Tervetuloa

Tervetuloa

Friday, September 30, 2011

Potkut tuli!

Niin on aika vierähtänyt edellisestä kirjoituskerrasta. Elämä tuli esteeksi. Töissä tuli kauhea kiire, hommaa riitti yötä päivää. Mukavaa oli, mutta ei siinä riittänyt aikaa muuta kuin perustarpeille - anivarhaiset puhelinpalavert Suomeen, lapset ylös, ulos ja kouluun, kovalla kiireellä toimistolle, lounas ja kahvit lennossa, töitä töitä töitä, lapset koulusta, läksyt, ruokailu, iltasatu ja ipanat nukkumaan, jonka jälkeen lasten eväät valmiiksi ja sitten vielä töitä. Ja sama uudestaan seuraavana päivänä. Sitten meinasin mennä naimisiinkin. Mutten sitten mennytkään. Eikä siitä sen enempää. Mukavaakin on ollut. Kesä meni lasten aktiviteettien, matkailun, opiskelun ja ystävien kanssa oleilun puitteissa. Vesipuiston ja huvipuiston kausikortit pitivät huolen siitä, että tekemisen puutetta ei tullut.






Mutta nyt näyttää siltä, että aikaa voi hyvinkin jäädä lähiaikoina kirjoitushommiinkin. Suuri suomalainen taistelee selviytymisestään, ja siinä taistelussa tulee väistämättä ruumiita. Ketään ei säästetä, ja leikkuri osui tällä kertaa kohdalle. Se oli kivaa niin kauan kuin kesti, paras paikka missä olen ikinä ollut töissä. Olisi kiva ollut jäädä juhlimaan tulevaa voittokulkua, se tulee uskokaa pois! Pois potkiminen juuri ennen sitä kun taivaasta alkaa sataa mannaa ei tunnu kivalle. Onneksi firmassa pitävät meistä hyvin huolta ja tukevat, se ei ollut kiitos ja näkemiin niin kuin täällä pahimmillaan voi tilanne olla.






Luulin ilmoituksen jälkeen, että ei tämä koville ota, iisisti vaan ja eteenpäin. Olihan tämä ollut pitkään tiedossa, että huonosti menee. Keväällä jo arvasin, että näin tulee käymään, ja parhaani mukaan siihen yritin varautua. Verkostoitua. Opiskella. Suorittaa sertifioinnin. Kesällä ajattelin, että nyt vietetään sitten kunnon kesä ja tehdään lasten kanssa kaikkea kivaa, kun ei tiedä kuinka pitkään tämä jatkuu. Ja niinhän siinä sitten kävi, että se loppui.






Alkushokin ansiosta ensimmäisistä kollegoiden myötätuntohalauksista selvisin vain kiiltelevin silmin. 24 tuntia myöhemmin tuli sitten itku, kun joku sattui ottamaan yhteyttä ja pahoittelemaan. Kaikki ne ystävät, joiden kanssa vuosien varrella on tullut tehtyä töitä... työ josta tykkää...tunne siitä, että työllä on merkitystä... ihmisarvo... joka toinen viikko tilille napsahtava palkka... taloudellinen huolettomuus... tulevaisuuden epävarmuus...



Lapset ottivat tämän elämänmuutoksen hyvin vastaan. Poika sanoi, että nythän voit olla tekemättä mitään, niinkuin normaalit ihmiset. Kukahan sillekin asioita opettaa, nyt on tainnut mennä jotain pieleen. Toivottavasti asenne tuosta korjaantuu, muuten on omena kovin kauas pudonnut molemmista puista. Tytär puolestaan melkein heitti kärrynpyörää, kun sanoin, että varhaiset aamupalaverit loppuivat tähän. Taisivat raukat olla yhtä stressaantuneita kuin minäkin siitä aamuisin sekuntikellon kanssa juoksemisesta ja ainaisesta hoputtamisesta. Ja molemmat suorastaan riehaantuivat ilosta kun kerroin, että voin tulla heidän kouluunsa syömään lounasta heidän kanssaan ja mukaan koulun retkille. Sitten ryhdyttiin yhdessä miettimään, mitä äiti alkaisi seuraavaksi tekemään. Molemmat haluavat, että tulen heidän kouluunsa opettajaksi. Tässä kohtaa voi olla iloinen siitä, että äiti on vielä cool! Muita vaihtoehtoja olivat koulun janitor, eli talkkari, tai sitten ravintola-ala. Tytär lupasi kirjoittaa suosituksen: “Ottakaa meidän äiti töihin. Se tekee maailman parasta ruokaa". Siinä se itsetunto kuulkaas taas nousee :).




Nyt sitä pystyy miettimään vapaasti, että mitäs sitä sitten tehtäis. Tilanne oli ollut pitkään ahdistava, mutta sitä lähtöpäätöstä ei millään tullut itse tehtyä. Piti vaan yrittää sopeutua ja sulautua, huoli perheen toimeentulosta painosti. Ehdotin lapsille, että myydään meidän maallinen omaisuus täällä ja muutetaan Costa Rican hiekkarannalle. Kuljetaan päivät paljain jaloin bikineissä ja uimapuvuissa, äiti pitää kotikoulua ja opettaa lapsille myös pianonsoittoa. Lisätuloja voisi saada opettamalla costaricalaisille suomea. Ehdotus ei ottanut tulta allensa. Ottaa sen oman firman naftaliinista. Sen, johon riitti aikaa kaksi tuntia viikossa ensimmäisen kahden kuukauden aikana, eikä sen jälkeen ollenkaan. Kirjoittaa, kaksi kirjansuunnitelmanraakiletta on jo työn alla. Toinen hilpeä, toinen elämän synkästä puolesta. Bipolaariainesta. Alueella on paljon firmoja ja toivottavasti myös työpaikkoja, pitää aloittaa etsiminen kunnes ensin muutaman päivän vetää henkeä. Jos vaikka vaihtaisi kokonaan toiselle uralle.






Tämä työnmenetys on minulle täysin uusi asia, ja vaikka yksinhuoltajia tunnenkin, niin tällä hetkellä kaikki ystäväni ovat töissä. Olisin tosi mielelläni kuullut teiltä kaikilta kanssasisarilta ja –veljiltä, miten te olette selviytyneet vastaavassa tilanteessa, ja pitäneet mielenne positiivisina. Minkälaisten ongelmien ja tuntojen kanssa te olette painiskelleet? Miten lähipiirinne on suhtautunut ja tukenut? Oletteko helposti löytäneet uusia töitä?



Nyt lähden siivoamaan koiranoksennusta kokolattiamatosta ja sen jälkeen virkistämään mieltäni sinfoniaorkesterin konserttin. Molemmista myöhemmin lisää.

Kirjoituksianne odotellessa,
Rakkaudella, Äiti

No comments:

Post a Comment