Howdy y’all! Howdy-sanaa ei muuten kukaan oikeasti käytä. Tai ehkä sana voi olla joku muinaisjäänne maaseudulla, en tiedä. Y’all puolestaan on aika kätevä monessa yhteydessä, you all eli te kaikki.
Pieni esittely blogin aluksi. Olen supisuomalainen kahden lapsen yksinhuoltaja Yhdysvalloista, ikämääritys on varmaankin varhaisessa keski-iässä. Auts. Mutta ihminen on juuri niin nuori kuin uskoo olevansa ja lapset pitävät nuorena, eli tässä ei mitään paniikkia, eihän. Paitsi kun esikoinen täytti 7 vuotta, silloin palasin mielessäni takaisin siihen ikimuistettavaan ensimmäiseen koulupäivään, jolloin äidin kanssa käveltiin kouluun, seisottiin yhdessä koulun pihalla odottamassa, ja sitten opettaja järjesti meidät jonoon ja vei sisälle isojen lasten maailmaan. Silloin tuntui isolta. Ja siihen verrattuna… nyt vanhalta. Tai varhaiskeski-ikäiseltä. No, nautitaan nyt vielä näistä 30 something –vuosista!
Lapsia on siis kaksi, tyttö 7 vuotta ja poika 4 vuotta. Esikoinen syntyi Suomessa ja kuopus täällä. Tulimme tänne ex-miehen ja esikoisen kanssa 6 vuotta sitten, kun tyttö oli 1,5 vuotta, miehen työn perässä. Elämä täällä lähetettynä työntekijänä ja perheenjäsenenä ei ole aina ihan helppoa ja ruusuilla tanssimista. Vaikka ulkomailta tänne lähetettyjen työntekijöiden elintaso onkin yleensä ihan kohtuullinen, seurana on usein yksinäisyys ja ikävä, oman paikan löytäminen yhteiskunnassa, haasteet, joita ei edes osaa arvioida etukäteen. Kokemus on kieltämättä avartava, mutta kaikkeen ei aina pysty valmistautumaan hyvästä perehdytyksestä ja positiivisesta asenteesta huolimatta.
Yksinhuoltajan elämä on varmasti täällä hyvin samankaltaista kuin Suomessa – yhdellä sanalla kiteytettynä kiireistä! Kouluvuoden aikana aikaa ei tunnu jäävän mihinkään ylimääräiseen, koulu- ja työpäivät ovat pitkiä, läksyt pitää tehdä, lapsia ajella harrasteisiin. Ja kun sitä tukiverkostoa ei ole, niin välillä tuntuu siltä, että saa taipua ihan mahdottomiin, että saa kaiken hoidettua. No on se kyllä myönnettävä, että osittain voin syyttää vain itseäni tästä kiireestä, kokopäivätyön normaalin lasten kasvatuksen, koulutehtävien suorituksen seurannan, ruuanlaiton, pyykkäyksen, siivoamisen, lasten kuskauksen jne lisäksi meillä on koira ja talo. Niin ja minulla oma firma: Little Fashion Corner http://www.littlefashioncorner.com, joka kauppaa kivoja lastenvaatteita täältä sinne Suomeen. Siinä menikin muutama uneton yö ja viikonloppu, että firma oli pystyssä. Että ei voi syyttää kuin itseään. Jonain päivinä tuntuu kuin olisin Superwoman, työpäivä menee tuotteliaasti, lapset hoituvat mukavasti, firman asiat rullaa, kellään ei ole stressiä, kukaan ei kiukuttele ja nautimme elämästä. Ja sitten on näitä päiviä, jolloin kaikki menee… hmmm… vähämmän mukavasti… Töissä stressaa, ajetaan koulu- ja työpäivän jälkeen Taco Buenon kautta kotiin, mukana kassillinen ah niin ihanaa mutta epäterveellistä, rasvaista, suolaista meksikolaista pikaruokaa, pistän kohta lapun firman luukulle, nostan jalat pöydälle, istumme vaan takapihalla emmekä käy koulussa emmekä töissä, päivitän CV:n ja vaihdan työpaikkaa. Mutta Suomeen ei silti ole paluuta, koti on täällä. Arki on arkea, ollaan sitä sitten missä päin maailmaa tahansa. Onneksi on perintönä se suomalainen sisu, se vie meitä kaikkia yksinhuoltajia ja vanhempia eteenpäin!
Pieni esittely blogin aluksi. Olen supisuomalainen kahden lapsen yksinhuoltaja Yhdysvalloista, ikämääritys on varmaankin varhaisessa keski-iässä. Auts. Mutta ihminen on juuri niin nuori kuin uskoo olevansa ja lapset pitävät nuorena, eli tässä ei mitään paniikkia, eihän. Paitsi kun esikoinen täytti 7 vuotta, silloin palasin mielessäni takaisin siihen ikimuistettavaan ensimmäiseen koulupäivään, jolloin äidin kanssa käveltiin kouluun, seisottiin yhdessä koulun pihalla odottamassa, ja sitten opettaja järjesti meidät jonoon ja vei sisälle isojen lasten maailmaan. Silloin tuntui isolta. Ja siihen verrattuna… nyt vanhalta. Tai varhaiskeski-ikäiseltä. No, nautitaan nyt vielä näistä 30 something –vuosista!
Lapsia on siis kaksi, tyttö 7 vuotta ja poika 4 vuotta. Esikoinen syntyi Suomessa ja kuopus täällä. Tulimme tänne ex-miehen ja esikoisen kanssa 6 vuotta sitten, kun tyttö oli 1,5 vuotta, miehen työn perässä. Elämä täällä lähetettynä työntekijänä ja perheenjäsenenä ei ole aina ihan helppoa ja ruusuilla tanssimista. Vaikka ulkomailta tänne lähetettyjen työntekijöiden elintaso onkin yleensä ihan kohtuullinen, seurana on usein yksinäisyys ja ikävä, oman paikan löytäminen yhteiskunnassa, haasteet, joita ei edes osaa arvioida etukäteen. Kokemus on kieltämättä avartava, mutta kaikkeen ei aina pysty valmistautumaan hyvästä perehdytyksestä ja positiivisesta asenteesta huolimatta.
Yksinhuoltajan elämä on varmasti täällä hyvin samankaltaista kuin Suomessa – yhdellä sanalla kiteytettynä kiireistä! Kouluvuoden aikana aikaa ei tunnu jäävän mihinkään ylimääräiseen, koulu- ja työpäivät ovat pitkiä, läksyt pitää tehdä, lapsia ajella harrasteisiin. Ja kun sitä tukiverkostoa ei ole, niin välillä tuntuu siltä, että saa taipua ihan mahdottomiin, että saa kaiken hoidettua. No on se kyllä myönnettävä, että osittain voin syyttää vain itseäni tästä kiireestä, kokopäivätyön normaalin lasten kasvatuksen, koulutehtävien suorituksen seurannan, ruuanlaiton, pyykkäyksen, siivoamisen, lasten kuskauksen jne lisäksi meillä on koira ja talo. Niin ja minulla oma firma: Little Fashion Corner http://www.littlefashioncorner.com, joka kauppaa kivoja lastenvaatteita täältä sinne Suomeen. Siinä menikin muutama uneton yö ja viikonloppu, että firma oli pystyssä. Että ei voi syyttää kuin itseään. Jonain päivinä tuntuu kuin olisin Superwoman, työpäivä menee tuotteliaasti, lapset hoituvat mukavasti, firman asiat rullaa, kellään ei ole stressiä, kukaan ei kiukuttele ja nautimme elämästä. Ja sitten on näitä päiviä, jolloin kaikki menee… hmmm… vähämmän mukavasti… Töissä stressaa, ajetaan koulu- ja työpäivän jälkeen Taco Buenon kautta kotiin, mukana kassillinen ah niin ihanaa mutta epäterveellistä, rasvaista, suolaista meksikolaista pikaruokaa, pistän kohta lapun firman luukulle, nostan jalat pöydälle, istumme vaan takapihalla emmekä käy koulussa emmekä töissä, päivitän CV:n ja vaihdan työpaikkaa. Mutta Suomeen ei silti ole paluuta, koti on täällä. Arki on arkea, ollaan sitä sitten missä päin maailmaa tahansa. Onneksi on perintönä se suomalainen sisu, se vie meitä kaikkia yksinhuoltajia ja vanhempia eteenpäin!
Missä päin USA:ta asutte? Blogisi vaikuttaa mielenkiintoiselta, piti laittaa heti suosikkeihin.
ReplyDeleteKiitos! Asutaan Teksasissa, Dallasin alueella.
ReplyDelete