää, niin kyllä tässä pärjäillään.

Rakkaudella,
Äiti

Matkailumainontaa

Olet varmaan kuullut jonkun ihmettelevän, tai ihmetellyt itsekin, miksi ne amerikkalaiset eivät matkustele oman maansa ulkopuolella ja varsinkaan Eurooppaan. Silkkaa sivistymättömyyttä, sitä omaan napaan tuijottamista, ne kuvittelevat, että oma maa on maailman paras, eikä heidän tarvitse muista piitata. Niinpä. Olet varmaan kuullut myös sanonnan: ”Miksi mennä merta edemmäs kalaan”. Varmasti matkailu Eurooppaan on pitkälti kustannuskysymys, ihan niin kuin eurooppalaisille matkailu tännekin päin, mutta muutkin tekijät vaikuttavat asiaan.

Cancun Meksikossa on näille sama kuin Kanariansaaret suomalaiselle. Ei tästä ole aikaakaan, kun Meksikoon pääsi pelkkää ajokorttia vilauttamalla, eli passia ei lainkaan tarvittu. Lentokentällä erottaa kyllä ne Cancunin reissuun lähtevät businesskansasta samalla lailla kuin Helsinki-Vantaalla Kanarianporukan. Opiskeleva nuoriso rientää sinne kevätlomalla ansaitulle lomalle, ja matkustamista Cancuniin niinä viikkoina tietää tavallinen kansa vältellä. Karibian saaretkin – Jamaika, Dominikaaninen tasavalta, Bahamasaaret, Aruba, Barbados ja muut suomalaisille matkaoppaista tutut kohteet - ovat mukavan lähellä, siellä aurinko paistaa ja meno on leppoisaa, ellei sitten hurrikaani satu kohdalle. Karibianmerellä seilaa myös lukemattomia risteilyaluksia, jotka pysähtyvät pikkusaarilla. Sellaiseen viikon reissun olen nähnyt tarjouksessa $700. Ei paha hinta, kun siihen kuuluu täysi ylöspito loistoristeilijällä, auringonpaiste ja pikku pyrähdykset saarten rannassa uiskentelemassa ja rentoutumassa palmun alla valkoisella hiekalla.

Entäpä kotimaanmatkailu? Jos merenrantaan kaipaa, niin sitä rantaviivaa löytyy täältä sekä idästä, lännestä että etelästä (ja siitä etelän rannastakin vain osa öljyyntyi). Vuoristoa löytyy talviurheilijoille. Kulttuuria löytyy ympäri maata, jokaisella osavaltiolla on oma historiansa, omat erityispiirteensä, omat kulttuuriset piirteensä. Jokainen vierailemani osavaltio on ollut ihan erilainen kuin naapurinsa, ja yhden osavaltion sisällä on paikkakuntien välillä eroa kuin Helsingillä ja Iisalmella konsanaan. Kalifornian kauniit rannat yhdistettynä vuoristoon, sekä kaikki ne kuvankauniit ihmiset jotka ovat kuin suoraan elokuvista tai tv-sarjoista, ovat täydellisen erilaisia kuin esimerkiksi Memphis, Tennessee, tasaista maata Mississippijoen varrella, rento kaupunki, joka elää bluesmusiikin ja Elviksen muiston ympärillä. Jos bluesia rakastaa, Memphisissä siitä voi nauttia pelkästään kävelemällä katuja ja kuuntelemalla ravintoloiden sisältä tai puistoista kantautuvia säveliä. Florida puolestaan on mielenkiintoinen, siellä keski-ikä on selkeästi korkeampi kuin missään muualla täällä, missä olen käynyt. Sveitsin Alpeille ei tarvitse lähteä, kun mantereen keskellä kohoaa huima vuoristo, jossa toinen toistaan ihanampia rinteitä ja vuoristokyliä. Eurooppalaisille tuntemattomampia matkailuhelmiä täältä löytyy myös paljon. Hot Springs Arkansasissa on ihana idyllinen kaupunki, jossa on kuumia lähteitä, ja varmaan ainakin pari sataa vuotta vanhoja kylpylöitä, joiden jotkut laitteet vaikuttavat vähintään kidutusvälineiltä, ja joissa on oikeat kylvettäjät paikalla. Hot Springs oli aikoinaan mafiosojen suosima lomakohde. Kaupunki on omistautunut hyvinvoinnille, ja joka kulmassa tarjotaan hierontaa, parihierontaa, kuumakivihoitoja, kasvohoitoja, ja läheisten järvien rannoilla on lomakyliä, jotka menestyvät virkistäytymään tulleiden turistien ansiosta. San Antonio Teksasissa on ehdoton suosikkikaupunkini. Siitä en ollut ikinä kuullutkaan ennen tänne saapumistani, ja niin olikin ihmetykseni suuri, kun ensimmäistä kertaa kaupungissa poikkesin. Kaupunkia halkovat kanavat, ja tunnelma oli paikoittain vähän niin kuin Venetsiassa. Ei tosin niin paljon historiaa ympärillä, koska kaupunki ei ole niin vanha, mutta ihanat kadut ja ravintolat ihan kanavan varrella. Ja ihmiset niin paljon ystävällisempiä, kuin töykeässä Venetsiassa. Jos olet Venetsiassa käynyt, tiedät kyllä, mistä puhun!

Tänä kesänä lähdin lasten kanssa kirkkomme järjestämälle yksinhuoltajaperheiden leirille Coloradoon. Tässä vaiheessa pitää tehdä tiettäväksi, että kirkko ei ole jähmeä luterilainen kirkko, vaan paikallinen laitos, ja tästä varmasti lisää myöhemmässä blogissa. Mukanamme reissussa samassa autossa oli toinen yksinhuoltajaäiti, ja hänen tyttärensä. Koska monet kirkon piirissä olevat yksinhuoltajat ovat vähävaraisia, kirkko ja sen jäsenet avustavat tarpeessa olevia, ja monelle tällainen reissu olisi ilman taloudellista apua mahdoton. Ihmisten hyväsydämisyys on todella koskettavaa, heidän panostuksellaan niin moni perhe on päässyt viettämään aikaa yhdessä, pakenemaan viikoksi pois ahdistavasta arjesta, jota varjostavat rahapula, työttömyys, velkojat, ongelmat ex:n kanssa. Ajomatka kesti kahdeksan tuntia suuntaansa, ja se oli mielenkiintoinen kulttuurien kohtaaminen. Se valaisi vielä tarkemmin sitä vastakkainasettelua heikkoihin lähtökohtiin syntyessä versus syntyessä etuoikeutettuihin oloihin. Huumet, päihteet, alkoholismi, lasten hyväksikäyttö, työttömyys, ainainen rahapula, ikuinen taistelu lasten elatuksen ja hyvinvoinnin puolesta eivät ole omassa elämässäni läsnä, ja niiden aiheuttamaa tuskaa on vaikea ymmärtää. Kurjuuden kierteeseen syntyneeltä on vaikea päästä sieltä pois. Kaikki voimat taistelevat sitä vastaan. Ja silti tällaisilta ihmisiltä löytyy uskomatonta sisua ja taistelutahtoa. Opiskellaan ja tehdään töitä samaan aikaan, koetetaan kasvattaa yksinhuoltajana lapsia siinä ohessa, pitää huolta siitä, että heistä tulee kunnon kansalaisia, joilla on eväät parempaan elämään kuin itsellä on ollut. Ihailtavaa luonteen lujuutta.

Coloradon vuoristoon kokoontui siis sekalainen sakki erilaisia perheitä eri puolilta maata. Mielenkiintoista oli kuunnella erilaisia selviytymistarinoita ja ammentaa niistä itselleen voimaa. Lapset saivat leikkiä vuorten rinteillä vapaasti keskenään, samaistua toisiin yksinhuoltajaperheiden lapsiin, tukeutua leirin ihaniin vapaaehtoistyöntekijöihin. Parasta reissusta oli kiireisen äidin mielestä se, että leirillä oli täysi ylöspito, kolme herkullista ateriaa päivässä tarjoiltuna nenän eteen. Kaunis ja erilainen luonto oli mahtava kokemus, ohut ilma oma haasteensa, vuoret upeita piirtyessään sinistä taivasta vasten, vuoripuroissa sulaneen lumen jääkylmä vesi, metsän eläimet lukuisia. Vuorella hiljentyminen latasi akut pitkäksi aikaa, ja laittoi arvostamaan sitä kaikkea, mikä omassa elämässä on niin hyvin. Kunpa sitä pystyisi aina välillä pysähtymään ja muistamaan sen kiitollisuuden tunteen, mitä tämän tajuaminen sai aikaan. Asiat ovat meillä tosi hyvin.
Rakkaudella,
Äiti

Thursday, June 17, 2010

Sosiaalisesta elämästä. Ja sen puutteesta.

Sosiaalista elämää sinkkuäidillä vaikeuttaa pari asiaa. Ensimmäinen on kaikille eronneille tuttu. Vaikka ystävyyssuhteet ystäväpariskuntien kanssa säilyvät, niin joskus käy vaan niin, että uuteen aviosäätyyn siirtyminen – eronnut, ei vakinaisessa parisuhteessa – on sen verran kaikille osapuolille outo tilanne, että sitä ei välttämättä enää tule vierailtua puolin ja toisin, eikä pidettyä yhteyttä entiseen malliin. Terapiassa, näin-toivut-erosta –oppaissa, netin täältä-apua-vaivaan-kuin-vaivaan –sivuilla ja ystävien neuvoissa kaikissa toistetaan sitä, että nyt pitäisi hankkia uusia ystäviä. Hmmm… Sinänsä hyvä neuvo, mutta kaikki tässä yhtälössä ei ihan ole kohdallaan. Huomioon ei ole otettu muuttuvaa tekijää, masennusta. Kuinka kukaan voi edes kuvitella, että sitä pystyisi eron jälkeen tuosta noin vain lähteä hankkimaan uusia ystäviä, kun elämä on mennyt kokonaan uusiksi ja masentaa. Pahasti. Ja pitkään. Perhe on kaukana Suomessa tuntien aikaeron päässä. Mutta onneksi terapeutti kuuntelee, kunhan sille siitä maksaa.

Kun tuntikausien terapiat on istuttu ja monta purkillista pillereitä popsittu, alkaa se paljon puhuttu pilven hopeareunus näkyä kaukana horisontissa. Jos tässä vaiheessa on jo joku ystävyyssuhde luotuna, sitä voi ihan harkita paikkakunnan iltaelämään tutustumista. Mielenkiintoista. Vuosien vieriessä ovat pelisäännöt saattaneet muuttua, ja ihan toinen maakin. Vertailevaa tutkimusta en ole kummassakaan maassa tehnyt, enkä aio tehdä, se jääköön jollekin nuoremmalle, jolla on se vaihe vielä elämässään elämättä. Mutta ystävien kanssa illallista kummoisempaa seuraelämää ei tarvitse olla, kun huomaa hyvin merkittävän asian. Nimittäin sen, että alkoholin käyttö on hyvin rajallista, kun joka paikkaan pitää aina mennä autolla. Taksin suburbiasta noutamaan saa hyvällä säkällä, ja takaisinkin, ehkä. Mutta niin epäluotettavaa se on, että ei kannata jättäytyä taksin varaan. Suomalaisella on selkäytimessään ”Kun otan, en aja. Kun ajan, en ota”. Sama mainos ei ole täällä arvatenkaan pyörinyt, ajamaan lähdetään rohkeasti, vaikka onkin otettu pari, kolme. Jos ilo ilman viinaa on teeskentelyä, niin siinä tapauksessa pitää löytyä joku autoa ajamaan, ja jollei sellaista henkilöä ole, niin sitten pitää opetella teeskentelemään.

Eräs terapeutti ja monet sinkkuystävät suosittelivat, että sitten jossain vaiheessa kannattaa mennä online dating –sivuille, siitä saa piristystä elämään ja ties vaikka löytääkin jonkun mukavan. Tällaisia palveluita löytyy vaikka kuinka paljon. Pitihän nettisivut tietysti käydä tarkastamassa. Plenty of Fish. Date Hookup. Ja nokkelin kaikista, iPhonen Who’s Here, jossa voi chattailla GPS-lokaation perusteella lähistöllä olevien ihmisten kanssa. Oooh, tämähän on kuin olisi shoppailemassa! Plenty of fish todellakin, tietokannat täynnä yksinäisiä ihmisiä (tai niin ainakin väittivät), joista voi valita kiinnostavimmat, iän, rodun, uskonnon, tulotason, pituuden, painon, koulutuksen perusteella. Juuri kaikkien niiden ominaisuuksien perusteella, joiden perusteella jos työpaikkaa täyttäessä tekisi karsintaa, seurauksena voisi olla tutustumismatka paikalliseen täysihoitolaan nimeltään vankila. Oooh, tämänhän on kuin olisi shoppailemassa : ( . Katumusvaihe tuli onneksi päälle ennen virheostoksia. Budjetti on käytetty, eikä itsekehu ole parhaita puoliani. Kun törkyviestejä alkaa tulla useampia, on aika poistua takavasemmalle.

Järkevää ja tervettä toimintaa tarjoaa meille kirkon yksinhuoltajaperheiden ryhmä. Ryhmän puitteissa on kaikenlaisia lapsille suunnattuja tapahtumia, kivaa koko perheen yhdessäoloa, nyyttäreitä, leirejä, Kids Night Out – iltahoitoa lapsille, että väsynyt äiti pääsee hetkeksi hengähtämään, ja ennen kaikkea samanhenkisiä ystäviä samassa elämäntilanteessa. Ja jos tuntuu siltä, että nyt kaikki menee vakavasti teeskentelyn puolelle, niin aina voi pirauttaa naapurin rouvalle, että tuletkos käymään, nyt on happy hour. Eikä tarvitse murehtia autolla ajamisesta!

Wednesday, June 16, 2010

Jo on ilmoja pidellyt

Tänne muutettaessa meitä ohjeistettiin, että jos mistään muusta ei saa small talkia aikaiseksi, niin sitten puhutaan säästä. Tätä small talkin jaloa taitoa on tullut kuusi vuotta harjoiteltua, ja nyt tuntuu ihan jokapäiväisen luontevalta ryhtyä tuntemattomien kanssa juttusille koiraa kävelyttäessä – voi kun teillä on suloinen hauveli, mikäs sen nimi on, kuinka vanha, kumminkaiman veljenpojalla oli samanlainen koira ja se oli kova syömään kaikkea epäsopivaa, meidän koiran ruokavalioon kuuluu sitä ja tätä, ja jo on ilmoja pidellyt. Tai vaikkapa hississä – mihinkäs kerrokseen olette menossa, olipas mielenkiintoisia ruokia tarjolla tänään työpaikkaruokalassa, tekisi niin hyvää kun joskus menisi portaita eikä aina näillä hisseillä, ja jo on ilmoja pidellyt. Tai kassajonossa – jo on paljon asiakkaita tänään täällä, onkohan alennusmyyntiä meneillään vai lähestyvä viikonloppu vaikuttaa, niin on mukava kesällä grillata viikonloppuisin eikä sitä kauppaan silloin raaski, ja jo on ilmoja pidellyt. Tai vanhempainillassa – mitenkäs teidän lapsi on kouluun sopeutunut, onko mennyt ihan kivasti, tykkääkö hän opettajista, entä miten on ystävien laita, ja jollei muuta, niin jo on ilmoja pidellyt. Toisten kanssa keskustelu ja heiltä kyseleminen osoittavat, että olen huomioinut sinut, olemme yhdessä tässä tilanteessa, jaamme tämän kokemuksen, ja teemme tilanteen miellyttäväksi molemmille osapuolille olemalla kohteliaita ja hyväkäytöksisiä toisiamme kohtaa. Nykyisin minusta tuntuu suoranaisen epäkohteliaalta jättää kanssamatkustaja hississä huomioimatta, vähintään tervehditään kohteliaasti: ”How are you doing?”, ja hissistä poistuttaessa huikkastaan: ”Have a good day”.

On hyvä, että näinkin selvät ohjeistukset on saatu sää small talkista, tällä ohjenuoralla on hitaasta hämäläisestä muotoutunut varsinainen small talkin höpöttäjä. Ei tarvitse koskaan hätääntyä, aina sitä keksii säästä asiaa, ja vaikka ainakin Meksikonlahden öljyvuodosta. Lapset ovat oppineet kivasti tavoille, kuin itsestään. He vastaavat reippaasti kun kysytään nimiä, mitä kuuluu, kun naapurin rouva kysyy, miten lomapäivä meni, tervehtivät iloisesti tuttuja, tervehtivät kohteliaasti muita aikuisia. Pienten lasten keskusteluissa viljellään kohteliaisuuksia, I love your dress, your dog is so cute, good job. Kivan kuuloista, positiivista, tuntuu hyvältä, osoittaa toisen arvostusta. Tästä jokapäiväisestä toisen ihmisen arvostamisen osoittamisesta täällä pidän erityisesti!

Autoista ja niiden tarpeellisuudesta

Ennen tänne muuttoa ihmettelin, että miksi ihmeessä niillä amerikkalaisilla pitää kaikilla olla auto. En ihmettele enää. Jollet asu urbaanissa kaupungissa, julkisia kulkuneuvoja ei ole. Ja jos asut urbaanin kaupungin keskustassa, ei ole takuuvarmaa, että julkinen liikenne silti kattaa ne matkat, jotka tarvii suorittaa. Meilläpäin yksi asuinalue voi olla yhtä suuri kuin Suomessa yksi kaupunginosa. Sen ajan, mitä ennen kävelin Leppävaarasta Lintuvaaraan, meni kerran kävellessäni täällä asuinalueen päästä päähän. Kun asutus on hajallaan, paljon pieniä taloja, niin välimatkat ovat välttämättä pitkät. Tästä yhtälöstä ei YTV saisi kannattavaa toimintaa millään. Lähimpään metropoliin toki täälläkin pääsee julkisilla, kun asutaan ”lähellä” linjaa, ensin pitää vaan ajaa muutama maili asemalle. Ja hyvällä säkällä määränpääkin on ihan siinä pysäkin vieressä! Mikäs siinä on matkatessa julkisilla 45 minuutin verran ja lisäksi siirtymät asemalle ja asemalta, kun autolla pääsee perille ovelta ovelle 30 minuutissa…

Ystäväni oli viime viikolla auto-onnettomuudessa. Hän menetti vuosimallia ’95 oleva autonsa ohjauskyvyn moottoritiellä sadekelillä, ajautui pientareelle ja pientareen kautta katolleen ojaan. Moottoritieltä ojaan ei pimeällä nähnyt, mutta jonkin ajan kuluttua moottoritien vierellä olevaa service roadia, (pienempi saman suuntainen tie, toimii syöttöliikenteenä motarille ja sieltä pois) kulkeva autoilija huomasi katollaan olevan ajoneuvon ja siinä turvavöissä ylösalaisin roikkuvan naisen. Turvavyöhankaumaa lukuun ottamatta mitään vakavaa ei ystävälleni tapahtunut, hänellä oli uskomaton onni ja suojelus mukanaan. Huoli tyttärestä oli ollut kuulemma mielessä ojaan lennon aikana, isästä kun ei vastuuntuntoista saa aikaiseksi. Kun hän soitti minulle, varmistin ensin ystäväni hyvinvoinnin, fyysisen ja henkisen. Seuraava kysymys oli: ”Onko auto kunnossa?”. Materialistista? Ei varmana. Auto oli aikamoinen romu, sen menetyksestä ei suuria taloudellisia menetyksiä olisi tullut. Uskomatonta kyllä, auto oli onnettomuuden jälkeen ajokuntoinen.

Ilman autoa olisi ystäväni ollut hyvin vaikea suoriutua tavallisesta päivästään. Aamulla ennen kouluun lähtöä tyttären hoitoon vienti, ja sitten matka kouluun. Niin, hän on niitä äitejä, jotka taistelevat kaikin mahdollisin keinoin päästäkseen ylös siitä taloudellisesta ahdingosta, johon avioero on heidät saattanut, aloittaen omasta koulutuksestaan. Kaupassakäyntikin olisi ollut mahdotonta, kävelymatkan päässä kun ei kauppoja ole. Kun sitä toista puolisoa ei ole viemässä lasta tai kuljettamassa kouluun, käymässä kaupassa, ystäväni olisi joutunut turvautumaan ystäviensä apuun. Vuokra-autoon ei olisi ollut varaa. Kai siitäkin olisi voinut jollain tavalla selviytyä vaikka ystävät asuvat kaukana, ja sukulaiset vielä kauempana, kaikilla on omat työpaikat. Käsittämättömän hankalaa kaikesta olisi tullut, varsinkin kun kouluissa ja työpaikoilla ei hyvällä katsota poissaoloja. Paineet ilmestyä paikalle ovat toista luokkaa kuin Suomessa. Tästä ehkä lisää myöhemmin.

Amerikkalaiset ovat onneksi erittäin ystävällisiä, avuliaita ja valmiita oikeasti auttamaan. Eräänä syynä voi ehkä olla se, että tiedetään, että jossain vaiheessa sitä itselle tulee tilanne, jolloin tarvitsee apua. Yhteiskunnan tukiverkko kun on täynnä suuria reikiä. Ihmisillä on suurempi vastuuntunto toisten auttamisessa, kun yhteiskunnan huomaan ei voi antautua. Tuleepa auttamisesta mieleen eräskin kerta, asiayhteyteen liittymätön, jossa ihmeteltiin kaupan pihassa ison ostoksen kanssa, että eihän tämä penteleen laatikko mahdukaan autoon! Lähellä olevan tuiki tuntematon pick-upin kuljettaja huomasi ahdingon ja kurvasi paikalle, tarjosi apuaan, kuljetti ostoksen kotiin asti, eikä huolinut palkkioksi kuin kiitoksen. Iloinen auttamisen mentaliteetti tuntuu olevan tarttuvaa, ja auttamisen ilo tekee elämästä paljon antoisamman. Auttaminen tuo iloa avun saajalle, ja tekee muutostyötä avun tarjoajassa, opettaa katsomaan maailmaa toisenlaisin silmin, siirtymään itsekkäästä ajattelusta – pitää tehdä sitä ja sitä, en kyllä ehdi omaa kallista aikaani käyttämään toisen ongelmiin, omanpa on sotkunsa keittänyt – epäitsekkääseen toimintaan. Tuloksena pyyteettömästä auttamisesta on hyvä mieli kaikille, niin hyvä, että sitä hyvää oloa haluaa jakaa edelleen. Positiivinen auttamisen ja hyvän tekemisen kierre. Tästä saakin loistavan aasinsillan hyväntekeväisyyteen ja hyväntekeväisyysjärjestöihin. Mutta niistä lisää toisen kerran.

Sitä vaan en edelleenkään ymmärrä, että minkäläisen taian voimasta muuten niin ystävälliset amerikkalaiset muuttuvat täysin, kun he istuvat auton ratin taakse. Liikenne on agressiivista, ja jos kahden auton välissä on autonmentävä kolo, niin siihen menee yksi auto, oli vauhti 30 km/h tai 100 km/h.

Saturday, June 12, 2010

Jäikö sinne tilille katetta?

No niin, otetaanpa käsittelyyn raha-asiat. Minkälaisia mielikuvia teille tulee mieleen amerikkalaisesta yksinhuoltajasta? Trophy wife, joka otti lapset, talon ja rikkaan miehensä rahat, kun mies katosi auringonlaskuun uuden, nuoren rakastajattarensa kanssa? Nainen, joka käyttää avioero-oikeudessa voittamansa rahat shoppailuun, matkailuun, kauneusleikkaukseen, tekee sivussa vähän hyväntekeväisyyshommia ja lakkailee kynsiään lasten käydessä kallista yksityiskoulua? Uranainen, joka jättää lapsensa nannyn hoitoon, tekee ympäripyöreää työpäivää ja tulee siivottuun kotiin, jossa lapset ovat jo vuoteessa odottelemassa äidin peittelyä? Eronnut isä, joka pitää yksin huolta lapsistaan ja on vähän hassu mutta saa arjen pyörimään ja sitten löytää elämänsä rakkauden josta tulee täydellinen äitipuoli lapsille? No tämä oli kärjistettyä, oheista tapahtuu elokuvissa. Tai ehkä jollekin oikeasti. Sille 0.01 prosentille yksinhuoltajista. Todellisuus on kuitenkin toisenlainen kaikille muille 99.99%:lle…

Tein nopean googletilaston, huom. ei siis mitään oikeaa tilastotiedettä. Vuonna 1997 69% Yhdysvaltalaisista lapsista, jotka asuivat joko eronneen tai koskaan naimisiin menemättömän äidin luona, olivat lähellä köyhyysrajaa, tai köyhyysrajan alapuolella. Toinen googletilasto kertoo, että köyhyysraja vuonna 2008 (juu ei nämä ole ihan vertailukelpoisia tuloksia kun on 10 vuotta välissä…) oli noin $18.000 kolmen hengen taloudelle. Se tekee siinä $1.500, tämän hetken euron kurssilla jotakuinkin €1.250. Tästä rahasta maksetaan samaa mitä muuallakin: verot (jotka ei onneksi ole kauheat), vuokrat, sähkö, ruoka, kulkuvälineet ja polttoaineet (auto on välttämättömyys suurimmassa osassa maata, ja siihen palaankin joskus myöhemmin), vaatteet, koulutarvikkeet (niin, jokaisen lyijykynän ja piirustuspaperin joutuu itse maksamaan), terveydenhuolto (ja tästäkin tulee uusi blogikirjoitus!), TV-kanavapaketti, nettiyhteys, lasten päivähoito etc. Päivähoito ansaitsee myös oman blogikirjoituksensa myöhemmin, sitä kun ei lainkaan täällä tueta ja maksut ovat kovia.

Katsoin vertailun vuoksi Suomen vastaavan tilaston, ja se olikin aika mielenkiintoista luettavaa! Tiesitkö, että köyhyysraja Suomessa on €1.080 nettona, eli verojen jälkeen. Huolestuttavalta kuulostaa, että köyhyysrajan alapuolella eläviä AIKUISIA on Suomessa jo 700.000, määrä on kaksinkertaistunut 10 vuodessa. Tämä tarkoittaa 13% koko väestöstä, ja vaikutus lapsiin on varmasti suuri! Aika hurja. Björn Wahlroosin kommentit ”rikkinäisten perheiden” tukemisen lopettamisesta pistivät muuten ihan vihaksi tälläkin puolen palloa! No, takaisin analyysiin. Suomen köyhyysraja mitataan siis verojen jälkeen, Yhdysvalloissa ennen veroja. Suomessa nettotulot ovat aikuista henkilöä kohden, ja Yhdysvalloissa perhekuntaa kohden, esimerkissä kolmen hengen perheelle €1.250. Suomessa lapsista maksetaan lapsilisää ja asumistukea ja toimeentulotukea, täällä moisista ei ole kuultukaan, yksin ja pennittömänä sitä ihminen on ongelmiensa kanssa. Ja Suomessa ennen kaikkea – lähes ilmainen terveydenhuolto, päivähoito ja opiskelu, sekä opintotuet. Viimeiseksi mainitut takaavat sen, että kaikilla on edes jonkinlainen tasa-arvoinen mahdollisuus menestyä elämässään. Mutta säästäpä täällä minimitulosta lasten college-maksuihin, kun vuosimaksut pyörivät $20.000 paikkeilla, tai yritä hyötyä töissä käynnistä, kun päivähoitomaksut vievät suurimman osan palkasta. Aika mahdoton tehtävä. Olkaa siskot ja veljet kiitollisia siitä, mitä kaikkea Suomen yhteiskunta (vielä) perheillenne tarjoaa.

Ja mikähän nyt oli tässä pointti, se taisi kadota tilastojen varjoihin... Eli taloudellisesti vaikeaa on molemmilla mantereilla yksinhuoltajilla ja heidän lapsillaan, kahden vanhemman perheessä menee paremmin. Se mielikuvituksen tuote ihanasta yksinhuoltajuudesta, mitä telkkarista täältä Yhdysvalloista yksinhuoltajien arjesta välittyy, ei vastaa todellisuutta. Oscar-elokuva Precious kuvaus taitaa sekin olla sitä ihan toista ääripäätä, äärimmäistä kurjuutta. Keskelle jää tavallinen kansa, joiden tavalliset tositarinat eivät mediaa kiinnosta, ei siellä eikä täällä. Tarinat siitä, kun auton ilmastointilaite menee rikki, kesä tulee ja kesän myötä tavalliset 35 asteen lämpötilat, eikä ilmastointilaitetta ole rahaa korjata. Tarinat siitä, kuinka vanhemmat käyvät huonopalkkaisessa päivätyössä ja käyttävät illat opiskeluun saadakseen paremman työpaikan ja siten taatakseen lapsilleen paremman tulevaisuuden, kaikkea se vanhemmuusvaisto teettää. Tarinat siitä, kuinka yksinhuoltajaisä tai -äiti sai potkut, kuinka sitä sinniteltiin päivästä toiseen, muutettiin pienempään asuntoon tai vanhempien kotiin, kunnes elämä saatiin taas raiteilleen. Tarinat siitä, kuinka ex-puoliso oli juoppo tai narkkari tai rikollinen, eikä ikinä maksanut penniäkään elatusapua. Tarinat siitä, kuinka kunnollinen, rehellinen, kirkossa käyvä hyvä mies on saanut vain osapäivätöitä, ja on taloudellisesti niin tiukoilla, ettei pysty maksamaan ex-vaimolleen elatusapua. Tarinat siitä, kun ei ollut rahaa maksaa sähkölaskua ja sähkölaitos katkaisi sähköt. Mikään näistä ei mediaa kiinnosta, mutta tämä on sitä tosielämää, jossa epävarmuus tulevaisuudesta ja jatkuva olemassaolon taistelu on hyvin monille vanhemmille kaikkialla tuttua. Arki on arkea kaikkialla, eikä median luomalla kuvalla ole mitään tekemistä sen kanssa, senhän me kaikki tiedämme. Tulkoon tavallisen kansan tarinat vihdoinkin kuultua! Miten teillä pärjätään taloudellisesti? Niille, jotka ovat yksinhuoltajia: minkälainen vaikutus erolla oli teidän taloudelliseen tilanteeseenne, tuliko muutos shokkina, vai olitteko tulotason putoamiseen varautuneita?

No nyt meni aika vakavaksi asia. Elämästä voi nauttia oli rikas taikka köyhä, ja rikkaat eivät ole edes tutkimusten mukaan onnellisia, raha ei takaa sitä onnea jota kaikki tavoittelemme. Onnellisuus tulee ihan muista kuin rahan lähteistä. Oltiin lasten kanssa eräänä päivänä kaupassa, ja kaikki hyllyjen ihanat houkutukset viettelivät lapsia. Ilkeä äiti ei kuitenkaan ottanut kuuleviin korviinsa lasten pieniä, anovia ääniä osta osta osta, vaan kylmästi johdatti joukon kassalle. Periaatteesta meillä ei lapsille kaupassa osteta 95% käyntikerroista mitään pienten sydäntä särkevistä rukouksista huolimatta ja vaikka rahaa olisikin, kovasydäminen äiti, mutta roinaa on kaapit pullollaan eikä millään niistä koskaan leikita. Joka kerta poika muistaa kuitenkin varmistaa Äiti onko sulla rahaa? Ja sen kerran kun jonkun pienen tavaran tai namin ostan, JESSS! tulee häneltä niin sydämen pohjasta. Takaisin kauppaan. Jonossa seisoessamme tyttö kajauttaa kaikkien läsnäolijoiden korviin kuuluvalla äänellä: ”Mommy, I wish you were rich!” eli äiti toivoisin, että olisit rikas. Hetken naurettuani hyvin perille mennyttä oppia siitä ettei kaikkea osteta mitä halutaan, piti kertoa lapsille tositarina miljonäärimiehestä (luin CNN:ltä eli senhän täytyy olla totta), joka oli suuren omaisuutensa kanssa niin onneton, että lahjoitti kaiken pois. Björn Wahlroosin täytyy olla aika onneton.

Onnea teidän kaikkien elämään sylintäydeltä, pärjäilkää!

Pensastrimmeri, joka tytön paras ystävä

Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, sanoo kiinalainen sananlasku. Hoen sitä kuin mantraa ottaessani esiin puutarhatyökaluja varhain lauantai-aamuna ennen päivälämpötilan kohoamista 35 asteen tuntumaan. Parissa kuukaudessa pihan pensaat ovat villiintyneet viidakoksi, ja vasta viime viikolla kitketyt rikkaruohot uhittelevat, että he tämän taistelun voittavat. Minähän näytän niille!

Joskus toivon, että talossa olisi mies. Vähän ennen palkkapäivää se käy mielessä. Ja erityisesti silloin, kun kaasuhellasta tuli kaasun hajua, lapset olivat jo nukkumassa, piti etsiä ohjeet kuinka toimia, saada lapset ulos talosta ja soittaa kaasulaitokselle samaan aikaa. Silloin pelotti. Tai silloin, kun olin ollut leikkauksessa, jonka jälkeen ei saanut nostella mitään kuukauteen. Entä jos olisi tullut tornadohälytys, ja olisi pitänyt lähteä kantamaan nukkuvia lapsia alakerran kylppäriin, ne tornadot kun tulevat aina illalla tai yöllä. Autoasiat vaativat mielestäni myös aina miestä. Tankata osaan, ja viedä auton pesulaan. Siihen se sitten jääkin. Mitä jos pissapojasta loppuu vesi? En edes tiedä, mistä konepelti aukaistaan. Ja se kojelaudassa sinnikkäästi palava merkkivalo, pitää viedä auto huoltoon. Siitäkin olen ihan varma, että siellä onnetonta naista uunotetaan, laitetaan korjauksen alle asioita, joita oikeasti ei tarvitsisi korjata.

Kaikenlaiset remonttiasiat ja korjaushommat ovat myös sellaisia, joiden osalta remontin tai korjauksen tekemään tulleet miehet varmasti nauravat partaansa höynäyttäessää avutonta naisparkaa. Mutta joskus yksinhuoltajuus voi kääntyä eduksi. Niin kuin silloin, kun meillä oli vesivahinko. Vakuutusyhtiö sanoi, että he maksavat korjaukseen tietyn summan. Kun kysyin parista firmasta tarjouksia, tarjoukset olivat kolme kertaa tuon summan suuruisia. Silloin pääsi itku. Myöhemmin yhdestä firmasta tarjouksen tehnyt mies soitti takaisin, ja sanoi, että oli huomannut, että olen vähän tukalassa tilanteessa vesivahingon kanssa, itsekin yksinhuoltajana hän ymmärtää ongelmat ja halusi auttaa. Hän tuli tekemään korjaukset, pimeästi tietysti, seuraavana viikonloppuna kaverinsa kanssa, ja tyytyivät vakuutusyhtiön korvaukseen. Pääsin vielä hänen pick-upinsa kyydissä rautakauppaan tekemään hankintoja, joita ei omaan pieneen autoon olisi mahtunut. Taivaan lahja, Joel ja hänen rämä pick-upinsa.

Useimmiten ajatus miehen tarpeellisuudesta tulee mieleen silloin, kun kohtaan jonkun eläinkuntaan kuuluvan edustajan. Ötökän. Puutarhakäärmeen. Opussumin pensaan alla. Ja sen kuolleen rotan, joka oli päättänyt päivänsä meidän patiolle. Silloin olisi ollut kiva lukkiutua sisälle ja soittaa APUA TULE PELASTAMAAN. Mutta ei, oli otettava lapio kauniiseen käteen ja koottava raato talteen, pussiin ja roskikseen. Pienellä miehellä on kuitenkin jo ison miehen geenit, ja käytös on joskus sen mukaista. On hellyttävää huomata, kuinka hänellä on ritarin- ja suojeluvaistot heränneet. Kun talosta löytyy joku eksynyt ötökkä, kuuluu: ”Äiti misson meijän kääpäslätkä?”. Voi pientä sankaria.

Amerikkalainen sinkkuystävättäreni lainaa aina omien ystävättäriensä puolisoita hoitamaan ns. miesten hommat talossaan. Ilmastointilaitteen suodattimen vaihtoon. Painavien tavaroiden nostoon. Kuljettamaan isoja hankintoja isoissa autoissaan. Suomalaiselle avun pyytäminen on vaan niin vaikeaa. Pitää pärjätä omillaan. Tai ehkä se on vain minä, joka on niin jääräpäinen enkä kykene pyytämään apua. Avun pyytämisen harjoittelua terapeutti ehdotti minulle, kun ensimmäistä sessiota oli alle puolet ajasta mennyt. Täytyy harjoitella. Seuraavan kerran ilmastointilaitteen suodatin täytyy vaihtaa kolmen kuukauden päästä, ehkä silloin jo osaan. Olen kateellinen teille Suomen yh-siskoille, joilla on isä, veli, setä tai eno lähimatkan päässä ja valmiina auttamaan.

Puutarhanhoidossa en kaipaa miestä. Tai no. Siihen nurmikon leikkuuseen, pelkään ruohonleikkureita. Niinpä maksan siitä, että joku käy sen minulle leikkaamassa. Mutta muuten en. Kädessä pysyy moottorisaha, pensastrimmeri, oksaleikkuri, lapiot ja haravat. Piha on vuodessa kokenut muodonmuutoksen, lapsilla leikkialue, hiekkalaatikko, uusia kukkapenkkejä on kaivettu ja reunustettu, löytyy laattaa ja kiveä, kaikki naisvoimalla ja sisulla tehty. Lauantaiaamuisin huudatan puutarhatyökaluja kilpaa naapureiden kanssa, enkä jää häviölle. Terapiaa se puutarhanhoito minulle on. Olen tainnut olla viime aikoina aika terapian tarpeessa.

Taivaan lahja kiireiselle yksinhuoltajalle: pikaruokapaikat!

Edellisessä kirjoituksessa tuli mainittua Taco Bueno. Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä taivaallista makua, joka Taco Buenon ihanissa tacoissa, burritoissa, fajitaksissa, pavuissa, meksikolaisessa riisissä, tortilla chipseissä ja tulisissa kastikkeissa on! Kollegat veivät minut Taco Buenoon ensimmäisen kerran joskus ehkä kolme vuotta sitten. Miten olinkaan ehtinyt täällä elää jo kolme vuotta tietämättä tuosta ihanasta pikaruokapaikasta, jossa yhdistyvät kaikki pikaruokapaikan parhaat puolet – tilauksen nopeus, annoksen epäterveellisyys ja jumalainen maku – yhdeksi harmoniseksi kokonaisuudeksi, joka viettelee kiireisen vanhemman ja hiljentää kirkuvat lapset! Konsepti Taco Buenossa on sama kuin Mäkkärissä. Astut sisään tai ajat drive throughun, menet jonoon, tilaat ruuan, työntekijät keittiön liukuhihnalla laittavat saumattomasti annoksen kokoon, yksi laittaa tortillat, toinen niihin sisuksen, sivuun vähän salaattia, riisiä, papuja, quacamolea ja sour creamia. Bling! Number 143, your order is ready! Ja mikä parasta, sinun ei tarvitse maksaa itseäsi kipeäksi ruokkiaksesi nälkäisen 3-henkisen perheen.

Koska täällä pikaruokailun luvatussa maassa kaikki on tehty niin lapsiystävälliseksi, vaivattomaksi, nopeaksi ja edulliseksi, pikaruokailusta tulee helposti tapa, josta on vaikea päästä eroon. Hmmm mietitäänpä… Lapset ovat olleet äidin luona nyt 4 päivää putkeen, edellinen kaupassakäynti oli silloin, kun lapset viettivät viikonlopun isällään, illat ovat olleet täynnä ohjelmaa niin, että instituutio nimeltään kauppa, ja tuore ruoka on haalea muisto vain, kaapeissa asuu enää kaiku, illalla koulun ja töiden jälkeen kotiin ajaessa lapset ovat kiukkuisia ja nälkäisiä. Raahaanko kiukkuiset lapset Walmartin kassajonojen kautta kotiin ja keittäisin perunat? Vai miten olisi pieni annos lohdutusta yksinhuoltajan yksinäiseen iltaan, kun ei jaksa ja arki kaatuu niskaan, kurvattaisiinko drive throughun ja otettaisiin mukaamme pikainen helpotus, palkkio siitä että selvittiin tästäkin päivästä? Kiusausta on vaikea välttää, kun tienvarret kukkivat toinen toistaan houkuttelevampia mainostauluja. Lasten kuoro kotimatkan aikana kuulostaa tältä: McDonalds! Wendy’s! Taco Bueno! Sonic! Chick-File-A! Panda Express! Mistä ne on nämä kaikki paikat oppineet tunnistamaan? Nelivuotiaskin, joka ei osaa vielä lukea! Miten teillä Suomessa? Syöttekö paljon ulkona? Minulla on sellainen mielikuva, että jopa Mäkkärissä ruokailu on suhteellisen kallista, eikä lapsiystävällisiä ja edullisia ruokapaikkoja ole niin paljon.

Elämä on täynnä valintoja, ja päätös pidättäytyä pikaruoasta tarkoittaa yksinhuoltajalle priorisointia, organisointia ja luopumista. Priorisointia, haluan ruokkia lapseni terveellisesti ja edullisesti kotiruoalla. Päätös, joka vaikuttaa omaan käytettävissä olevaan aikaan, lasten kanssa vietettyyn aikaan. Lähikauppa on kaukana. Automatkan päässä. Sinne ei viitsi noin vain hilpasta ohimennen. Kaikki me myös tiedämme miten mukavaa kaupassakäynti on nälkäisten lasten kanssa. Kun sitä toista vanhempaa ei ole jakamassa arjen haasteita, sitä käy mielellään kaupassa omassa rauhassa silloin, kun lapset ovat isällään. Organisointia, sitä, että ruokalista on oltava valmiiksi mietittynä ja listattuna, ja että juuri niinä päivinä-ilman-lapsia on aikaa varattuna kaupassakäyntiin. Luopumista, siitä vähäisestä ajasta, joka nyt menee ruuanlaittoon ja kaupassakäyntiin, luopumista pienistä helpotuksista.

Pikaruoasta luopuminen on ollut meillä kuitenkin vaivan arvoista, pienen totuttelun jälkeen. Ruokalasku on pienentynyt ja lautasella on terveellistä ruokaa, emme syö enää edes eineksiä (jotka ovatkin jo ihan toisen blogikirjoituksen aihe!), ja äidin vyötäröllä on pienemmät jenkkakahvat. Kuopuksen kanssa kokkaillaan yhdessä sillä välin kun esikoinen tekee koulutehtäviä. Lapset ovat oppineet syömään vaikka minkälaisia virityksiä, ja maistavat kiltisti kaikkia ruokalajeja. Ja jos ei tykkää, niin ei tarvi syödä. Mutta maistaa pitää. Heh heh, omaa periaatetta noudattaen jouduin maistamaan selleriä, vuosien täydellisesti onnistuneiden sellerinkarttotoimenpiteiden jälkeen. Ja kas! Sehän maistui tuoreena ihan hyvältä. Kunhan se oli ensin uitettu maunpeittävässä kastikkeessa…

Tahdonvoimaa vaaditaan amerikkalaisen pikaruokakulttuurin keskellä, ja monet vanhemmista valitsevat helpon tien. Sitä en vain ymmärrä, että ne yksinhuoltajat, joilla on rahat tiukoilla, silti käyvät lapsinensa syömässä ulkona, jopa monta kertaa viikossa, ja sitten valitellaan rahan vähyyttä. Ravintolaan jää vähintään se kymppi tai viisitoista taalaa. Sillä rahalla keittelisi jo monet hernekeitot. Ehkä minulla on jäänyt jokin asia huomioimatta tässä yhtälössä, ehkä ne rahat eivät ole niin tiukoilla kuin annetaan ymmärtää, tai ehkä vanhemmat ovat uusavuttomia, keittotaidottomia, joilta ei edes mikron käyttö onnistu. Ulkona syömisen tapaa on kieltämättä vaikeaa muuttaa, sitä ei käy kieltäminen, onhan se mukavaa ajanvietettäkin. Ja ah, niin hyvää! Hyvästi jää, oi ihanainen Taco Bueno!

Raha-asioista lisää myöhemmin, nyt täytyy rientää kauppaan!

Friday, June 11, 2010

Howdy y'all!

Howdy y’all! Howdy-sanaa ei muuten kukaan oikeasti käytä. Tai ehkä sana voi olla joku muinaisjäänne maaseudulla, en tiedä. Y’all puolestaan on aika kätevä monessa yhteydessä, you all eli te kaikki.

Pieni esittely blogin aluksi. Olen supisuomalainen kahden lapsen yksinhuoltaja Yhdysvalloista, ikämääritys on varmaankin varhaisessa keski-iässä. Auts. Mutta ihminen on juuri niin nuori kuin uskoo olevansa ja lapset pitävät nuorena, eli tässä ei mitään paniikkia, eihän. Paitsi kun esikoinen täytti 7 vuotta, silloin palasin mielessäni takaisin siihen ikimuistettavaan ensimmäiseen koulupäivään, jolloin äidin kanssa käveltiin kouluun, seisottiin yhdessä koulun pihalla odottamassa, ja sitten opettaja järjesti meidät jonoon ja vei sisälle isojen lasten maailmaan. Silloin tuntui isolta. Ja siihen verrattuna… nyt vanhalta. Tai varhaiskeski-ikäiseltä. No, nautitaan nyt vielä näistä 30 something –vuosista!

Lapsia on siis kaksi, tyttö 7 vuotta ja poika 4 vuotta. Esikoinen syntyi Suomessa ja kuopus täällä. Tulimme tänne ex-miehen ja esikoisen kanssa 6 vuotta sitten, kun tyttö oli 1,5 vuotta, miehen työn perässä. Elämä täällä lähetettynä työntekijänä ja perheenjäsenenä ei ole aina ihan helppoa ja ruusuilla tanssimista. Vaikka ulkomailta tänne lähetettyjen työntekijöiden elintaso onkin yleensä ihan kohtuullinen, seurana on usein yksinäisyys ja ikävä, oman paikan löytäminen yhteiskunnassa, haasteet, joita ei edes osaa arvioida etukäteen. Kokemus on kieltämättä avartava, mutta kaikkeen ei aina pysty valmistautumaan hyvästä perehdytyksestä ja positiivisesta asenteesta huolimatta.

Yksinhuoltajan elämä on varmasti täällä hyvin samankaltaista kuin Suomessa – yhdellä sanalla kiteytettynä kiireistä! Kouluvuoden aikana aikaa ei tunnu jäävän mihinkään ylimääräiseen, koulu- ja työpäivät ovat pitkiä, läksyt pitää tehdä, lapsia ajella harrasteisiin. Ja kun sitä tukiverkostoa ei ole, niin välillä tuntuu siltä, että saa taipua ihan mahdottomiin, että saa kaiken hoidettua. No on se kyllä myönnettävä, että osittain voin syyttää vain itseäni tästä kiireestä, kokopäivätyön normaalin lasten kasvatuksen, koulutehtävien suorituksen seurannan, ruuanlaiton, pyykkäyksen, siivoamisen, lasten kuskauksen jne lisäksi meillä on koira ja talo. Niin ja minulla oma firma: Little Fashion Corner http://www.littlefashioncorner.com, joka kauppaa kivoja lastenvaatteita täältä sinne Suomeen. Siinä menikin muutama uneton yö ja viikonloppu, että firma oli pystyssä. Että ei voi syyttää kuin itseään. Jonain päivinä tuntuu kuin olisin Superwoman, työpäivä menee tuotteliaasti, lapset hoituvat mukavasti, firman asiat rullaa, kellään ei ole stressiä, kukaan ei kiukuttele ja nautimme elämästä. Ja sitten on näitä päiviä, jolloin kaikki menee… hmmm… vähämmän mukavasti… Töissä stressaa, ajetaan koulu- ja työpäivän jälkeen Taco Buenon kautta kotiin, mukana kassillinen ah niin ihanaa mutta epäterveellistä, rasvaista, suolaista meksikolaista pikaruokaa, pistän kohta lapun firman luukulle, nostan jalat pöydälle, istumme vaan takapihalla emmekä käy koulussa emmekä töissä, päivitän CV:n ja vaihdan työpaikkaa. Mutta Suomeen ei silti ole paluuta, koti on täällä. Arki on arkea, ollaan sitä sitten missä päin maailmaa tahansa. Onneksi on perintönä se suomalainen sisu, se vie meitä kaikkia yksinhuoltajia ja vanhempia eteenpäin!