Uudet tuulet puhaltaa

Yksinhuoltajan elämän kirjassa kääntyy pian uusi lehti. Ei, en ole menossa naimisiin. Mutta töitä sain.

Tämän myötä edessä on hyppy tuntemattomaan, monessakin mielessä. Uusi firma, uusi toimiala, uudet toimintatavat, periamerikkalainen yrityskulttuuri. Siis juuri se, mitä kammosin: työaika 8 – 17:30+, kahden viikon ruhtinaallinen vuosiloma, kahdeksan sairaspäivää vuodessa, ruuhkassa ajoa, matkustelua maailman eri kolkkiin, puhelinpalavereita taas ympäri maapalloa. Lasten kanssa yhdessäolo vähenee. Palkkakin pienenee. Jaa että miksikö otin työpaikan vastaan? Sitä samaa se on, menee täällä minne tahansa. Viimeisten kuukausien aikana vähentynyt työmäärä on vääristänyt kuvani tosimaailmasta. On kasvettava aikuiseksi ja hyväksyttävä aikuisten vastuut. Mutta tässä työpaikassa on niin monta puoltavaa tekijää, että menen ihan innoissani. Toimenkuva on tosi mielenkiintoinen, ja vaikka haasteita tulee olemaan, niin siellä varmasti saa paljon aikaiseksi. Firma on vakavaraa, ei mitään tuuliviirihommaa, ja väki viihtyy siellä pitkään. Se on harvinaista! Ympäristö on globaali, ja pääsen oppimaan paljon uutta ja tekemään töitä eri maailmankolkan ihmisten kanssa. Tuskin maltan odottaa uuden työn alkua. Jossain vaiheessa pohdin, että motivoituuko sitä enää ikinä mihinkään työhön, mutta siitä ei ole enää huolta. Motivaatio on katossa.

Ei niin etteikö hirvittäisi. Kyllä hirvittää ja mietityttää, että kuinka saan kaiken yksinäni pyörimään, ja jääkö aikaa enää millekään muulle kuin työnteolle, miten lapset pärjäävät muutoksen kanssa, miten itse pärjään. Hirvittää, kuinka pärjään uudessa roolissa. Jos ei tule tulosta, tulee monosta. Sitten ei naurata. Olen kuitenkin päättänyt, että en anna pelolle valtaa, se vain syö sisältä. Sitä saa mitä tilaa, elämässä onnistuu silloin, kun uskoo itseensä ja onnistumiseensa. Jos odottaa kohdalleen vain negatiivista lopputulosta, sitä negatiivista kyllä tulee. Olen positiivinen, ja tiedän, että saan hommat luistamaan. Haasteista kyllä selvitään. Lapset ovat jo nyt pyytäneet sitä, että haluavat olla pidempään koulun iltapäivähoidossa, kas, eivät olekaan niin riippuvaisia äidistä kuin luulin. Koko viikon läksytkin on kolmasluokkalainen tehnyt jo maanantaina. Kumpikin paukuttaa pianoa joka päivä innolla ilman äidin pakottamista. Ex on tukeva ja kannustava, ansainnut hatunnoston arvoisen kiitoksen. Siivousapua saa, ja ystävällä on palvelu, jossa hän toimittaa kotiruokaa työssäkäyville ihmisille. Tuleva pomo lupasi ylimääräisiä lomapäiviä pitkistä päivistä, ja vaikuttaa muutenkin joustavalta. Kaikki loksahtaa pelottavan hyvin paikoilleen.

Tarina siitä, kuinka tämän työpaikan sain, on kertomisen arvoinen. Aiemmin blogia seuranneet lukijat muistanevat, kuinka olen joutunut ottamaan työnhaun ihan eri kannalta kuin olin Suomessa työnhakuun tottunut (silloin 1998 kun viimeksi töitä hain). On pitänyt markkinoida itseään, verkostoitua, asettua esille. Pelkillä suorituksilla ei pärjää, vaan pitää maalata itsestään haluttava kuva. Siinä on suomalaisella opettelemista. Resume, se on parempi olla kauniisti kirjoitettu. Ja LinkedIn, profiili pitää olla kunnossa. Pitää tietää, miten verkostoitua. Ja kaikki oppimani lopulta tuotti tulosta. Matkan varrella kaikkein kummallisin tapaus oli se, kun täysin tuntematon naishenkilö soitti ja sanoi, että on ystävä jonkun kanssa, joka on ystävä jonkun kanssa joka on minun ystäväni, ja pyysi resumeni. Lopullinen yhteys ei koskaan minulle selvinnyt. Siinä tuntemattoman ihmisen hyvä sydän tuotti iloa ja lämpöä pitkäksi aikaa, vaikka kontaktista seuranneesta haastattelusta ei tulosta tullutkaan.

Mutta takaisin tähän uuteen työpaikkaan. Verkostoituminen oli tässäkin avainsana. Kuulemma 80% kaikista työpaikoista täytetään epävirallisia kanavia kautta, ja vain 20% päätyy julkiseen hakuun. Olin kertonut kaikille, tutuille ja tuntemattomille, häpeilemättä tilanteestani ja työnhaustani. Työnhaku täällä on jokapäiväistä arkea monelle, firmat säästävät ja organisoituvat jatkuvalla tahdilla, silloin sanotaan työntekijöille kiitos ja näkemiin, tässä kahden viikon palkka. Monet ovat kokeneet saman, ja osaavat helposti samaistua asiaan, eikä asia ole mitenkään tabu. That’s life. Ihmiset ovat valmiita auttamaan tuttuja ja tuntemattomia ihan uskomattomasti. Niin kävi minunkin tilanteessani. Henkilö kirkkoni pienryhmästä sattuu olemaan urheilun puitteissa ystävä henkilön kanssa, joka vastaa erään firman rekrytoinneista. Ja tämä firma sattui juuri olemaan etsimässä henkilöä, jolla on sellainen tausta kuin minulla. Loppu onkin historiaa…

Kaikki palaset ovat osunneet kohdalleen niin helposti, että melkein hävettää. Mitä sellaista olen tehnyt, että olen ansainnut kaiken tämän. Katson ympärilläni olevia ystäviäni, hyviä ihmisiä, jotka taistelevat jokapäiväisen elantonsa kanssa. Katson taaksepäin elämääni ja totean, kuinka helppoa kaikki on minulle ollut. Hyvät lähtökohdat elämään. Suomen ilmainen koulutusputki, sitä todella osaa nyt arvostaa. Suomen sosiaaliturva ja julkinen sairaanhoito, turvana silloin kun niitä on tarvinnut. Työura ilman katkoja. Kaikki on aina mennyt kohdalleen, vaikka elämässä on alamäkiä ja kuoppia ollutkin. Kuinka toisenlaista elämä voisikaan olla, jos olisin syntynyt tänne huonoihin oloihin, ja elämä olisi lähtenyt alamäkeen heti alusta lähtien. Tai jos olisin syntynyt Ugandaan. Suunnaton kiitollisuus täyttää sydämeni ja lähetän taas kiitoksen rukouksen Taivaan Isälle.

Kun kävin läpi mahdollisen työpaikan hyviä ja huonoja puolia, tein ensin listan huonoista puolista. Työhön ja työmatkoihin menevä aika, miten päivässä riittävät tunnit kaikkeen. Palkanalennus, miten pärjään. Matkustelu, miten se vaikuttaa lapsiin. Tätä kaikkea pohtiessani koin jotain ihanaa. Sydämeeni astui rauha ja tunne siitä, että kaikki on niin kuin pitääkin, että rukouksiini on vastattu - olen siellä, missä minua kaikkein eniten tarvitaan, enkä ole yksin. Minun tehtäväni on jakaa kaikesta siitä hyvästä, jolla Taivaan Isä on minua siunannut. Kaikissa menneissä elämän haasteissa Jumala on ollut rinnallani, vaikka en Hänen olekaan antanut elämässäni aina vaikuttaa. Hän on rinnallani nytkin, ja kaikki järjestyy parhain päin tavalla tai toisella, ja Hän on sen jo osoittanut.

Seikkailut täällä siis jatkuvat erilaisissa merkeissä. Mitä kaikkea sitten tapahtui, siitä kerromme ensi kerralla (Piilomaan Pikkuaasi). Tässä vielä kiitoslaulu iloksenne

http://www.youtube.com/watch?v=fjDojEOiMcE&list=FLLxrQK3wh8qXcylQvzTjLQA&feature=mh_lolz

Ihania kevättalven päiviä teille kaikille
Rakkaudella,
Äiti

Maailmanloppua odotellessa

Tajusin tuossa männä viikolla, että siitä on aika tasan tarkkaan 4 kuukautta, kun sain tietää, että duuni loppuu. Tuli pieni kriisinpoikanen. Neljä kuukautta, eikä uudesta työpaikasta hajuakaan. Yrityksestä ei ole puutetta. Uranvaihtokurssi, 12 viikkoa, tehty. Verkostoituminen, tehty, ja jatkuu. Resume, päivitetty, höylätty niin että pitäisi tarttua kaiken maailman automaattisten lukulaitteiden seulaan. Se on kuulkaas raakaa peliä täällä. Pelkällä CV:llä ei pärjää, eikä sillä, että osaa hommansa. Pitää osata myydä itsensä. Tehdä itsestään brändi, joka on ratkaisu työnantajan joka ongelmaan, ja resume on kuin mainoslehtinen. LinkedIn, päivitetty, viilattu niin että kaikki mahdolliset hakusanat löytyvät ja toivottavasti täsmäävät jonkun työnantajan kandidaattihakuun. Monsterit, dicet, indeedit jne jne jne päivitetty viimeisimmillä uratiedoilla, ja joka viikko orjallisesti hieman muuteltu, jotta resume aktiivisena ponnahtaa varmasti jonkun työnantajan kandidaattihakuun. Se on kuulkaas oltava aikamoinen hakkeri, jotta saa äänensä kuuluviin.

Siinä huonot uutiset. Hyvät uutiset ovat siinä, että sain töissä parin kuukauden jatkoajan. Onneksi. Viime vuoden kaksi viimeistä kuukautta olivat ihan kuolleita. Mitään ei tapahtunut, edes head hunterit eivät soitelleet. Nyt vuoden alusta on onneksi vilkastunut. Headhunterit soittelivat joka päivä vuoden pari ensimmäistä viikkoa. Tulin siihen tulokseen, että jokaista avointa työpaikkaa on yksi headhunter. Tai viisi. Nimittäin viisi eri headhunteria soitteli yhdestä ja samaisesta avoimesta paikasta… Oli yksi oikea haastattelukin, ja sen seurauksena pieni parin tunnin jonkin sortin soveltuvuustesti. Valitettavasti senkään suhteen ei asia edennyt, mutta olipahan harjoittelua sekin.

Näiden kokemusten perusteella voi tehdä seuraavan suosituksen: jos haluat kokea jatkuvaa, turhautumista, huonommuutta ja epäonnistumista, niin yritähän työnhakemista! Työpaikkailmoituksia selatessa huomaat, että tuohonkaan et kelpaa, tuotakaan et osaa. Sitten kun joku sinnepäin työpaikka löytyy, niin sieltä ei edes vaivauduta vastaamaan, että kiitos ei. Itseään saa toistaa sataan kertaan, rekrytoijasta ja headhunterista sadanteen, sama tarina uudelleen ja uudelleen. Toinen osapuoli ei ymmärrä mitä teet ja osaat, tai mitkä oikeasti ovat työn vaatimukset, tai kysyy muuten vaan tyhmiä. Tai sitten et itse ymmärrä toisen osapuolen älyttömän hyviä kysymyksiä, jotka saavat sinut näyttämään tyhmääkin tyhmemmältä. Tai sitten vain et ymmärrä… kun toisen osapuolen aksentti on niin vaikeaselkoinen, että lopetat ”Anteeksi, voisitko toistaa” –kommentit kuudennen yrityksen jälkeen.

Olo on kuin kilpajuoksijalla, joka innoissaan otti hurjan spurtin alussa, ja kulutti siihen kaikki voimansa, tietämättä että matka ei ollutkaan 100 metrin juoksu, vaan paljon pidempi. Alkuspurtista on palauduttava ja jaoteltava jäljelläolevat voimat matkan pituuden mukaan. Toivottavasti kyseessä ei sentään ole maraton. Alun ”nythän voin tehdä mitä tahansa” –innokkuus on tosiaan haihtunut. Vastenmielisyys työnhaku- ja haastatteluprosessia kohtaan on kasvanut hurjasti. Haluanko edes, että kukaan ottaa vakavissaan yhteyttä, kun en jaksaisi enää olla pirteä, kuulostaa innostuneelta ja haastatella haastatella haastatella.

Eräs tulkinta mayaintiaanien ajanlaskusta on se, että maailmanloppu tulee joulukuun 21. 2012. Sinne asti riittävät työttömyyskorvaukset, ei kun odottelemaan. NASA tosin ei tue tätä teoriaa http://www.nasa.gov/topics/earth/features/2012.html, ehkä pitäisi olla joku suunnitelma kaiken varalta. Kiva että ottavat asian ja ihmisten huolen vakavasti. NASAssa voisikin olla mukava olla töissä, viime kesän vierailu sinne oli mielikuvitusta kiihottava! Eikun tutkailemaan.

Rakkaudella,
Äiti

Tilastotiedettä

Tässä perjantain ratoksi on kiva laittaa pieni statistiikkapäivitys. Olisi olo niin kuin olisi töissä, ja tekisi viikon päätteeksi statusraportin. Virallisesti työt jatkuu, mutta raportoitavaa ei juuri ole. Oikean työn teossa menee päivittäin noin 2 tuntia. Vuoden loppuun olisi jaksettava.

Aloitetaan säätilastoista: aurinkoista ja 3 astetta lämmintä aamukahdeksalta. Talvi lähestyy täälläkin. Vielä viikko, pari sitten oli oikein mukavaa. Lämpötilat olivat päivällä parhaimmillaan yli 25 astetta, ja yöllinen viileneminen ei haitannut. Sitten alkoi muuttua. Päivälämpötilat putosivat ensin 15 asteen tienoille, ja yöllä oli alle 10 astetta. Ja nyt se sitten iski. Myöhäissyksy, tai talven aloitus. Aamulla lämpöä on vain 3 astetta. Sisällä on 20 astetta. Ei viitsi kovasti lämmittää, kun ikkunoista ja ovista kallisarvoinen lämpö katoaa harakoille. Tai mitä lie paikalliset siivekkäät ovatkaan. Niinpä olenkin täällä villasukat jalassa, kaksi pitkähihaista päällä, usein viltin alla. Parina edellisenä talvena olen muuntunut Roope-Ankaksi, niinä päivinä kun lapset eivät ole olleet kotona, niin lämpötila sisällä on pudonnut noin 17 asteen tienoille. Silloin työtä on kotioloissa tehty peiton alta. Ehkä auttaisi, jos vähän liikkuisi eikä vaan istuisi tietokoneen ääressä, niin verikin kiertäisi. Muuttolintujen satojen yksilöiden parvet ovat mahtavaa katseltavaa. Olen moneen kertaan yrittänyt taivutella lapsia muuttamaan Costa Ricaan. Ei tulosta.

Blogin lukijatilastoa: Lukijoita löytyy Suomesta, Yhdysvalloista, Venäjältä, Ruotsista, Belgiasta, Saksasta, Italiasta, Kanadasta, Irlannista ja Hollannista. Suosituin käyttöjärjestelmä on Windows, seuraavana tulee Macintosh. IPadillä lukee blogia 2% lukijakunnasta. Hienoa, kiitos kaikille!

Seuraava statistiikka headhuntereiden lukutaidosta. Luetun ymmärtäminen saa arvosanan 6. Sen jälkeen kun laitoin ansioluetteloni muutamille urasivuille, ovat headhunterit muistaneet minua päivittäin. Löydettyään tietoni he ovat soitellet ja kyselleet, kiinnostaisiko tämä työpaikka, johon he etsivät osaajaa. Jompaakumpaa, joko työpaikan kuvausta tai minun ansioluetteloani, tai molempia, he eivät kuitenkaan ole lukeneet ja ymmärtäneet, sillä kaikki työpaikat ovat olleet jotain ihan muuta, kuin mitä minä osaan ja olen tehnyt. Tunnen oloni kuitenkin tyhmäksi. Jos osaisin tuon ja tämän taidon, niin sitten voisin paremmin työllistyä.

Työnhakustilastoa seuraavaksi. Tähän mennessä aktiivista työnhakua on kertynyt noin kuukauden verran. Hakemuksia on lähetetty vähän alta kaksikymmentä, ja pari muuta vihjettä tullut lisäksi. Kahteen firmaan olen puhelinhaastatteluissa ollut, mikä on sinänsä erittäin positiivinen 10% haastatteluunpääsyonnistumisprosentti. Pitää olla tyytyväinen, kun on kuullut niitä kauhutarinoita, joissa ihmiset ovat lähetelleet satoja hakemuksia haastatteluihin pääsemättä. En nyt suuria toiveita elättele kummastakaan paikasta. Toinen selvästi on sellainen, johon taidot eivät riitä. Olisinpa edes nykyisessä työssäni jonkun järkevän taidon oppinut. Yleispätevän on vaikea päteä. Taas tuntuu ihan tyhmältä. Toisessa oli niin kummallinen haastattelu, että en tiedä menikö se huonosti. Tai jos kummallinen haastattelu oli todellinen, en tiedä haluanko sinne edes töihin. Potentiaalisia suurempia firmoja alueella olen listannut 23 kappaletta, ja näiden urasivuja seuraan jatkuvasti. Monstereissa työpaikkoja on päivittäin satoja, lastenhoitajasta ylimpään johtoon asti. Tämä on kuulkaas kovaa työtä. Jatkuvasti pitää olla netissä notkumassa. Mutta otan edelleen shoppailun kannalta. Työnhakuun käyttämälläni ajalla mennään kirkkaasti tilastojen kärkisijoille. Keskimääräinen työnhakija kuulemma käyttää työnhakuun alle 5 tuntia viikossa.

Työttömien tai kohta työttömien ystävien määrä lisääntyi viime viikolla yhdellä.

Ajankäyttötilastoa viimeiseksi. Kun en kerran osaa erään epäonnistuneen deitin mukaan ollenkaan koskaan rentoutua (mielestäni tämä on kyllä ihan persoonallisuuspiirre, eikä mikään mielenvika), olen alistunut kohtalooni ja ottanut kirjoitusprojektin työn alle. Jotain järkevää on tehtävä, että pää pysyy koossa, pitää olla tavoitteita. Miksei tavoitteet voisi olla hauskoja. Juoni kirjalle on muokkautunut, tekstiä on tullut jo monta sivua. Kirjoitus rullaa mukavasti, ja on kivaa. Tätä voisi oikeasti tehdä vaikka aina.

Se statistiikasta. Tänään otan vähän rennommin. Maanantai ja perjantai ovat uusien työpaikkailmoitusten osalta tekemäni tilaston mukaan viisipäiväisen työviikon hiljaisimmat. Tiistaina ja keskiviikkona kannattaa olla koneen äärellä, jotta voi sitten käydä työpaikkojen kimppuun kuin korppikotka haaskalle. Päivän ohjelmassa on käynti rautatavarakauppaan. Kun kerran palkka vielä hetken juoksee, olen päättänyt kunnostaa vielä muutaman talossa reposttavan asian, jotka täytyy jossain vaiheessa korjata. Parempi tehdä se, kun vielä on rahaa. Aidan porttilauta saranapuolelta on haljennut, ja portti repsottaa, ja jos pahasti repsottaa, koira karkaa pihalta. Autotallin oven maalit rapisevat ja oven karmit alkavat näyttää pahalta. Parempi suojata, jottei lahoa. Takaoven karmi on puolestaan alkanut oikeasti lahota. Täytyy vaihtaa karmi, tai koko ovi. Muutenkin tekisi ovelle hyvää yleishuolto. Toissapäivänä poika seisoi tuulisella ilmalla oven vieressä sisäpuolella, ja sanoi iloisesti, että äiti, täältä tulee kauhean kylmää ilmaa. Lapsiparan tukka meni tuulessa kuin hiustenkuivaajan puhalteessa. Töitä hakeva rakennusalalla oleva ystäväni lähtee rautakauppakierrokselle mukaan. Personal shopper, sitä olenkin rautakaupassa aina kaivannut. Täytyy ennen kauppaan menoa antaa hänelle tarkat ohjeet siitä, että pitää minut erossa kaikesta muusta kuin mitä tarvitaan. Rautakaupat ovat kenkäkauppojen jälkeen lempikauppojani, ja yleensä minulla pääsee rautakaupassa mopo karkuun. Minkä todistaa pankkitilin saldotilastot.

Rakkaudella, Äiti