Työmatkalla paratiisissa

Ensimmäinen työmatka uuden työpaikan puitteissa on nyt takana. Matkan tarkoitus oli perehtyä kahvin tuotantoon ja valmistukseen Nicaraguassa ja Costa Ricassa. Kun oikein on avoimella mielellä, voi tällaisella matkalla paljonkin oppia. Ohessa parhainta satoa.

Nicaragua on suosittu matkakohde ja lentokoneet ovat aina täynnä. Jos lentomatkalla on välilasku, niin jatkolennolta myöhästymisen riskin välttämiseksi kannattaa lentojen välille varata aikaa noin puoli päivää. Tämä on tarpeen varmistaaksesi paikan Nicaraguan koneeseen siinä tapauksessa, että ensimmäisen lennon koneessa on moottorivika, ja pitää vaihtaa toiseen lentokoneeseen, ja tässä toisessa lentokoneessa on ilmanpainevika, joka pitää korjata ennen matkaan lähtöä. Koneesta myöhästyminen tarkoittaa väistämättä noin kahden päivän odottelua seuraavaan vapaaseen istumapaikkaan.

Jos välilaskupaikassa on vietettävä konepaikan puuttumisen vuoksi yö, ja päätät unohtaa koko Nicaraguan ja ajanpuutteen vuoksi mennä suoraan Costa Ricaan, matkalaukku löytää tiensä perille matkapäivänä 5 (päiviä yhteensä 6).

Jos tarkoituksena on menettää matkalaukkunsa, kannattaa valita matkaseuraksi ystävällinen pomo, joka lupaa hyväksyä muutaman vaatekerran ostamisen matkalaskuun.

Costa Ricassa kaduilla ei ole nimiä. Perille löydetään "puun kohdalta oikealle, ja sitten koulun jälkeen toinen vasemmalle" - ohjeiden perusteella. Espanjankielen- ja autonikkunan alasrullauksen taito ovat tarpeen silloin, kun perille ei ihan heti löydykään.

Paratiisissa ei tarvitse herätyskelloa. Tropiikin linnut täyttävät sen tarpeen.

Paratiisi on kännykkäkatveessa. Ulkomaailman ja lasten kanssa kommunikointitiheyteen tulee asettaa realistiset tavoitteet.

Samat kengät sopivat sekä toimistoon, kahvitehtaalle että viidakkopolulle siinä tapauksessa, että matkalaukku ja sen sisällä olevat lenkkarit eivät ole löytäneet tietään perille.

Koiranvahdiksi kannattaa varata naapuri, jonka aidan alta koira ei pääse kaivamaan kuoppaa ja karkaamaan. Jos koira karkaa, tulee naapuruston olla ystävällismielinen, jotta koirasta pidetään huolta sen aikaa, kunnes omistaja tulee kännykkäkatveesta ja järjestämään koiran jatkohoidon. Myös koiranomistajan ystävyyssuhteiden kunto on oltava sitä luokkaa, että kun varahoitaja tarvitaan, apua löytyy ystäväpiiristä.

Lounaat ja illalliset tulee viettää joko vuorenrinteen näköalaravintoloissa, tai laakson paratiisipuutarhassa.

Jos paikallinen juustotarjotin näyttää siltä, että se on ollut kauan lämpimässä, ja tarjottimella olevat oliivit kärpäsenkävelemiltä, ne kannattaa jättää syömättä siitä huolimatta, että isäntäväki loukkaantuu. Seurauksena voi olla räväkkä vatsatauti, joka on varsin vastenmielinen kanssatyöntekijöille erityisesti silloin, kun tauti iskee toimistossa.

Vatsataudin voi myös käyttää edukseen. Sen avulla matkan aikana kertyneet kilot karisevat ja vatsa litteytyy. Ja taas maistuu!

Costaricalaiset ovat miellyttävä kansa, joiden kanssa on mukava ja helppo tehdä töitä. Kannattaa varautua ylenmääräiseen ystävällisyyteen ja siihen, että kollegat uhraavat kansallisen vapaapäivänsä käyttämättä vain jotta pääset käymään kahviviljelmällä ja tehtaassa.

Jos maassa ei ole armeijaa, ja välit naapurimaan kanssa eivät ole parhaat, voi yllättäen menettää saaren naapurimaalle.

Kahvin kasvatus- ja tuotantoprosessi on pitkä, moniosainen ja harras, jotta suomalaisille saadaan pehmeät mokat kuppiin.

Kahviaddiktin ihanneammatti on kahvinmaistaja, jonka tehtävänä on maistella ja arvioida erilaisia kahvinäytteitä päivät pitkät. Harjoittelua vaatii maku- ja laatuerojen tunnistamisen lisäksi myös ryystämis- ja sylkäisytekniikka, jotka voivat olla hyvin haasteellisia aloittelijalle.

Parasta kahvia on 100% arabica, ja mielellään vapaavalintaisen kestävän kehityksen sertifikaatilla varustettuna. Sertifikaatti takaa sen, että kahvi on tuotettu luontoa ja kahvinkasvattajien tarpeita hyvin huomioon ottaen.

Kaiken kaikkiaan aivan mahtava reissu, oheisten kohokohtien lisäksi opin paljon itse maasta, politiikasta, elinolosuhteista, siirtolaisuudesta, muista Väli-Amerikan maista, luonnosta, kollegoista, ja luonnollisesti kaikkea mahdollista kahvin kasvatuksesta, tuotannosta ja kaupasta.

Rakkaudella,
Äiti

Pilalle hemmoteltu

Kolme työpäivää takana uudessa työpaikassa. Ristiriitaiset tunnelmat. Uusi pomo kysyi, että olisinko halunnut pitää pari päivää lomaa ennen uuden duunin aloitusta. Sanoin että ei tarvi, olen ihan valmis aloittamaan. Sisulla vaan ja eteenpäin elämässä. En ottanut huomioon suruaikaa.

Ensimmäisen työpäivän päätteeksi itkin. Itkin automatkalla kotiin puhelimessa ystävälleni. Pelästyi, raukkaparka, ja yritti parhaansa mukaan lohduttaa. Itkin kotona pitäen lapsia sylissä. Taisi heille tulla elinikäiset traumat, lapsiparat. Työn luonteessa ei sinänsä mitään vikaa, mukavan oloista hommaa, paljon uusia haasteita ja uutta opittavaa, mutta ei mitään ylivoimaista, ja tulosta on helppo tehdä. Eikä työpaikassakaan mitään vikaa muutenkaan, ihmiset ovat olleet siellä pitkään, heillä on kaikenlaista mukavaa yhteistä toimintaa, käyvät yhdessä taukokävelyllä (säävaraus) ja perjantaisin lähdetään yhdessä ulos lounaalle. Poissa on kustannussäästöahdistus, ei tunnu siltä, että koskahan sitä tästä joutuu työttömäksi, tai että firma venyttää viimeistä penninpyörylää ja kohta ei vessassakaan ole paperia. Ihanaa, ihanaa, ihanaa! Ja heillä on ihan oikea mikrotukihenkilö, ihan oikea ilmaa hengittävä ihminen, joka tulee henkilökohtaisesti käymään työpöydän vieressä opastamassa uuden, hienon tietokoneen käytössä, katsomaan että kaikki asetukseet on kohdallaan ja rupattelemaan mukavia. Asensipa vielä koneeseeni kivat taustakuvat valmiiksi ja etsi minulle henkilökohtaisen logon, ihan vaan jotta olisi mukavampi tehdä töitä. Voiko sitä ihminen tervetulleemmaksi itseänsä tuntea, kun kaikki tietokoneen taustakuvia myöten oli valmiina, ei tarvinnut soitella no-help-deskiin tai odotella omaa tietokonetta pari viikkoa, tai periä jonkun ikivanhaa rakkinetta. Tässä tuntee itsensä ihan ihmiseksi.

Mutta lapset... Heillä koulupäivään tulee lisää mittaa, ja sydämeni särkyy siitä, että yhteinen ilta-aika vähenee olemattomiin, suurin osa ajasta tuhraantuu läksyihin. Aamulla kouluun lähdetään 07:15, ja paluu kotiin on 18:00. Tai 18:30, jos tornadot sattuu sekoittamaan liikennettä. Pitkä päivä pienille, vaikka iltapäivä onkin kerhoja ja muuta vapaata toimintaa. Muutos on ensimmäisinä päivinä näkynyt. Pienempi on ollut iltaisin itkuinen ja haluaa olla lähellä. Nahistelevat keskenään. Kaikkia väsyttää. Toivottavasti tämä on sopeutumisen alkuvaikeuksia, meille kaikille. Puhuimme tästä paljon etukäteen, että aluksi tulee olemaan tiukempaa, kun äidin pitää pystyä todistamaan, että on työpaikan arvoinen. Kun aika kuluu, niin sitten helpottaa, kun totutaan tähän rytmiin. Ja täytyy kyllä sanoa, että hienosti ovat lapset yleisesti ottaen suhtautuneet. Ovat kasvaneet parissa päivässä niin isoiksi ja reippaiksi, että tekee ihan kipeää. Terapeutti vihjasi viime viikolla, että lasten pitää antaa kasvaa ja ottaa vastuuta. Myönnän kyllä että olen tainnut paapoa heitä turhan paljon, joka ilmeisesti on nyt sitten myös todistettu.

Koirakin on ollut selvästi pahoillaan. Pitkä päivä sillekin yksinään. Ollaan käyty iltaisin kaikki yhdessä kävelyllä ja yritetty viihdyttää koiraa. Täytyy laitattaa doggie door, jotta raukka pääsee päivällä ulos silloin kun tarvii. Kahtena päivänä kolmesta lattialla on ollut lammikko. Kotitöitä en uskalla ajatellakaan.

Kaikkein raskainta tämä taitaa olla minulle itselleni. Työ, jota tein vuosikaudet, tunsin ihmiset ja osasin asiat, on vaihtunut uuteen toimialaan, uusiin työkavereihin ja erilaiseen työnkuvaan. Siinä itsessään on jo sulattelemista. Kun tähän lisää vielä sen, että joutuu todella henkisesti taistelemaan siitä, voiko lähteä töistä jo viideltä, ja miten lapset pärjäävät jos lähdenkin kymmentä yli ja työmatka venähtää kun liikenne justiinsa ruuhkautui liikenneonnettomuuden vuoksi, niin on siinä paineita. Kun järjellä tätä kuviota ajattelee, niin sitä alkuhankaluutta tämä on. Olen päättänyt tätä katsella muutaman kuukauden enkä luovuttaa heti alkuunsa. Jos kesän jälkeen kaikki ahdistaa, niin sitten on aika katsella muita hommia. Työnkuva onneksi on niin mielenkiintoinen ja palkitseva, että sen voimalla jaksaa kyllä muutaman kuukauden. On vaan otettava asenne, että tämä on tätä tosielämää, ja entisessä elämässä olen ollut pilalle hemmoteltu, kun työmatka on ollut joutuisa, työaika joustava, työ rutiininomaista. On totuttava siihen, että lentokentälle mennään silloin kun työaika alkaa, vaikka lentokone lähtee vasta puolenpäivän aikaan. Silloin tehdään töitä admirals loungesta käsin koneen lähtöön asti (ihan oikeasti, maanantaina lähden pomon kanssa matkaan, ja tapaamme 8:30 lentokentällä ja alamme tehdä töitä, kun toimistolle ja sieltä lentokentälle ei kannata ruuhkan takia ajella, menee aikaa hukkaan!). Unholaan vaipukoon se aika, jolloin sen kerran kun loungeen pääsin, se aika käytettiin ilmaisen viinan kittaamiseen kaksin käsin. Hemmoteltu mikä hemmoteltu, tervetuloa tosielämään!

Rakkaudella, Äiti

Uudet tuulet puhaltaa

Yksinhuoltajan elämän kirjassa kääntyy pian uusi lehti. Ei, en ole menossa naimisiin. Mutta töitä sain.

Tämän myötä edessä on hyppy tuntemattomaan, monessakin mielessä. Uusi firma, uusi toimiala, uudet toimintatavat, periamerikkalainen yrityskulttuuri. Siis juuri se, mitä kammosin: työaika 8 – 17:30+, kahden viikon ruhtinaallinen vuosiloma, kahdeksan sairaspäivää vuodessa, ruuhkassa ajoa, matkustelua maailman eri kolkkiin, puhelinpalavereita taas ympäri maapalloa. Lasten kanssa yhdessäolo vähenee. Palkkakin pienenee. Jaa että miksikö otin työpaikan vastaan? Sitä samaa se on, menee täällä minne tahansa. Viimeisten kuukausien aikana vähentynyt työmäärä on vääristänyt kuvani tosimaailmasta. On kasvettava aikuiseksi ja hyväksyttävä aikuisten vastuut. Mutta tässä työpaikassa on niin monta puoltavaa tekijää, että menen ihan innoissani. Toimenkuva on tosi mielenkiintoinen, ja vaikka haasteita tulee olemaan, niin siellä varmasti saa paljon aikaiseksi. Firma on vakavaraa, ei mitään tuuliviirihommaa, ja väki viihtyy siellä pitkään. Se on harvinaista! Ympäristö on globaali, ja pääsen oppimaan paljon uutta ja tekemään töitä eri maailmankolkan ihmisten kanssa. Tuskin maltan odottaa uuden työn alkua. Jossain vaiheessa pohdin, että motivoituuko sitä enää ikinä mihinkään työhön, mutta siitä ei ole enää huolta. Motivaatio on katossa.

Ei niin etteikö hirvittäisi. Kyllä hirvittää ja mietityttää, että kuinka saan kaiken yksinäni pyörimään, ja jääkö aikaa enää millekään muulle kuin työnteolle, miten lapset pärjäävät muutoksen kanssa, miten itse pärjään. Hirvittää, kuinka pärjään uudessa roolissa. Jos ei tule tulosta, tulee monosta. Sitten ei naurata. Olen kuitenkin päättänyt, että en anna pelolle valtaa, se vain syö sisältä. Sitä saa mitä tilaa, elämässä onnistuu silloin, kun uskoo itseensä ja onnistumiseensa. Jos odottaa kohdalleen vain negatiivista lopputulosta, sitä negatiivista kyllä tulee. Olen positiivinen, ja tiedän, että saan hommat luistamaan. Haasteista kyllä selvitään. Lapset ovat jo nyt pyytäneet sitä, että haluavat olla pidempään koulun iltapäivähoidossa, kas, eivät olekaan niin riippuvaisia äidistä kuin luulin. Koko viikon läksytkin on kolmasluokkalainen tehnyt jo maanantaina. Kumpikin paukuttaa pianoa joka päivä innolla ilman äidin pakottamista. Ex on tukeva ja kannustava, ansainnut hatunnoston arvoisen kiitoksen. Siivousapua saa, ja ystävällä on palvelu, jossa hän toimittaa kotiruokaa työssäkäyville ihmisille. Tuleva pomo lupasi ylimääräisiä lomapäiviä pitkistä päivistä, ja vaikuttaa muutenkin joustavalta. Kaikki loksahtaa pelottavan hyvin paikoilleen.

Tarina siitä, kuinka tämän työpaikan sain, on kertomisen arvoinen. Aiemmin blogia seuranneet lukijat muistanevat, kuinka olen joutunut ottamaan työnhaun ihan eri kannalta kuin olin Suomessa työnhakuun tottunut (silloin 1998 kun viimeksi töitä hain). On pitänyt markkinoida itseään, verkostoitua, asettua esille. Pelkillä suorituksilla ei pärjää, vaan pitää maalata itsestään haluttava kuva. Siinä on suomalaisella opettelemista. Resume, se on parempi olla kauniisti kirjoitettu. Ja LinkedIn, profiili pitää olla kunnossa. Pitää tietää, miten verkostoitua. Ja kaikki oppimani lopulta tuotti tulosta. Matkan varrella kaikkein kummallisin tapaus oli se, kun täysin tuntematon naishenkilö soitti ja sanoi, että on ystävä jonkun kanssa, joka on ystävä jonkun kanssa joka on minun ystäväni, ja pyysi resumeni. Lopullinen yhteys ei koskaan minulle selvinnyt. Siinä tuntemattoman ihmisen hyvä sydän tuotti iloa ja lämpöä pitkäksi aikaa, vaikka kontaktista seuranneesta haastattelusta ei tulosta tullutkaan.

Mutta takaisin tähän uuteen työpaikkaan. Verkostoituminen oli tässäkin avainsana. Kuulemma 80% kaikista työpaikoista täytetään epävirallisia kanavia kautta, ja vain 20% päätyy julkiseen hakuun. Olin kertonut kaikille, tutuille ja tuntemattomille, häpeilemättä tilanteestani ja työnhaustani. Työnhaku täällä on jokapäiväistä arkea monelle, firmat säästävät ja organisoituvat jatkuvalla tahdilla, silloin sanotaan työntekijöille kiitos ja näkemiin, tässä kahden viikon palkka. Monet ovat kokeneet saman, ja osaavat helposti samaistua asiaan, eikä asia ole mitenkään tabu. That’s life. Ihmiset ovat valmiita auttamaan tuttuja ja tuntemattomia ihan uskomattomasti. Niin kävi minunkin tilanteessani. Henkilö kirkkoni pienryhmästä sattuu olemaan urheilun puitteissa ystävä henkilön kanssa, joka vastaa erään firman rekrytoinneista. Ja tämä firma sattui juuri olemaan etsimässä henkilöä, jolla on sellainen tausta kuin minulla. Loppu onkin historiaa…

Kaikki palaset ovat osunneet kohdalleen niin helposti, että melkein hävettää. Mitä sellaista olen tehnyt, että olen ansainnut kaiken tämän. Katson ympärilläni olevia ystäviäni, hyviä ihmisiä, jotka taistelevat jokapäiväisen elantonsa kanssa. Katson taaksepäin elämääni ja totean, kuinka helppoa kaikki on minulle ollut. Hyvät lähtökohdat elämään. Suomen ilmainen koulutusputki, sitä todella osaa nyt arvostaa. Suomen sosiaaliturva ja julkinen sairaanhoito, turvana silloin kun niitä on tarvinnut. Työura ilman katkoja. Kaikki on aina mennyt kohdalleen, vaikka elämässä on alamäkiä ja kuoppia ollutkin. Kuinka toisenlaista elämä voisikaan olla, jos olisin syntynyt tänne huonoihin oloihin, ja elämä olisi lähtenyt alamäkeen heti alusta lähtien. Tai jos olisin syntynyt Ugandaan. Suunnaton kiitollisuus täyttää sydämeni ja lähetän taas kiitoksen rukouksen Taivaan Isälle.

Kun kävin läpi mahdollisen työpaikan hyviä ja huonoja puolia, tein ensin listan huonoista puolista. Työhön ja työmatkoihin menevä aika, miten päivässä riittävät tunnit kaikkeen. Palkanalennus, miten pärjään. Matkustelu, miten se vaikuttaa lapsiin. Tätä kaikkea pohtiessani koin jotain ihanaa. Sydämeeni astui rauha ja tunne siitä, että kaikki on niin kuin pitääkin, että rukouksiini on vastattu - olen siellä, missä minua kaikkein eniten tarvitaan, enkä ole yksin. Minun tehtäväni on jakaa kaikesta siitä hyvästä, jolla Taivaan Isä on minua siunannut. Kaikissa menneissä elämän haasteissa Jumala on ollut rinnallani, vaikka en Hänen olekaan antanut elämässäni aina vaikuttaa. Hän on rinnallani nytkin, ja kaikki järjestyy parhain päin tavalla tai toisella, ja Hän on sen jo osoittanut.

Seikkailut täällä siis jatkuvat erilaisissa merkeissä. Mitä kaikkea sitten tapahtui, siitä kerromme ensi kerralla (Piilomaan Pikkuaasi). Tässä vielä kiitoslaulu iloksenne

http://www.youtube.com/watch?v=fjDojEOiMcE&list=FLLxrQK3wh8qXcylQvzTjLQA&feature=mh_lolz

Ihania kevättalven päiviä teille kaikille
Rakkaudella,
Äiti

Tarvitaan: ruohonleikkauksen opettaja, miel. kokemusta ruohonleikkuripelkotiloista

Sain tänään kaksi työtarjousta. Toinen tuli mieheltä, joka oli asentamassa naapurille pihaan kastelujärjestelmää. Huhkin samanaikaisesti oman pihani kimpussa, laulatin sitä aiemmin mainittua pensastrimmeriä, ja toisena aseenani oli oksaleikkuri. Trimmeri oli muuten pitkän aikaan käyttämättömänä. Edellisen kerran pensaita katkoessani katkaisin myös trimmeriin kytketyn sähköjohdon... Iloisesti leimahti! Ei tullut sähköiskua, mutta sulakkeet kyllä meni. Siitä viisastuneena tänään vähän varovaisemmin.

No niin, takaisin työtarjouksiin. Kastelujärjestelmämies ilmeisesti huomasi, että siinäpä vasta työteliäs rouva, ei kavahda kovaäänisiä laitteita (paitsi sitä ruohonleikkuria mutta sitä hän ei millään voinut arvata), hikeä ja raskasta ruumiillista työtä, ja huikkasi kadun toiselta puolelta leikillään, että sinunhan pitäisi tulla minulle tekemään hommia. No mikäpä siinä, sanoin minä. Kyllähän sitä puutarhoja hoitaisi, varsinkin jos saisi hyvän palkan. Tämä kohta pitää valitettavasti uranvaihdon jäissä. Tilanteesta tuli hetkeksi hieman kiusallinen, kun kastelujärjestelmämiehen oma työporukka oli siinä vieressä maata kaivamassa. Varmaan ajattelivat, että kohta tulee potkut, ollaan hoidettu hommat huonosti kun pomo haluaa tuollaisen mimmin palkata. No siihen sitten naapurin rouva paikalle, se, jolle tätä kastelujärjestelmää oltiin asentamassa. Hetken työmiesten tekemisiä tarkasteltuaan hän ruhtyi tutkailemaan oksankarsintaprojektiani, ja huikkasi myös, että tulehan hänellekin tekemään harvennushommia. No mikäpä siinä, sanoin minä.

Oman kokemukseni mukaan, eli suppealla otannalla, ei edes googletilastoa tukemassa väitettä, naiset eivät täällä metropolin alueella ole kovin hanakoita ulkotöihin tarttumaan. Tai muutenkaan erityisen työteliäitä. Suomalaiselle on selkäytimeen juurrutettu, että jollei työtä tee, sen ei pidä leipää syömän. Mikään työ ei ole liian pieni, etteikö sitä voisi hoitaa tänään jättämättä sitä huomiseksi, sillä sen minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Työ määrittelee suomalaisen, ja työteliäitä, kaikkensa antavia ihmisiä arvostetaan. Ei sen vaimon ulkonäöllä niin väliä, kunhan on toimelias!

Sinänsä ihan hyvä, että osataan ottaa rennommin, mutta ei sitä aina avuttomaksi pidä heittäytyä, varsinkaan jos ei ole miestä talossa. Täällä suburbiassa vaan harvemmin näkee naisia puutarhahommien raskaimmissa töissä. Niinpä koen täällä itseni varsinaiseksi kummajaiseksi, kun teen puutarhahommia hiki hatussa, nostelen kiviä ja kärrään hiekkaa, ihan oikealla haravalla hiirenhiljaaa haravoin useampaan kertaan syksyllä lehtiä, enkä terrorisoi koko naapurustoa lehtipuhaltimella. Ehkä ne naapurit jossain vaiheessa toteavat että hullu mikä hullu, ja jättävät silmien pyörittelyn sikseen.

Omin silmin olen kyllä nähnyt, että joku muukin kuin kastelujärjestelmämies täällä arvostaa naisten työteliäisyyttä puutarhahommissa. En siis omin silmin ko. henkilöä ole nähnyt enkä tavannut, mutta luin hänen online deittisivulle jättämänsä seuranhakuilmoituksen: "en tule leikkaamaan nurmikkoasi". Ehkä pitäisi päästä eroon siitä ruohonleikkurikammosta!

Rakkaudella,
Äiti