Lisäys listaan "Asioita, joista toivoisi, ettei ikinä tarvitsisi lapsille kertoa"

Eilen tuli postissa minulle paketti, jossa oli halpa tekonahkatakki, moottoripyörämallia. Jonkun suuren saamani trendiväläyksen johdosta sen tilasin, mutta kun hintaa oli vain $29, niin mikä ettei. Trendiväläyksestä ei ole enää muistikuvaa, ihmettelin vain, että minkä halvatun takia sen tilasin. Mutta takki nyt on kuitenkin täällä. Vetäisin takin päälleni, ja esittelin sitä lapsille, leikkien ajavani moottoripyörällä. Niin, jos joku ulkopuolinen näkisi ja kuulisi kaikki ne omasta mielestäni hirvittävän vitsikkäät jutut, joilla yritän lapsia naurattaa, pihassa olisi todennäköisesti hyvin nopeasti pii-paa-auto ja valkotakkiset miehet. Mommy, you’re weird! Pääasia että lapsilla on hauskaa. Sitten sain mielestäni aivan uskomattoman hyvän älynväläyksen, ja kysyin lapsilta, että arvatkaas mitä on seuraavassa tänne tulevassa paketissa. ”Hame? Kirja?” he arvailivat. ”Moottoripyörä!”, sanoin, ja näin lasten silmien laajentuvan ja kasvoille kohoavan samalla epäuskoisen ja odottavan ilmeen. Odotukset nousivat ilmeistä päätellen joulukuun 24. päivän illan tasolle… Siinä vaiheessa toivoin, että voisin jollain taikakeinolla saada moottoripyörän ilmestymään oven taakse, ja että voisin jollain keinolla välttyä tuottamasta sitä pettymystä, joka mielestäni niin viattomasta pilasta aiheutuu.

Maailmassa on niin paljon asioita, joiden osalta toivoisi, että niistä ei ikinä tarvitsisi lapsille totuutta kertoa. Lasten pahoinpitely ja hyväksikäyttö. Päihdeaineiden väärinkäyttö. Koulukiusaaminen. Nälänhätä. Vakavat sairaudet ja kuolema. Eläinrääkkäys. Työttömyys, ja sen seurauksena kodittomuus.

Muutaman kuukauden työttömänä ollut yksinhuoltajaäitiystäväni laittoi viime viikolla viestiä, että häätö uhkaa, jollei vuokra ole maksettu perjantaihin mennessä. Pienen yksiön vuokra kyseenalaisella asuinalueella ei ole korkea, mutta työttömälle yksinhuoltajalle sekin on liikaa täällä yhteiskunnassa, jossa työttömyyskorvausten saaminen kestää kauan, eikä mitään tukea vuoden työttömyyden jälkeen ole saatavissa. Työpaikkahaastatteluja hänellä ei edes ollut näköpiirissä, monessa vuokratyöfirmassa hän oli listoilla, ja odotti ja aktiivisesti niihin piti yhteyttä, josko sieltä kautta jotain löytyisi. Mutta mitään ei ollut löytynyt, monta kun on muutakin epätoivoista hakijaa. Niin tuli sitten se päivä, jolloin häätöilmoitus annettiin. Vuokrataloyhtiön hoitajarouva oli ollut oikeasti pahoillaan, kun joutuu äidin ja lapsen pistämään pihalle, mutta minkäs sitä työlleen voi.

Kun kuulin tästä, rupesi itkettämään. Siinä on nimittäin kuulkaa niin hyvä ihminen, ettei mitenkään ole voinut ansaita häätöä. Yksi niitä maan hiljaisia, joiden ääni ei tule kuuluviin. Hoitaa työnsä, silloin kun sitä on, ja lapsensa. Opiskelee, jotta pystyisi parantamaan omaa ja lapsensa elämänlaatua. Kasvattaa lastansa rakastavasti ja kunnioittavasti, eikä tahdo pahaa kärpäsellekään. Taistelee omaa pienen ihmisen taistelua. Eihän sellaiset ihmiset ketään kiinnosta, kun ei ole suurta draamaa, vain pieniä ja suurempia päivittäisiä vastoinkäymisiä, ainaista selviytymistaistelua. Vaikka häneltä halua tilanteen ja elämänlaadun parantamiseen löytyy, keinot ovat tällä hetkellä aika vähissä. Ensin tarvittaisiin se työpaikka, jotta voi turvata elämän perusasiat, ja opiskelu takeeksi parempaan elämään.

Jos lasten hyvä ystävä menettää kotinsa, niin miten sen voi selittää lapsille? Mieluummin kasvattaisin heidät pumpulissa, maailmassa, jossa kaikilla on aina asiat hyvin, eikä mitään kamalan pahaa kenellekään satu, ja jossa äiti tai isi pystyvät aina suojelemaan lapsiaan kaikilta maailman harmeilta. Ja miten ihmeessä kodittomuuden kynnyksellä oleva äiti selittää asian omalle lapselleen? Miltä se mahtaa tästä lapsiparasta tuntua? Pieni, viaton lapsi, jolla ei ole osaa ja arpaa tämän maailman pahuuteen. Omille lapsilleni pitäisi varmasti selittää asia mahdollisimman totuudenmukaisesti ja yksinkertaisesti. Että heidän ystävänsä äiti oli menettänyt työpaikkansa, eikä pysty maksamaan asumisestaan. Tässä on myös loistava opetuksen paikka siitä, miten tällaisessa tilanteessa voi olla tukena toisille. Heillä on aina tarvittaessa majapaikka meidän luonamme.

Tällä kertaa ystäväni oli onnistunut haalimaan vuokrarahat kokoon. Mutta työpaikkaa ei edelleenkään ole, kolmesta tämänviikkoisesta haastattelusta ja yhdestä koepäivästä huolimatta. Monta muutakin epätoivoista hakijaa on jonossa jokaiseen työpaikkaan. Seuraava suurempi maksu on autolaina, muutaman päivän päästä. Rahoitusyhtiöt ovat kovin hanakoita lunastamaan auton takaisin heti, kun maksut myöhästyvät. Asunnottomana ja autottomana, siinä joutuu aika lailla tekemään töitä, jotta pääsee takaisin pinnalle.

Totuuden kertominen lapsille moottoripyörävitsistä ei hyvän ystävän työttömyyteen ja uhkaavaan kodittomuuteen verrattuna ole asia, josta kannattaa edes stressata. Lapset eivät tarvitse moottoripyörää, heidän maailmansa ei romahda, vaikka seuraava ovikellon kilahdus ei tuo toivottua pakettia, eikä äiti tarvitse moottoripyörää ollakseen cool. Mutta tämä toinen asia, siltä todellisuudelta toivon voivani suojata lapset vielä jonkin aikaa, ja toivon, että ystäväni lapsi pystyy vielä elämään sitä huoletonta lapsuutta, joka mielestäni kuuluu kaikkien lasten oikeuksiin.

Rakkaudella,
Äiti

Lisäys listaan "Asioita, joita toivon, että en koskaan olisi tehnyt"

Sitä luulisi, että tähän ikään mennessä olisi jo sen verran järkiintynyt, ettei enää kauheasti menisi mokailemaan. Paras ystäväni on matkalla ulkomailla jo toista viikkoa, ja aina silloin kun hän on reissussa, perinteisen kaavan mukaan allekirjoittanut joutuu kummallisiin ja ennalta arvaamattomiin tilanteisiin, joissa on joskus aika mielenkiintoiset seuraukset.

Yleensä tilanteet tapahtuvat ihmissuhteiden elämännäyttämöllä. Seesteisen elämän sijaan sillä näyttämöllä tuntuu tapahtuvan jatkuvalla syötöllä jotain, ja vähän väliä on olo, että omat ihmissuhdetaidot ovat vuosien kuluessa hapertuneet, ainakin ihmiskontaktien ja –kohtaamisten lopputuloksista päätellen. Minulla on tähän kaksi voimassaolevaa teoriaa. Ensimmäisen teoriani on ns. elämänkolhuteoria. Sen mukaan iän myötä ja kovia kokeneena elämän kolhuissa sitä on tullut niin varovaiseksi ja epävarmaksi omista ihmissuhdetaidoistaan, että jännityksen ja mokaamisen pelossa kaikki menee pieleen. Toinen teoria on ns. perfektioteoria. Tämän teorian mukaan ihmissuhdetaidot ovat vuosien aikana opituista asioista itse asiassa kasvaneet, mutta ymmärryksen kasvaessa ovat myös odotukset ja vaatimukset ihmissuhteiden hallintaan kasvaneet, tässä tapauksessa ei yhtä mittaa, vaan yltiökriittiselle tasolle, jossa hyväksyttyä on vain täydellinen onnistuminen. Pienetkin vastoinkäymiset saavat perfektionistin tolaltaan, sillä nykyisen tietämyksen valossa asiat olisi pitänyt pystyä hoitamaan toisin. Ihmissuhteiden viidakossa suunnistamiseen on suunnattomasti avuksi ystävä, jonka kanssa eri tilanteita ja asioita pystyy puimaan niin, että lopputulos on edes jotenkin kelvollinen.

Se teorioista, sillä tällä kertaa odottamattomat tilanteet eivät liity ihmissuhteisiin suoranaisesti. Aikaisemmassa blogissa olinkin jo kertonut vapaaehtoistyöstäni Parenting Alone –organisaatiolle. Parenting Alone, ja muut vastaavat hyväntekeväisyysjärjestöt toimivat yksinomaan lahjoitusvaroin. Varoja saadaan yksityisiltä lahjoittajilta ja yrityksiltä. Palkattuja työntekijöitä järjestöissä on vähän, suurin osa on vapaaehtoisia, jotka haluavat lahjoittaa omaa aikaansa hyvään tarkoitukseen. Jotta rahoitusta toiminnalle saadaan, pitää tietysti olla lahjoittajia. Ja jotta olisi lahjoittajia, pitää ihmisten tietysti olla tietoisia, että tällainen organisaatio on ensinnäkin olemassa ja toisekseen tekee hyvää työtä hyvän asian vuoksi. Ja jotta ihmiset saadaan tietoiseksi hyvästä asiasta, pitää tietysti olla julkisuutta. Ja jotta julkisuutta saadaan, pitää tietysti näkyä mediassa. Ja tästä alkaa allekirjoittaneen koettelemukset, joiden seurauksena toivon, että aikamatkailu ja asioiden muuttaminen menneisyydessä olisi mahdollista…

Parenting Alonen johtaja otti yhteyttä paikalliseen tv-kanavaan, ja pyysi, että he tulisivat tekemään jutun organisaation toiminnasta. Medianäkyvyyttä, kuulemma. En tosin tiedä ketään, joka täällä paikallisuutisia seuraa aktiivisesti, kanavia on niin monta ettei tiedä mistä valita, ja paikalliset tarinat niin surullisia, että jos oikein haluaa iltansa pilata, niin eikun katselemaan median revittelyä kurjilla ihmiskohtaloilla. Yksi tv-kanava tästä aiheesta sitten kiinnostui, ja lupautuivat tekemään jutun. Halusivat sitten siihen juttuun mukaan jonkun, joka on saanut Parenting Alonelta tukea omaan ja perheensä yksinhuoltajaelämän haasteisiin. Olivat sitten Parenting Alonesta ehdottaneet minua haastattelun kohteeksi. Ehdotin, että eikö olisi ketään muuta, joka haluaisi oman minuuttinsa kuuluisuudessa. Ovat niin huomionhakuista kansaa, nämä amerikkalaiset. Kyllä sieltä joku sanavalmis löytyy, joka haluaa tuoda oman elämänsä ja kaikki huolet muitten pällisteltäväksi. Mutta olin kuulemma paras tähän tehtävään. No olkoon, hyvän asian eteen on uhrauduttava.

Oma kuvionsa oli saada lapset suostuteltua kuvauksiin, sillä heistä piti saada taustakuvaa jutulle. ”Äääää, emmä haluu telkkariin”, veti isompi suunsa uu:ksi väärinpäin ja itki tekoitkua. ”Äääää, emmä haluu telkkariiin”, alkoi pienempi toistaa kaanonina, suu ihan samanlaisena uu:na. En nyt ihan päässyt selville, että luulivatko he, että heidät suljetaan telkkarin sisään, vai ymmärsivätkö mistä oli kysymys. Tilanteen laukaisemiseksi ryhdyin pelleilemään, että mitä vastaan haastattelukysymyksiin: ”Ummmm, I dunno”, eli ”öööö, emmä tiijä”. Se rupesi jo naurattamaan lapsiakin, ja vihdoin suostuivat.

Eilen sitten tuli tv-kanavan yhdenmiehen kuvausyksikkö paikalle. Mikrofonit kaulaan ja eikun nauha pyörimään. Lapset menivät itse haastattelun ajaksi yläkertaan pelailemaan. Olin etukäteen tietysti heidät lahjonut, että jos nyt kaikki menee hienosti, niin sitten tulee lelut palkkioksi. Ja hiljaa pitää olla… Pari rentoa kysymystä aluksi (mikä on nimesi, kuinka vanhoja lapset, kauanko sitten erosit). Ja sitten rupesi tulemaan niitä vaikeampia. Mitä organisaatio on tehnyt hyväksesi? No ei se mikään vaikea kysymys ollut, mutta vastaus oli vain himpun verran fiksumpi kuin ”Ummmm, I dunno”, tai siltä ainakin näin jälkikäteen tuntuu. Siinä vaiheessa alkaa yläkerrasta kuulua lasten kiljumista. Toinen kiusaa kun toinen ei pelaa reilusti, ja sitten pienempi ryhtyy kiljumaan. Äiti kapuaa yläkertaan, kahden käden nyrkkejä heilutellen ja jalkojaan tömistellen, hirviöirvistys kasvoillaan, no ainakin mielessään, ja hiljentää lapset rauhallisesti suomen kielellä. Kätevää tietyissä tilanteissa puhua kieltä jota muut ei ymmärrä. Alas tullessa kamera pyörii edelleen, ja äiti parahtaa, että jos tuo tulee telkkarista, niin sitten haastan teidät oikeuteen! Johon kuvausyksikkö, että mitäs siitä, sehän on ihan normaalia elämää. Haastattelu jatkuu ryöpyllä sensaatiohakuisia, johdattelevia kysymyksiä. Oliko pahoinpitelyä? No ei. Miltä tuntuu, kun joutuu kieltämään lapsilta jotain, kun ei ole rahaa? Ei miltään, koska teen sen muutekin, sillä haluan opettaa lapsille, että aina ei saa mitä haluaa, eikä tässä nyt tilanne niin paha ole, monella on asiat paljon huonommin. Ei tästä tule hohdokasta tarinaa. Lopuksi vielä kuvataan sitä, kun kivasti puuhamme yhdessä, pelataan peliä ja laitetaan pihalle telttaa pystyyn, ja kun lapset leikkivät ja kirmaavat pihalla.

Lopputulos tulee kuulemma olemaan 1,5 minuuttia koko organisaation toiminnasta, josta minun haastattelun osuus on ehkä noin 20 sekuntia. Siihen 20 sekuntiin mahtuu kuulkaas aika paljon sönkkäystä, takeltelua ja änkytystä. Se voi olla aikamoista rahoittajien karkotusta meikäläisen osalta. Sanotaan, että kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta. Toivottavasti se pitää paikkansa tässäkin tilanteessa. No, ainakin lapset olivat söpöjä. Tulisipa ystäväni pian takaisin, ennen kuin ehdin tehdä mitään tämän hölmömpää.

Rakkaudella,
Toivottavasti taas vähän viisaampi Äiti

Amerikkalaisen deittailun pelisäännöt hukassa

Aamulla satoi kaatamalla, jotkut hurrikaaninrippeet yltivät tännekin. Äiti täällä sataa, sanoi tyttö nyreästi kun aukaisi auton oven kipittääkseen koulun edessä kiemurtelevasta autoletkasta sisälle kouluun. Niinpä niin lapseni, Suomessa sataa syksyllä aina. Tai ainakin melkein aina. Tämän päivän säätiedotuksen tarjosi äiti, joka kertoi, että siellä oli ollut taas ihana aurinkoinen syyspäivä. No, jossain päin sataa aina, ja tänään se oli täällä. Autoletkamatka jatkuu sitten töihin asti. Puhelimen kalenteri hälyttää viidentoista minuutin varoituksen palaveriin. Se palaveri meni sivu suun, matka jatkuu muttei joutuisasti. Varmaan taas joku onnettomuus. Seuraavan palaverin varoitushälytys pirisee. Taitaa sama käydä sillekin. Millään en ehdi ajoissa, enkä ainakaan noutamaan sitä kaikkein tärkeintä, joka-aamuista elämän eliksiiriä, kahvimukillista, jota ilman ei työpäivä ala iloisissa merkeissä eikä silmät aukea.

Siinä matkan taittuessa onkin sitten mukava ajatella niitä näitä, kun liikenne seisoo ja auton katto kumisee sateessa kuin rumpu. Tähdenlentoja, tykinkuulia, kuvailivat lapset aamulla sadepisaroita sivuikkunoissaan. Mitähän sitä laittaisi ruuaksi. Ja olikohan siellä kaapissa enää mitään. Ei varmaan kun eilenkin nautimme hurrikaanisateesta, eikä sateella ole kiva mennä kauppaan. Varsinkaan lasten kanssa. Ja varsinkin, jos hehtaarihallin parkkipaikalta saa sen viimeisimmän ruudun.

Sateiselta parkkipaikalta mailin päässä kaupan ovet - kuvitelmasta ajatukset juoksevat hypoteeseihin. Otetaan pieni ajatusleikki ja oletetaan, että allekirjoittaneella olisi seuraelämää. Tähän mennessä on selvinnyt muilta ystäviltä ja tuttavilta, että deittailu täällä ei ole välttämättä alusta lähtien vakavamielistä. Tärkeitä on, että on deittejä. Aiemmassa blogissa aiheesta jo mainitsinkin, kun 10 vuotta nuorempi neiti kävi vähän väliä deiteillä monen eri ihmisen kanssa. Ilmeisesti, en ole kyllä ihan satavarma, on ihan hyväksyttyä, että sitä deittailee useampaakin henkilöä samaan aikaan. Onhan se ainakin tehokasta, voi tehdä samalla vertailevaa tutkimusta, eikä kevyessä deittailussa tarvitse sitoutua mihinkään vakavaan. Ja sekin on mukavaa, ettei tarvitse rynnätä vakavaan parisuhteeseen heti toisen tavattuaan, vaan voi tarkkailla tilannetta ja sen etenemistä vähän niin kuin pienoisen välimatkan päästä. Ei tarvitse ostaa sikaa säkissä niin sanoakseni, vaan tutustua ja tunnustella, että onko tuo toinen nyt sellainen, että tästä kannattaa lähteä mitään vakavampaa kehittelemään. Lisäksi olen ymmärryksessä, että jossain vaiheessa on kuitenkin asiallista sopia, että ”we are dating exclusively”, eli deittaillaan vain toisiamme, ja muut kandidaatit jätetään langalle.

Kuten oheisesta hypoteettisesta asettelusta käy ilmi, kuviossa on aika monta asiaa, jotka eivät ole ihan vielä selvillä: 1) onko ok, että deittailee useampaa henkilöä samaan aikaan, 2) jos useamman henkilön deittailu samanaikaisesti on ok, onko sopivaa, että siinä vaiheessa kertoo kaikille osapuolille, että deittailee monta henkilöä samanaikaisesti - ”kyllä deittailen muitakin, deittejä on joka illalle ja parhaimmalle kaksi” – 3) missä vaiheessa julistetaan, että deittaillaan vain toisiamme, ja onko siitä keskusteleminen edes sallittua, vai pitäisikö tämän aikapisteen olla molemmille osapuolille itsestään selvää.

Toinen asiakokonaisuus, joka painaa mieltä, on se, että entäs kun haluaa vain deittailla, eikä mitään sen vakavampaa. Seuraa konserttiin tai tapahtumaan, tai vastaavaa. Naispuoleisten yh-ystävien kanssa ei koskaan ole yhteistä aikaa, suurin osa huolehtii lapsistaan koko ajan. Ilmoituksen laittaminen nettiin nainen-hakee-naista –palstalle todennäköisesti tuottaa väärän lopputuloksen. Miesseura on ajoin ihan mukavaa, joten deittailu olisi varmaan ihan kiva vaihtoehto. Mutta millä tehdä tämä deittailun vakavuusasteen, tai siis sen vakavuuden puuttumisen, toiselle osapuolelle selväksi? Heti ensimmäisessä keskustelussa ”tehdäänpä pelisäännöt selväksi, että en muuten ole kiinnostunut parisuhteesta, mutta jos seura kelpaa niin sitten”, vai sitten kun jo vähän tunnetaan? Ensimmäisessä vaihtoehdossa voi kandidaatti ottaa nokkiinsa, varsinkin jos asian hänelle tökerösti esittää, että mitä tuo nainen minusta oikein ajattelee, tässähän on tarkoitus vain tutustua eikä sen kummempaa. Toisessa vaihtoehdossa voi olla yhtä huono lopputulos. Asiat lähtevät etenemään liian kovalla vauhdilla ja sitten siinä saakin polkea jarrua ja selitellä, että en ihan tällä tarkoituksella ollut liikkeellä. Josta toinen voi myös ottaa hyvinkin nokkiinsa, varsinkin jos asian hänelle tökerösti selittää. Tai jättää selittämättä ja vain antaa ymmärtää. Varsinaista tasapainoilua vaihtoehtojen kanssa, liian vaikeaa. Täytyy varmaan kutsua naapurin rouva joku ilta happy hourille, jos jotain ohjenuoraa löytyisi.

Autoletkamatka on päätynyt työpaikan parkkitaloon, joka on melkein tyhjä. Hurrikaanisateet, oiva tekosyy jäädä kotiin tekemään etätyöpäivää. Työkaverin käyttämä tavallinenkin autopaikka on tyhjä, mutta eri syystä. Hän on työmatkalla Kolumbiassa. Ei ihan vaaratonta hommaa se. Meillä on 24 tunnin sopimus. Jos hänestä ei kuulu mitään 24 tuntiin, minun pitää tehdä hälytys ja aktivoida kaikki mahdolliset tahot ja organisoida lunnasrahojen keruu, jotta tässä tapauksessa todennäköisesti kidnapattu kollega saadaan takaisin. Mitäpä sitä ei tekisi leipänsä eteen, mutta vaarallisen työn lisä olisi varmasti ihan mukava.

Rakkaudella,
Äiti

Päivän saarna

Olo on taas kuin puulla päähän lyötynä – miten kaikki näyttääkin nyt niin selkeältä vaikka vasta muutama tunti sitten oli ihan päinvastoin. Raskain mielin, huolien painamana ja vihaisena matkasin aamulla kirkkotiellä. Rahahuolet kasaantuvat, miten tästäkin koettelemuksesta taas selvitään, miksi kaikki on niin vaikeaa, miksi huolet eivät koskaan lopu, ja mitähän vielä seuraavaksi. Johonkin tämä paha olo on pakko päästä purkamaan, ja käyn mielessäni kuvitteellisia keskusteluita siitä, miten ilkeästi sivallan toista ihmistä sanaisella miekalla, päästän ulos kaiken sen pahan olon joka sisälläni kiehuu. Tämän yhden kerran vain, sen jälkeen käyttäydyn taas kristillisesti. Samalla tiedän, että se ei auta, tämä ei nyt ole toisten syy vaan ihan omani. Minun olisi pitänyt tehdä fiksumpia kulutuspäätöksiä, ja asioilla märehtiminen ja toisen loukkaaminen ei tilannetta muuta. Lopputuloksena olisi entistä pahempi olo. Mutta miten pystyn olemaan purkamatta oman pahan oloni toiseen ihmiseen?

Vastaavia tilanteita, hurjia sisäisiä taisteluita ja huolten varjostamia päiviä on tullut eteeni viimeisen puolentoista vuoden aikana usein. Jaa, etteikö niitä olisi ollut ennenkin. Oli niitä toki aiemminkin, mutta nyt olen alkanut tiedostamaan nämä ihan eri lailla. Ahdistukseeni on vastattu vähintään 78 kertaa puolentoista vuoden aikana. Joka sunnuntai. Ja usein myös muina päivinä. Taistelen vastaan, en halua taipua, haluan pitää kiinni vanhasta, totutusta, mutta se tie tuo vain lisää pahaa oloa ja tuskaa, se on nähty eikä se ole ratkaisu. Välillä joka sunnuntainen asetelma kirkossa saa ihan koomiset piirteet. Tiedän jo etukäteen, että tulen taas murenemaan sisältä, jotta voin kasvaa vähän matkaa taas suorassa. Todennäköisyydet ovat jo aikoja sitten pienentyneet olemattomiin, vastaava kun on toistunut joka kerta, koskaan en ole jäänyt vastausta vaille, aina poistun puhdistuneena ja rauhassa. Kun istun kirkon penkkiriviin sisäänpäin kääriytyneenä ja täynnä ahdistusta viikon aikana patoutuneista asioista, en voi kuin hymyillä, että mitähän Sinulla tällä kertaa on varattuna minua ojentaaksesi. Ymmärrystä, lohdutusta, rauhaa, rakkautta ja lempeää ohjausta oikeaan suuntaan. Ja se yksi kerta, jolloin Sinä todella järisytit maailmaani. Usein itken. Pahaa oloa, helpotusta, kiitollisuutta. Janoan lisää. Viimeistään perjantaina alan jo odottamaan sunnuntaiaamua. Se ainoa aamu viikossa, jolloin voisin nukkua pidempään ja jota ennen varjelin kaikelta suunnitelmallisuudelta, ei paina vaakakupissa enää mitään.

Tämän päivän saarna käsitteli sitoutumista. Jos haluaa olla sitoutunut Jeesuksen opetukseen ja Jumalaan, se pitää tehdä koko sydämestään, eikä jättää puolitiehen. Poistun tilaisuudesta vapautuneena, tämän kerran selviydyn voittajana. Kiusaus toisen loukkaamiseen on kadonnut, sen sijalle sydämeeni on tullut rauha. En voi loukata toista vain tämän yhden kerran ja sitten jatkaa elämääni kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kaikki tai ei mitään. Kiitos tästäkin opetuksesta ja tilaisuudesta kasvaa.

Ohessa on linkki kirkossamme usein esitettyyn lauluun, joka saa minut aina itkemään. Sen oheiset sanat sopivat tähän(kin) tilanteeseen. Haluan muuttua ja haluan oppia lisää, olen kiitollinen siitä, että silmäni ovat avautuneet.

Heal my heart and make it clean
Open up my eyes to the things unseen
Show me how to love like You have loved me

http://www.youtube.com/watch?v=UXCoHxX1OC8

Rakkaudella,
Äiti

Muutoksen kourissa

Syksy on tulossa tännekin. Vielä sitä ei lämpötilasta juuri huomaa, päivällä on edelleenkin noin 35 astetta. Mutta iltaisin on jo hieman viileämpää. Selkeimmin syksyn tulon huomaa siitä, että illalla pimenee aikaisemmin. Tähän aikaan vuodesta kaipaan Suomeen. Kirpeät syysilmat, kauniit värit luonnossa, ihanan raikas tuoksu ilmassa. Nauttikaa minunkin puolestani! Kaikista vuodenajoista syksy on minulle eniten sisäisen muutoksen aikaa. Syksyn aktiviteetit alkavat, on kiva aloittaa kaikkea uutta tekemistä kun koko kesä on rentouduttu. Mieli pursuaa ideoita ja tarmoa, halua itsensä kehittämiseen. Ehkä se kaikki on imeytynyt selkäytimeen vuosien koulunpenkin kuluttamisen jälkeen, että kun syksy tulee, niin sitten taas opitaan. Vaikka elämänkoulussa.

Koska rakastan syysvaatteita ja -kenkiä, olen innolla syksyisin paneutunut myös ulkoiseen muutokseen. Vaatekaappiin on löytynyt uusia vaatekappaleita, ja kenkäkaupassa villiinnyn täysin. Täällä on muuten säätilan yksi erikoislisäpiste se, että käytännössä ympäri vuoden voi kulkea kauniissa kengissä! Yleensä muodonmuutos on mukavaa. Tänä vuonna asiat näyttävät olevan toisin. Kaikki alkoi siitä, kun viime viikolla kollega sanoi töissä, että oletkos tehnyt jotakin tukallesi, se näyttää ihan erilaiselta. Vedin suuni nyrpeän tiukaksi viivaksi ja totesin, että en ole, vaan kaikki on suuren hiustenlähdön ansiota. Minä luulen, että kyse on nyt vähintäänkin jonkinlaisesta puutetilasta, mutta lääkäri aikansa tukkaani nyittyään sanoi, että ei tässä mitään, ihan normaali. Eipä vaan katsonut sitä, miltä kokonaisuus näytti – tasaiseksi leikattu tukka näytti takaa siltä, että sieltä olisi kaksi kolmasosaa kynitty pois. Syytteli keväistä tyräleikkaustani, ja kyseli stressistä. No stressiä ei tässä ole ollut sen enempää viime aikoina, mutta ehkä neljässä vuodessa tehdyt kolme leikkausta ovat vaikuttaneet osaltansa asiaan. Se ei kuitenkaan kokonaan voi selittää sitä, miksi hiukset tällä tahdilla karisevat. Jos joku tietää, mikä voi aiheuttaa hirveitä hiustenlähtöjä, niin laittakaahan ylös. Menen ensi viikolla lääkärille, ja sanon suorat sanat, eikä muutama diagnoosiehdotus varmasti pahenna asiaa. Tämä tyttö kun ei turhista valita. Puoli vuotta kestin kipua ennen kuin menin tyrän vuoksi lääkärille. Vatsassa oli hurja repeämä, ei ihme että vähän, eikun paljon, sattui. Eli eiköhän tässä nyt lääkärin kannattaisi luottaa siihen, että potilas tietää mitä puhuu.

Kollegan kommenteista sain vihdoin potkun varata ajan kampaajalle. Kampaajakäynti on yleensä minulle ihana breikki. Ollaan vuosien varrella kampaajani kanssa tultu niin tutuiksi, että halataan aina kuin parhaatkin kaverit ja vaihdellaan kuulumisia. Se ystävällisyys taitaa kuulua toimenkuvaan, mutta mukavaa kuitenkin. Aina olen ollut tosi tyytyväinen hiuksiin käynnin jälkeen. Leikataan niin, että tämä näyttää vähän tuuheammalta, hän sanoi ja ryhtyi toimeen. Pitkät hiustenrippeet tippuivat lattialle, ja lopputulos oli, ei nyt sentään kynitty, mutta huomattavasti lyhyempi kuin entinen mitta. Kylmä hiki nousi pintaan ja paniikkikohtaus lähestyi, kun mielessä vilisivät ne kaksi kamalinta kertaa, kun hiukseni pilattiin. Kummallakin kerralla olin hiusmallina, luulin saavani kivat hiukset ja ihan ilmaiseksi. Hah hah. Ensimmäisellä kerralla kysyttiin, että tykkäätkö punaisesta. Lopputulos oli kirkkaan oranssi. Ne jotka tuntevat minut, nyt saa nauraa. Vieläkin harmittaa ja siitä on jo yli 20 vuotta. Toisella kerralla olin olevinani tarkempi. Sanoin suoraan, että en halua lyhyitä hiuksia. Ja tuloksena – pari pitkää haiventa niskassa ja muuten ihan poikatukka. Jee. Tämän leikkuukerran lopputulosta hetken asiaa sulateltuani kuitenkin totesin itsekseni, että ei tässä nyt auta ruveta poraamaan, eletään sillä mitä Luoja suo, nyt ainakin näyttää siltä että minulla on hiuksia, eikä hiirenhäntä. Ja minusta tämä näyttää ihan pirtsakalta ja nuorentavalta (tässä iässä tärkeää), ja tätä voi muotoilla vaikka miten, korvan taakse, kasvoille, kiinni, auki, kiharaksi, tikkusuoraksi ja siltä väliltä.

Pientä itsetunnon latistusta on kuitenkin tuonut se, että kukaan muu ei taida tästä hiusmallista pahemmin välittää, ja tästä minulla on suora todiste. Yleensä täällä on tapana, ainakin naisten kesken, tehdä kohteliaita kommentteja toisten kivoista vaatteista, koruista ja muista asusteista, ja tietysti hiuksista. Ainakin se on tapana kommentoida, että kas vain, olet käynyt kampaajalla, vaikka ei siihen sitten lisättäisikään, että näyttääpä kivalta. Tällä kertaa – ei yhtä ainoaa kommenttia, ei edes ilman sitä kohteliasta näyttääpä kivalta, ja nyt on jo kaksi työpäivää kulunut ja kymmeniä työkavereita ainakin ohimennen tavattu. Joko tulos on aivan karmiva, tai sitten muutos on shokki tälle yhteiskunnalle, jossa naisen kuin naisen normitukka on pitkä. No, koen muutekin olevani marginaaliryhmää – ulkomaalainen, liberaali, terveysintoilija, telkkarinvastustaja, en hae parisuhdetta, yksinhuoltaja joka pärjää omillaan, ei velkataakkaa, joten eiköhän yksi lyhyt tukka mene siinä sivussa.

Kuitenkin koen tarvetta luoda olemuksestani hieman feminiinisempää tasapainottamaan kadonneita kiehkuroitani. Luonnollinen aloituskohta on vaatevaraston uudistaminen. Jippii! Tänä syksynä kuitenkin viime kesän matkustelun synnit vielä painavat, tai siis pitävät pankkitilin saldon alhaisena. Ja lasten tarpeet koulun aloitukseen saavat prioriteettiaseman. Menevät pahaiset kasvamaan niin paljon, että vaatteita ja kenkiä saa olla yhtenään ostamassa. Pojan jalan kasvuvauhti on niin hurjaa, että jos sama tahti jatkuu, hänellä on aikuisena jalan koko 50. Sitten niitä saa olla kierrättämässä, vaikka käyttöikää vaatteille ja kengille tulee puolesta vuodesta vuoteen, ja ovat sen jälkeen ihan hyvässä kunnossa. Olisi minustakin mukava uusia koko vaate- ja kenkävarasto puolen vuoden välein, nii-in. Tosiasioita ei kuitenkaan voi ohittaa, joten äiti pistää vaatevaraston muutostarpeensa sivuun, ja alkaa miettiä muita muuttumismahdollisuuksia. Silittämättömien vaatteiden pino! Siitä metrin korkuisesta pinosta löytyykin monta vaatekappaletta, jotka olivat jo painuneet unholaan. Lopun vaatevaraston inventaario. Kun heitän pois ne vaatteet, joita en ole vuosiin käyttänyt, näkyvyyttä tulee nykyiseen vaatevarastoon. Silitän ja kokeilen. Hmmm. Pienoista kutistumista. Jaahas, tarvii ottaa myös tuo painonpudotus tähän muuttumisleikkiin mukaan. Mistä sitä aina vyötärölle kertyykin. Ja meikäläisellä ensimmäisenä aina vyötärölle. Olen kuulkaas niin monet kerrat kuullut, tutuilta ja tuntemattomilta, että oletkos raskaana. Tytärkin on useampaan kertaan todennut, että äiti onko sinulla vauva masussa, ja tullut taputtelemaan vatsaani, tai että äiti, näytät siltä että sinulla on vauva masussa. Totuus kuullan lasten suusta. Tässä asiassa laitan ainakin 90%, no tai ainakin 50%, ok 20% syystä sen kontoille, että olen kantanut lapsia vatsassani 18 kk, ja lisäksi sitä aluetta tyrän vuoksi on operoitu. Ehkä pitää ottaa nuo vatsalihasliikkeet myös ohjelmaan. Kymmenensataatuhatta vatsalihasta, eiköhän sitä sillä saa litteämmän vatsan.

Jollei olemassa olevan vaatevaraston suhteen kauhean pitkälle pötkitä, pitää ottaa käyttöön kengät ja asusteet. Kokeilkaahan kuulkaas, miten erilaiseksi saa jonkun vanhan vaatekappaleen, kun lisää leveän vyön, kaulaan kietaisee huivin, tai laittaa näyttävän kaulakorun, tai ranteet täyteen renkaita, mekon kanssa legginsit, tai mekon alle paidan. Luin netistä naisesta, joka vuoden ajan käytti samaa mustaa mekkoa (oli useampi kappale, mutta sama malli), ja sai asusteilla sen näyttämään ihan erilaiselta päivästä toiseen. Siinä hyvä esimerkki miten uusiokäyttää vanhaa. Kengät ovat heikkouteni. En kehtaa edes kertoa, kuinka monta paria minulla niitä on. Todetaan nyt vaan, että jos kuluttaisin yhdet kengät loppuun kävellen niissä kolme vuotta yhden päivän viikossa, minun pitäisi seuraavan kerran mennä kenkäkauppaan vasta vuosikausien päästä. Kokoelma ei tosin ole ihan vasta hankittu, vanhimmat ovat jo ainakin 10 vuotta. Joten jotkut niistä ovat varmaan tulleet jo toistamiseen muotiin! Ja minkä hiusten lyhyydessä menettää, sen kengän koron korkeudella kompensoi. Nelituumaiset jalkaan! Eiköhän näillä konsteilla selvitä muodonmuutoksesta. Tai sitten pitää vain sitäkin enemmän panostaa siihen henkiseen kehitykseen.

Mikä yhteensattuma! Juuri tätä kirjoitellessani soittivat lempivaateliikkeestäni. Kertoivat, että koko syys- ja talvikokoelma liikkeessä on tarjouksessa osta yksi, saat toisen puoleen hintaan. Asiakaspalvelua isolla A:lla, sanon minä, soittelevat uskollisille asiakkailleen ja kertovat että nyt voi säästää. Siis säästää sen teorian mukaan, jossa jokainen säästetty prosentti on voittoa, huolimatta siitä kuinka paljon rahaa loppupelissä kuluu. Eikä kyseessä ole edes mikään high end boutique, vaan ihan tavallinen normaalihintainen kauppa. Omistaja on ihan yhtä ystävällinen kuin kampaajanikin, aina halataan ja vaihdellaan kuulumisia. Imarteluiden tulva pehmittää kovankin kitsastelijan lompakon lukkomekanismin. Omistaja osaa lisäksi antaa aivan loistavia pukeutumisvinkkejä, joka ikiseen sieltä ostettuun vaatekappaleeseen olen ollut tosi tyytyväinen ja käytän niitä usein. Kirottua, nyt on suuri kiusaus. Tämän kirjoituksen myötä olin ehtinyt jo virittäytyä sellaiseen syysmuutoshurmokseen, että täytyy varmaan kaivella sukanvartta!

Rakkaudella,
Äiti