Metsätöissä

Päätin sulkeutua viikonlopuksi kotiin ja puhdistaa pääkopan kaikista pohdinnoista, huolista, toiveista ja peloista. Olen useamman kerran harrastanut samanlaista toimintaa, rauhoittunut, hidastanut ja tehnyt päänsisäistä suursiivousta, se tekee hyvää. Kun pää on tyhjennetty kuonasta, on upea huomata, miten rentoutunut oloni on, ja kuinka rentoutuneena uusia ajatuksia ja ajatusratoja rupeaa pulpahtelemaan aivokuoren pinnalle aivojen sisimmästä sopukasta, sieltä, joka on usein tiukasti salvattuna kiinni kiireen ja stressin muodostamin rautaisin puomein.

Tässä vaiheessa on huomautettava, että blogin loppuosa ei käsittele alkoholin tai muiden päihdeaineiden väärinkäyttöä, paikallisten sienien käytön kokeiluyrityksiä, eikä alkuperäisintiaanien poppamiesten muita transsiinvaipumiskeinoja. Vaikka kaikenlaisia mielenkiintoisia sieniä pihapiiristä kyllä löytyisi tähän aikaan vuodesta. Siispä herkemmätkin lukijat voivat jatkaa tekstin eteenpäin tavaamista.

Koska paikallisen hiljaisuuden retriitin olemassaolosta ei ole tietoa, oman kodin pitää toimia sisäisen jätteenkäsittelylaitoksen ulkoisina puitteina. Pelkästään kotioloissa meditoimalla ei allekirjoittanut saa päätään tyhjäksi pidemmäksi aikaa kuin mitä kuluu tiski- tai pyykkivuoren havaitsemiseen. Yksi keino on kuitenkin takuuvarma, nimittäin ns. metsätyöt. Niitähän tässä pihassa riittää. Kun kaikki muu elämässäni on sekaisin, ainakin kodin, ja kotipiirin, pitää olla järjestyksessä.

Alun perin olin suunnitellut, että vedän kotioven kiinni perässäni perjantaina iltapäivällä, en vastaa puhelimeen, unohdan internetin olemassa olon, en kirjoita, raivaan puita ja puskia, ja kuoriudun pikkumetsurin roolista esiin vasta maanantaina, mutta pari joustoa piti tehdä. Ensimmäisen poikkeuksen, vierailun taidegalleriaan ja vietnamilaiseen ravintolaan, olin jo aiemmin sopinut, enkä kehdannut perua. Mielessä kyllä kävi. Onneksi en perunut, ilta osoittautui varsin mukavaksi. Ensin hörppäiltiin taidegalleriassa viiniä ja katseltiin seinille ripustettuja teoksia, ja keskusteltiin niistä niin kuin olisi taiteesta jotain ymmärretty. Mielenkiintoisempaa oli kuitenkin tarkkailla vieraita/asiakkaita. Vanhoja mummoja ja ukkoja keppeineen. Joku oli väsynyt ja istahtanut nojatuoliin nautiskelemaan lasillistaan. Yksi taiteilijoista oli kuulemma öljypohatta, joka eläkkeelle jäätyään oli omistanut elämänsä taiteen tekemiseen. Käviköhän hänellä koskaan mielessä heittää öljyinen uransa menemään, seurata unelmaansa ja todella keskittyä taiteen tekemiseen? Vietnamilainen ravintola puolestaan oli kuin hyppy toiseen maahan. Olin jonkin aikaa ainoa eri rodun edustaja koko paikassa. Tarjoilijat puhuivat sujuvasti toista kieltä, mutta armahtivat kohdallamme. Ruokalistassa oli onneksi kuvat. Alkoholia ei tarjoiltu, viinilasit oli korvattu muovituopeilla, joissa oli pilli ja juomia sateenkaaren eri väreissä. Kolmen sukupolven edustajat istuivat isoissa pöydissä ja jakoivat annoksia keskenään. Suurin osa asiakkaista ja henkilökunnasta ylettyi minua noin hartioiden korkeudelle. Ja ruoka… taivaallista! Kuin pakomatka minilomalle, ja kaikki käytännössä ihan omalla takapihalla, kulinarismiturismi on ihanaa!

Toinen poikkeus tuli ystäväpiirissä sattuneen hätätapauksen johdosta. Mietin monta sekuntia, vastaanko puhelimeen, kun näin näytössä vilkkuvan nimen. Olinhan antanut itselleni luvan keskittyä tänä viikonloppuna vain itseeni, olin jo onnellisessa nollaustilassa, enkä halunnut tulla vedetyksi takaisin tämän maan pinnalle ja sen ongelmien ääreen. Onneksi kuitenkin vastasin. Särkynyt sydän, ja ystäväni kaipasi kuuntelijaa. Sydämen paikkailussa meni puhelimitse puolisentoista tuntia, ja keskustelu ilmiselvästi helpotti potilasta. Itse onnistuin välittömästi vaivuttamaan aivoni puhelun jälkeen nollatoimintatilaan.

Lauantai-aamuna nukuin pitkään, puoli kymmeneen. Elimistö ja mieli oli edellisen illan miniloman johdosta jo rauhoittunut, ja pystyin nukkumaan hieman univelkoja pois. Havahduin hereille tosin tavalliseen tapaan, 5.30, mutta pystyin vaivatta vaipumaan uudelleen uneen. Jotenkin pikkumetsurin rooliin astuminen pyyhki pois stressinpoikaset, ja eläydyin rooliin täysin. Päätin elää juuri tässä hetkessä. Ottaa yhden asian kerrallaan. Tehdä asioita vain sen verran, kuin jaksan ja viitsin, omaan tahtiin ilman aikatauluja ja deadlineja, välittämättä siitä, että yksi ja toinen ja kolmaskin työ huutaa tekijäänsä. Keitin aamukahvit. Pannullisen. Edessä olevaa ruumiilisen työn päivää ennakoiden tein itselleni kunnon aamiaisen, paistelin kananmunia ja paahtelin leipiä. Join sen pannullisen kahvia. Lueskelin siinä samalla. Reilun tunnin kuluttua rupesi tuntumaan siltä, että hommat vihdoin kutsuu. Poissa oli kaikki kiire ja tohottaminen, työn aika on sitten kun on työn aika. Hanskat käteen, tikkaat kainaloon ja Fiskarsin oksankatkaisijat mukaan.

Pihassa kasvaa kolme isoa puuta, pari pienempää sekä epämääräinen määrä erilaisia puskia. Käsittelyn alle joutuivat puista kaksi suurinta, joiden alaoksat, ja vähän ylemmätkin, olivat kasvaneet niin, että rehottivat rumasti ja varjostivat sekä taloa että pihaa. Oman osansa sai myös naapurin puu, jonka oksat olivat levittäytyneet puolelleni ja vallanneet nurmikkoni aurinkoalasta osan. Keikuin tikkaiden nokassa metrien korkeudessa ja katkoin oksia. Oksat putoilivat alas, ja kasasin niitä välillä pinoihin. Pää tyhjeni jo ennen kuin ensimmäinenkään oksa oli pudonnut alas. Keskityin vain seuraavaan oksaan. Elin siinä hetkessä. Haistelin tammen katkottujen oksien tuoksua. Pää oli tyhjä, enkä antanut yhdenkään stressaavan ajatuksen nousta pinnalle. Se ei ollut edes vaikeaa. Kun tuli juomatauon aika, join. Kun tuli lounaan aika, söin. Kun tuli kahvitauon aika, join puoli pannullista kaikessa rauhassa. Lueskelin. Ja söin keksin. Tai kuusi. Nyt ei ollut ruumin puhdistamisen aika. Sitten kun tuli työnteon aika, jatkoin hommia. Tuntikausia jatkoin oksien katkomista, kunnes kaikki katkottavat oksat oli katkottu ja olin väsynyt. Sitten oli levon aika. Söin, kaadoin lasin viiniä ja katselin rauhassa kesken jääneen leffan loppuun, lueskelin lisää, ja menin väsyneenä ja onnellisena nukkumaan ennen kymmentä. Kipulääkkeen jouduin tosin nappaamaan, kun tämä ruumis ei ole fyysiseen rasitukseen viime aikoina joutunut, ja siitä vallan hermostui.

Sunnuntaiaamuna sama rauhallinen tahti jatkui. Myöhäinen herätys, verkkainen aamupala. Jossain vaiheessa ne työt taas kutsuivat. Aloitin yhtä hommaa, ja sitten toinen homma rupesikin tuntumaan kivemmalta, ja vaihdoin siihen. Mitäs sitä turhaan hiki otsassa raatamaan, jos ei maistu. Kyllä se työnilo taas pian palautuu, ja sitten ensimmäisen asian voi hoitaa loppuun. Pesin ikkunan, sen likaisimman, siivosin ja järjestin autotallin (kahden auton kokoinen, joten sinne mahtuu tavaraa!), pilkoin edellisen päivän katkotut oksat pienemmiksi, jotta roskakuskit poimisivat ne mukisematta mukaansa. Sainpa vielä aikaiseksi uuden kukkapenkin reunuksenkin. Ranteita myöten savimaassa nostin isoja reunuskiviä ja kaivoin maata. Olo alkoi tuntua kuin uudisraivaajalta. Ajatusleikille antoi pontta aiemmin viikolla tehty tyttären luokkaretki historialliseen kaupunkiin, johon osallistuin valvojana. Siellä lapsille opetettiin, minkälaisia askareita ennen muinoin tehtiin, silloin, kun ei ollut sähkövaloa, vesijohtoverkostoa, autoja, kännykkää, Hollywoodia, virtuaalitodellisuutta ja made in chinaa. Tulinkohan tähän maahan 200 vuotta liian myöhään?

Siinä sunnuntaiaamun kuluessa oli tyhjentynyt pää jo sen verran tervehtynyt kaikesta poistuneesta kuonasta, että kaikenlaisia ideoita alkoi salakavalasti pulpahdella pintaan. Blim! kesken tuoksinan. Sitten toinen Blim! Kuin isot rattaat olisivat käynnistyneet uudelleen, öljyttyinä, rauhallisesti. Ideoita pulpahteli elämästä yleensä, kirjoittelusta, erilaisista työ- ja uravaihtoehdoista. Haluan olla isona filosofi, ajattelija, taivaanrannan maalari, kirjailija, puutarhuri, suutari, antiikkihuonekalujen kunnostaja. Mukavaa olisi tehdä käsillään töitä ja siinä samalla pohtia maailman menoa. Ajattelutoimialalla pelkästään elannon hankkiminen on vain hieman haasteellista. Ellei se ajattelu ole kovin karsinoitua: näin tehdään tämä ohjelmanpätkä jolla saadaan tämä tietokoneohjelman osa toimimaan, tai näillä suunnittelemillamme keinoilla yrityksen myynti kasvaa, tai näin tehostamme osastomme toimintaa. Kuka maksaisi oikeista ajatuksista, niistä, joilla voi koskettaa toisen ihmisen sisintä, herättää heissä henkiin jotain, joka saa heidät ihmettelemään auringonnousua, kietomaan kätensä syyskylmän aamun ympärille, hieraisemaan poskea puunrunkoon, sulattamaan aivosolunsa arjen kiireiden syväjäästä?

Ei viikonlopun aikana normaali-ihmisen rationaalisuusasteikolla mitään järkevää suuntaa työnhakuun löytynyt. Löytyi kuitenkin yksi mielenkiintoinen suunta, nimittäin polun pää omaan sisimpääni. Kovin jännittävää mitä pään sisältä kuoriutuu, kun jaksaa hetkeksi pysähtyä, nollata tilanteen ja elää tässä hetkessä.

Nauttikaa tästä hetkestä!
Rakkaudella, Äiti

ps. kuvassa on vain osa viikonlopun metsätöiden tuloksesta.