Nyt alkaa jo tuntua jossain

Avioeron jälkeisellä selviytymiskurssilla käytiin läpi ihmisen käyttäytymisreaktiot eroon. Ensin tulee asian kieltäminen. Sitten viha. Seuraavaksi masennus, sitten tasaantuminen ja viimein tervehtyminen. Suokaa anteeksi termien käännöskukkaset englannista suomeen. Sama kaava varmaan pätee tähän irtisanomiseen. Yritän peilata omaa olotilaani vaiheisiin. Kieltämisvaihessa mennään. Ei tämä ole tottakaan. Töihin pitää maanantaina mennä, vielä oletettavasti joksikin aikaa. Ei kukaan ole kertonut kuinka pitkään. Työsuhde jatkuu vuoden loppuun, toivottavasti armahtavat ja päästävät pian uuden työn hakuun ja suuntaamaan katseen kohti tulevaisuutta. Siihen asti kaikki jatkuu ennallaan.

Elimistö on asiasta toista mieltä. Jotain järkyttävää on tapahtunut. Sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Hartiat ja niska jännityksestä jumissa. Päätä särkee. En syö lainkaan, ei ole nälkä. Illalla ei saa unta. Kun uni tulee, se on ainaista painajaista, ja aina kun havahdun, irtisanominen on heti mielessä. Yöllä herään rintakipuun ja luulen, että saan sydänkohtauksen puristaa puristaa, mutta kyseessä taitaa olla vanha keuhkovaiva. Unohdan jatkuvasti, mitä olin tekemässä. Se koiranoksennuksen siivoaminen esimerkiksi. Olin suihkutellut oksennuskohtiin pesuainetta. Pullossa sanottiin, että suihkuttele anteliaasti ja anna vaikuttaa 10 minuuttia. Tuntikausien jälkeen menen yläkertaan, ja huomaan kuivuneet, anteliaat pesuaineläiskät.

Kun olen stressitilanteessa, keksin aina sijaistoimintaa, jottei tarvitsisi miettiä asiaa. Kuten tämä kirjoittaiminen, niistä iloisemmista asioista siis. Silloin kun maailmani on kaaoksessa, minulle on tärkeää, että koti on järjestyksessä. Siivoan. Pesen ja silitän pyykit. Järjestän tyhjät säilytysrasiat suuruusjärjestykseen symmetrisiin pinoihin. Kaikkiin kolmeen makuuhuoneeseen on uusi huonejärjestyssuunnitelma, joka odottaa sitä, että saan puutarhaprojektin päätettyä. Tänään olen tehnyt kokonaisen työpäivän puutarhassa. Vanhat pois ja uutta tilalle, kuin vertauskuva omasta elämäntilanteesta. Puutuneet pensaanraaskut saavat Fiskarsin viimeisen voitelun, puiden oksat karsin jotta päivä pääsee paistamaan risukasaan ja antamaan mahdollisuuden uudelle elämälle. Kannan kiviä. Kannan kivilaattoja. Kaivan kuoppia niin että vihdoin ja viimein en kykene mihinkään enää.

Eniten pelkään masennusvaihetta. Olen ollut siellä monta kertaa aiemmin, ja kerta kerran jälkeen sinne pimeyksiin on helpompi vajota. Pillerit ja terapiat voi nyt unohtaa, kohta niihinkään ei ole varaa kun ei ole vakuutusta. Nyt ei auta vaipua masennukseen, vaan mieli on pidettävä kirkkaana (toivottavasti sinne joskus palautuu jonkinasteinen kirkkaus!) ja laitettava elämä uusiksi. Ei voi jäädä syksyyn synkistelemään, linnoittautumaan kotiin, iltoja itkemään kuten ennen, vaan on pakko pakko pakko selvitä tästä jotta lapsilla on katto pään päällä ja ruokaa pöydässä. Siitä ajatuksesta tulee sitä apinan raivoa, jota tässä tarvitaan. Apinanraivosta huolimatta tästä(kään) en selviä yksin. Ja tällä kertaa minun ei tarvitse selvitä yksin, ei masennuksesta, ei koettelemuksista, ei vaikeista ajoista. Tällä kertaa minulla on mukanani Taivaan Isä, joka pitää meistä huolta. Minä en ole enää koskaan yksin. Tämä ajatus tuo vihdoin rauhan.

Onneksi meillä on toisemme. Liitän tähän lopuksi meidän kolmen yhteisen laulun, meidän kaikkien yhteiseltä suosikkiartistilta Christina Perriltä. Kertosäe menee jotenkin näin kielikukkasittain käännettynä: ”Kun laitat kätesi ympärilleni, olen kotona”. Nauttikaa laulusta ja elämästä!

http://www.youtube.com/watch?v=MeW0Sl0tNS8

Rakkaudella, Äiti