Olo on taas kuin puulla päähän lyötynä – miten kaikki näyttääkin nyt niin selkeältä vaikka vasta muutama tunti sitten oli ihan päinvastoin. Raskain mielin, huolien painamana ja vihaisena matkasin aamulla kirkkotiellä. Rahahuolet kasaantuvat, miten tästäkin koettelemuksesta taas selvitään, miksi kaikki on niin vaikeaa, miksi huolet eivät koskaan lopu, ja mitähän vielä seuraavaksi. Johonkin tämä paha olo on pakko päästä purkamaan, ja käyn mielessäni kuvitteellisia keskusteluita siitä, miten ilkeästi sivallan toista ihmistä sanaisella miekalla, päästän ulos kaiken sen pahan olon joka sisälläni kiehuu. Tämän yhden kerran vain, sen jälkeen käyttäydyn taas kristillisesti. Samalla tiedän, että se ei auta, tämä ei nyt ole toisten syy vaan ihan omani. Minun olisi pitänyt tehdä fiksumpia kulutuspäätöksiä, ja asioilla märehtiminen ja toisen loukkaaminen ei tilannetta muuta. Lopputuloksena olisi entistä pahempi olo. Mutta miten pystyn olemaan purkamatta oman pahan oloni toiseen ihmiseen?
Vastaavia tilanteita, hurjia sisäisiä taisteluita ja huolten varjostamia päiviä on tullut eteeni viimeisen puolentoista vuoden aikana usein. Jaa, etteikö niitä olisi ollut ennenkin. Oli niitä toki aiemminkin, mutta nyt olen alkanut tiedostamaan nämä ihan eri lailla. Ahdistukseeni on vastattu vähintään 78 kertaa puolentoista vuoden aikana. Joka sunnuntai. Ja usein myös muina päivinä. Taistelen vastaan, en halua taipua, haluan pitää kiinni vanhasta, totutusta, mutta se tie tuo vain lisää pahaa oloa ja tuskaa, se on nähty eikä se ole ratkaisu. Välillä joka sunnuntainen asetelma kirkossa saa ihan koomiset piirteet. Tiedän jo etukäteen, että tulen taas murenemaan sisältä, jotta voin kasvaa vähän matkaa taas suorassa. Todennäköisyydet ovat jo aikoja sitten pienentyneet olemattomiin, vastaava kun on toistunut joka kerta, koskaan en ole jäänyt vastausta vaille, aina poistun puhdistuneena ja rauhassa. Kun istun kirkon penkkiriviin sisäänpäin kääriytyneenä ja täynnä ahdistusta viikon aikana patoutuneista asioista, en voi kuin hymyillä, että mitähän Sinulla tällä kertaa on varattuna minua ojentaaksesi. Ymmärrystä, lohdutusta, rauhaa, rakkautta ja lempeää ohjausta oikeaan suuntaan. Ja se yksi kerta, jolloin Sinä todella järisytit maailmaani. Usein itken. Pahaa oloa, helpotusta, kiitollisuutta. Janoan lisää. Viimeistään perjantaina alan jo odottamaan sunnuntaiaamua. Se ainoa aamu viikossa, jolloin voisin nukkua pidempään ja jota ennen varjelin kaikelta suunnitelmallisuudelta, ei paina vaakakupissa enää mitään.
Tämän päivän saarna käsitteli sitoutumista. Jos haluaa olla sitoutunut Jeesuksen opetukseen ja Jumalaan, se pitää tehdä koko sydämestään, eikä jättää puolitiehen. Poistun tilaisuudesta vapautuneena, tämän kerran selviydyn voittajana. Kiusaus toisen loukkaamiseen on kadonnut, sen sijalle sydämeeni on tullut rauha. En voi loukata toista vain tämän yhden kerran ja sitten jatkaa elämääni kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kaikki tai ei mitään. Kiitos tästäkin opetuksesta ja tilaisuudesta kasvaa.
Ohessa on linkki kirkossamme usein esitettyyn lauluun, joka saa minut aina itkemään. Sen oheiset sanat sopivat tähän(kin) tilanteeseen. Haluan muuttua ja haluan oppia lisää, olen kiitollinen siitä, että silmäni ovat avautuneet.
Vastaavia tilanteita, hurjia sisäisiä taisteluita ja huolten varjostamia päiviä on tullut eteeni viimeisen puolentoista vuoden aikana usein. Jaa, etteikö niitä olisi ollut ennenkin. Oli niitä toki aiemminkin, mutta nyt olen alkanut tiedostamaan nämä ihan eri lailla. Ahdistukseeni on vastattu vähintään 78 kertaa puolentoista vuoden aikana. Joka sunnuntai. Ja usein myös muina päivinä. Taistelen vastaan, en halua taipua, haluan pitää kiinni vanhasta, totutusta, mutta se tie tuo vain lisää pahaa oloa ja tuskaa, se on nähty eikä se ole ratkaisu. Välillä joka sunnuntainen asetelma kirkossa saa ihan koomiset piirteet. Tiedän jo etukäteen, että tulen taas murenemaan sisältä, jotta voin kasvaa vähän matkaa taas suorassa. Todennäköisyydet ovat jo aikoja sitten pienentyneet olemattomiin, vastaava kun on toistunut joka kerta, koskaan en ole jäänyt vastausta vaille, aina poistun puhdistuneena ja rauhassa. Kun istun kirkon penkkiriviin sisäänpäin kääriytyneenä ja täynnä ahdistusta viikon aikana patoutuneista asioista, en voi kuin hymyillä, että mitähän Sinulla tällä kertaa on varattuna minua ojentaaksesi. Ymmärrystä, lohdutusta, rauhaa, rakkautta ja lempeää ohjausta oikeaan suuntaan. Ja se yksi kerta, jolloin Sinä todella järisytit maailmaani. Usein itken. Pahaa oloa, helpotusta, kiitollisuutta. Janoan lisää. Viimeistään perjantaina alan jo odottamaan sunnuntaiaamua. Se ainoa aamu viikossa, jolloin voisin nukkua pidempään ja jota ennen varjelin kaikelta suunnitelmallisuudelta, ei paina vaakakupissa enää mitään.
Tämän päivän saarna käsitteli sitoutumista. Jos haluaa olla sitoutunut Jeesuksen opetukseen ja Jumalaan, se pitää tehdä koko sydämestään, eikä jättää puolitiehen. Poistun tilaisuudesta vapautuneena, tämän kerran selviydyn voittajana. Kiusaus toisen loukkaamiseen on kadonnut, sen sijalle sydämeeni on tullut rauha. En voi loukata toista vain tämän yhden kerran ja sitten jatkaa elämääni kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kaikki tai ei mitään. Kiitos tästäkin opetuksesta ja tilaisuudesta kasvaa.
Ohessa on linkki kirkossamme usein esitettyyn lauluun, joka saa minut aina itkemään. Sen oheiset sanat sopivat tähän(kin) tilanteeseen. Haluan muuttua ja haluan oppia lisää, olen kiitollinen siitä, että silmäni ovat avautuneet.
Heal my heart and make it clean
Open up my eyes to the things unseen
Show me how to love like You have loved me
http://www.youtube.com/watch?v=UXCoHxX1OC8
Rakkaudella,
Äiti
No comments:
Post a Comment