Pilalle hemmoteltu

Kolme työpäivää takana uudessa työpaikassa. Ristiriitaiset tunnelmat. Uusi pomo kysyi, että olisinko halunnut pitää pari päivää lomaa ennen uuden duunin aloitusta. Sanoin että ei tarvi, olen ihan valmis aloittamaan. Sisulla vaan ja eteenpäin elämässä. En ottanut huomioon suruaikaa.

Ensimmäisen työpäivän päätteeksi itkin. Itkin automatkalla kotiin puhelimessa ystävälleni. Pelästyi, raukkaparka, ja yritti parhaansa mukaan lohduttaa. Itkin kotona pitäen lapsia sylissä. Taisi heille tulla elinikäiset traumat, lapsiparat. Työn luonteessa ei sinänsä mitään vikaa, mukavan oloista hommaa, paljon uusia haasteita ja uutta opittavaa, mutta ei mitään ylivoimaista, ja tulosta on helppo tehdä. Eikä työpaikassakaan mitään vikaa muutenkaan, ihmiset ovat olleet siellä pitkään, heillä on kaikenlaista mukavaa yhteistä toimintaa, käyvät yhdessä taukokävelyllä (säävaraus) ja perjantaisin lähdetään yhdessä ulos lounaalle. Poissa on kustannussäästöahdistus, ei tunnu siltä, että koskahan sitä tästä joutuu työttömäksi, tai että firma venyttää viimeistä penninpyörylää ja kohta ei vessassakaan ole paperia. Ihanaa, ihanaa, ihanaa! Ja heillä on ihan oikea mikrotukihenkilö, ihan oikea ilmaa hengittävä ihminen, joka tulee henkilökohtaisesti käymään työpöydän vieressä opastamassa uuden, hienon tietokoneen käytössä, katsomaan että kaikki asetukseet on kohdallaan ja rupattelemaan mukavia. Asensipa vielä koneeseeni kivat taustakuvat valmiiksi ja etsi minulle henkilökohtaisen logon, ihan vaan jotta olisi mukavampi tehdä töitä. Voiko sitä ihminen tervetulleemmaksi itseänsä tuntea, kun kaikki tietokoneen taustakuvia myöten oli valmiina, ei tarvinnut soitella no-help-deskiin tai odotella omaa tietokonetta pari viikkoa, tai periä jonkun ikivanhaa rakkinetta. Tässä tuntee itsensä ihan ihmiseksi.

Mutta lapset... Heillä koulupäivään tulee lisää mittaa, ja sydämeni särkyy siitä, että yhteinen ilta-aika vähenee olemattomiin, suurin osa ajasta tuhraantuu läksyihin. Aamulla kouluun lähdetään 07:15, ja paluu kotiin on 18:00. Tai 18:30, jos tornadot sattuu sekoittamaan liikennettä. Pitkä päivä pienille, vaikka iltapäivä onkin kerhoja ja muuta vapaata toimintaa. Muutos on ensimmäisinä päivinä näkynyt. Pienempi on ollut iltaisin itkuinen ja haluaa olla lähellä. Nahistelevat keskenään. Kaikkia väsyttää. Toivottavasti tämä on sopeutumisen alkuvaikeuksia, meille kaikille. Puhuimme tästä paljon etukäteen, että aluksi tulee olemaan tiukempaa, kun äidin pitää pystyä todistamaan, että on työpaikan arvoinen. Kun aika kuluu, niin sitten helpottaa, kun totutaan tähän rytmiin. Ja täytyy kyllä sanoa, että hienosti ovat lapset yleisesti ottaen suhtautuneet. Ovat kasvaneet parissa päivässä niin isoiksi ja reippaiksi, että tekee ihan kipeää. Terapeutti vihjasi viime viikolla, että lasten pitää antaa kasvaa ja ottaa vastuuta. Myönnän kyllä että olen tainnut paapoa heitä turhan paljon, joka ilmeisesti on nyt sitten myös todistettu.

Koirakin on ollut selvästi pahoillaan. Pitkä päivä sillekin yksinään. Ollaan käyty iltaisin kaikki yhdessä kävelyllä ja yritetty viihdyttää koiraa. Täytyy laitattaa doggie door, jotta raukka pääsee päivällä ulos silloin kun tarvii. Kahtena päivänä kolmesta lattialla on ollut lammikko. Kotitöitä en uskalla ajatellakaan.

Kaikkein raskainta tämä taitaa olla minulle itselleni. Työ, jota tein vuosikaudet, tunsin ihmiset ja osasin asiat, on vaihtunut uuteen toimialaan, uusiin työkavereihin ja erilaiseen työnkuvaan. Siinä itsessään on jo sulattelemista. Kun tähän lisää vielä sen, että joutuu todella henkisesti taistelemaan siitä, voiko lähteä töistä jo viideltä, ja miten lapset pärjäävät jos lähdenkin kymmentä yli ja työmatka venähtää kun liikenne justiinsa ruuhkautui liikenneonnettomuuden vuoksi, niin on siinä paineita. Kun järjellä tätä kuviota ajattelee, niin sitä alkuhankaluutta tämä on. Olen päättänyt tätä katsella muutaman kuukauden enkä luovuttaa heti alkuunsa. Jos kesän jälkeen kaikki ahdistaa, niin sitten on aika katsella muita hommia. Työnkuva onneksi on niin mielenkiintoinen ja palkitseva, että sen voimalla jaksaa kyllä muutaman kuukauden. On vaan otettava asenne, että tämä on tätä tosielämää, ja entisessä elämässä olen ollut pilalle hemmoteltu, kun työmatka on ollut joutuisa, työaika joustava, työ rutiininomaista. On totuttava siihen, että lentokentälle mennään silloin kun työaika alkaa, vaikka lentokone lähtee vasta puolenpäivän aikaan. Silloin tehdään töitä admirals loungesta käsin koneen lähtöön asti (ihan oikeasti, maanantaina lähden pomon kanssa matkaan, ja tapaamme 8:30 lentokentällä ja alamme tehdä töitä, kun toimistolle ja sieltä lentokentälle ei kannata ruuhkan takia ajella, menee aikaa hukkaan!). Unholaan vaipukoon se aika, jolloin sen kerran kun loungeen pääsin, se aika käytettiin ilmaisen viinan kittaamiseen kaksin käsin. Hemmoteltu mikä hemmoteltu, tervetuloa tosielämään!

Rakkaudella, Äiti