Maailmanloppua odotellessa

Tajusin tuossa männä viikolla, että siitä on aika tasan tarkkaan 4 kuukautta, kun sain tietää, että duuni loppuu. Tuli pieni kriisinpoikanen. Neljä kuukautta, eikä uudesta työpaikasta hajuakaan. Yrityksestä ei ole puutetta. Uranvaihtokurssi, 12 viikkoa, tehty. Verkostoituminen, tehty, ja jatkuu. Resume, päivitetty, höylätty niin että pitäisi tarttua kaiken maailman automaattisten lukulaitteiden seulaan. Se on kuulkaas raakaa peliä täällä. Pelkällä CV:llä ei pärjää, eikä sillä, että osaa hommansa. Pitää osata myydä itsensä. Tehdä itsestään brändi, joka on ratkaisu työnantajan joka ongelmaan, ja resume on kuin mainoslehtinen. LinkedIn, päivitetty, viilattu niin että kaikki mahdolliset hakusanat löytyvät ja toivottavasti täsmäävät jonkun työnantajan kandidaattihakuun. Monsterit, dicet, indeedit jne jne jne päivitetty viimeisimmillä uratiedoilla, ja joka viikko orjallisesti hieman muuteltu, jotta resume aktiivisena ponnahtaa varmasti jonkun työnantajan kandidaattihakuun. Se on kuulkaas oltava aikamoinen hakkeri, jotta saa äänensä kuuluviin.

Siinä huonot uutiset. Hyvät uutiset ovat siinä, että sain töissä parin kuukauden jatkoajan. Onneksi. Viime vuoden kaksi viimeistä kuukautta olivat ihan kuolleita. Mitään ei tapahtunut, edes head hunterit eivät soitelleet. Nyt vuoden alusta on onneksi vilkastunut. Headhunterit soittelivat joka päivä vuoden pari ensimmäistä viikkoa. Tulin siihen tulokseen, että jokaista avointa työpaikkaa on yksi headhunter. Tai viisi. Nimittäin viisi eri headhunteria soitteli yhdestä ja samaisesta avoimesta paikasta… Oli yksi oikea haastattelukin, ja sen seurauksena pieni parin tunnin jonkin sortin soveltuvuustesti. Valitettavasti senkään suhteen ei asia edennyt, mutta olipahan harjoittelua sekin.

Näiden kokemusten perusteella voi tehdä seuraavan suosituksen: jos haluat kokea jatkuvaa, turhautumista, huonommuutta ja epäonnistumista, niin yritähän työnhakemista! Työpaikkailmoituksia selatessa huomaat, että tuohonkaan et kelpaa, tuotakaan et osaa. Sitten kun joku sinnepäin työpaikka löytyy, niin sieltä ei edes vaivauduta vastaamaan, että kiitos ei. Itseään saa toistaa sataan kertaan, rekrytoijasta ja headhunterista sadanteen, sama tarina uudelleen ja uudelleen. Toinen osapuoli ei ymmärrä mitä teet ja osaat, tai mitkä oikeasti ovat työn vaatimukset, tai kysyy muuten vaan tyhmiä. Tai sitten et itse ymmärrä toisen osapuolen älyttömän hyviä kysymyksiä, jotka saavat sinut näyttämään tyhmääkin tyhmemmältä. Tai sitten vain et ymmärrä… kun toisen osapuolen aksentti on niin vaikeaselkoinen, että lopetat ”Anteeksi, voisitko toistaa” –kommentit kuudennen yrityksen jälkeen.

Olo on kuin kilpajuoksijalla, joka innoissaan otti hurjan spurtin alussa, ja kulutti siihen kaikki voimansa, tietämättä että matka ei ollutkaan 100 metrin juoksu, vaan paljon pidempi. Alkuspurtista on palauduttava ja jaoteltava jäljelläolevat voimat matkan pituuden mukaan. Toivottavasti kyseessä ei sentään ole maraton. Alun ”nythän voin tehdä mitä tahansa” –innokkuus on tosiaan haihtunut. Vastenmielisyys työnhaku- ja haastatteluprosessia kohtaan on kasvanut hurjasti. Haluanko edes, että kukaan ottaa vakavissaan yhteyttä, kun en jaksaisi enää olla pirteä, kuulostaa innostuneelta ja haastatella haastatella haastatella.

Eräs tulkinta mayaintiaanien ajanlaskusta on se, että maailmanloppu tulee joulukuun 21. 2012. Sinne asti riittävät työttömyyskorvaukset, ei kun odottelemaan. NASA tosin ei tue tätä teoriaa http://www.nasa.gov/topics/earth/features/2012.html, ehkä pitäisi olla joku suunnitelma kaiken varalta. Kiva että ottavat asian ja ihmisten huolen vakavasti. NASAssa voisikin olla mukava olla töissä, viime kesän vierailu sinne oli mielikuvitusta kiihottava! Eikun tutkailemaan.

Rakkaudella,
Äiti

Tilastotiedettä

Tässä perjantain ratoksi on kiva laittaa pieni statistiikkapäivitys. Olisi olo niin kuin olisi töissä, ja tekisi viikon päätteeksi statusraportin. Virallisesti työt jatkuu, mutta raportoitavaa ei juuri ole. Oikean työn teossa menee päivittäin noin 2 tuntia. Vuoden loppuun olisi jaksettava.

Aloitetaan säätilastoista: aurinkoista ja 3 astetta lämmintä aamukahdeksalta. Talvi lähestyy täälläkin. Vielä viikko, pari sitten oli oikein mukavaa. Lämpötilat olivat päivällä parhaimmillaan yli 25 astetta, ja yöllinen viileneminen ei haitannut. Sitten alkoi muuttua. Päivälämpötilat putosivat ensin 15 asteen tienoille, ja yöllä oli alle 10 astetta. Ja nyt se sitten iski. Myöhäissyksy, tai talven aloitus. Aamulla lämpöä on vain 3 astetta. Sisällä on 20 astetta. Ei viitsi kovasti lämmittää, kun ikkunoista ja ovista kallisarvoinen lämpö katoaa harakoille. Tai mitä lie paikalliset siivekkäät ovatkaan. Niinpä olenkin täällä villasukat jalassa, kaksi pitkähihaista päällä, usein viltin alla. Parina edellisenä talvena olen muuntunut Roope-Ankaksi, niinä päivinä kun lapset eivät ole olleet kotona, niin lämpötila sisällä on pudonnut noin 17 asteen tienoille. Silloin työtä on kotioloissa tehty peiton alta. Ehkä auttaisi, jos vähän liikkuisi eikä vaan istuisi tietokoneen ääressä, niin verikin kiertäisi. Muuttolintujen satojen yksilöiden parvet ovat mahtavaa katseltavaa. Olen moneen kertaan yrittänyt taivutella lapsia muuttamaan Costa Ricaan. Ei tulosta.

Blogin lukijatilastoa: Lukijoita löytyy Suomesta, Yhdysvalloista, Venäjältä, Ruotsista, Belgiasta, Saksasta, Italiasta, Kanadasta, Irlannista ja Hollannista. Suosituin käyttöjärjestelmä on Windows, seuraavana tulee Macintosh. IPadillä lukee blogia 2% lukijakunnasta. Hienoa, kiitos kaikille!

Seuraava statistiikka headhuntereiden lukutaidosta. Luetun ymmärtäminen saa arvosanan 6. Sen jälkeen kun laitoin ansioluetteloni muutamille urasivuille, ovat headhunterit muistaneet minua päivittäin. Löydettyään tietoni he ovat soitellet ja kyselleet, kiinnostaisiko tämä työpaikka, johon he etsivät osaajaa. Jompaakumpaa, joko työpaikan kuvausta tai minun ansioluetteloani, tai molempia, he eivät kuitenkaan ole lukeneet ja ymmärtäneet, sillä kaikki työpaikat ovat olleet jotain ihan muuta, kuin mitä minä osaan ja olen tehnyt. Tunnen oloni kuitenkin tyhmäksi. Jos osaisin tuon ja tämän taidon, niin sitten voisin paremmin työllistyä.

Työnhakustilastoa seuraavaksi. Tähän mennessä aktiivista työnhakua on kertynyt noin kuukauden verran. Hakemuksia on lähetetty vähän alta kaksikymmentä, ja pari muuta vihjettä tullut lisäksi. Kahteen firmaan olen puhelinhaastatteluissa ollut, mikä on sinänsä erittäin positiivinen 10% haastatteluunpääsyonnistumisprosentti. Pitää olla tyytyväinen, kun on kuullut niitä kauhutarinoita, joissa ihmiset ovat lähetelleet satoja hakemuksia haastatteluihin pääsemättä. En nyt suuria toiveita elättele kummastakaan paikasta. Toinen selvästi on sellainen, johon taidot eivät riitä. Olisinpa edes nykyisessä työssäni jonkun järkevän taidon oppinut. Yleispätevän on vaikea päteä. Taas tuntuu ihan tyhmältä. Toisessa oli niin kummallinen haastattelu, että en tiedä menikö se huonosti. Tai jos kummallinen haastattelu oli todellinen, en tiedä haluanko sinne edes töihin. Potentiaalisia suurempia firmoja alueella olen listannut 23 kappaletta, ja näiden urasivuja seuraan jatkuvasti. Monstereissa työpaikkoja on päivittäin satoja, lastenhoitajasta ylimpään johtoon asti. Tämä on kuulkaas kovaa työtä. Jatkuvasti pitää olla netissä notkumassa. Mutta otan edelleen shoppailun kannalta. Työnhakuun käyttämälläni ajalla mennään kirkkaasti tilastojen kärkisijoille. Keskimääräinen työnhakija kuulemma käyttää työnhakuun alle 5 tuntia viikossa.

Työttömien tai kohta työttömien ystävien määrä lisääntyi viime viikolla yhdellä.

Ajankäyttötilastoa viimeiseksi. Kun en kerran osaa erään epäonnistuneen deitin mukaan ollenkaan koskaan rentoutua (mielestäni tämä on kyllä ihan persoonallisuuspiirre, eikä mikään mielenvika), olen alistunut kohtalooni ja ottanut kirjoitusprojektin työn alle. Jotain järkevää on tehtävä, että pää pysyy koossa, pitää olla tavoitteita. Miksei tavoitteet voisi olla hauskoja. Juoni kirjalle on muokkautunut, tekstiä on tullut jo monta sivua. Kirjoitus rullaa mukavasti, ja on kivaa. Tätä voisi oikeasti tehdä vaikka aina.

Se statistiikasta. Tänään otan vähän rennommin. Maanantai ja perjantai ovat uusien työpaikkailmoitusten osalta tekemäni tilaston mukaan viisipäiväisen työviikon hiljaisimmat. Tiistaina ja keskiviikkona kannattaa olla koneen äärellä, jotta voi sitten käydä työpaikkojen kimppuun kuin korppikotka haaskalle. Päivän ohjelmassa on käynti rautatavarakauppaan. Kun kerran palkka vielä hetken juoksee, olen päättänyt kunnostaa vielä muutaman talossa reposttavan asian, jotka täytyy jossain vaiheessa korjata. Parempi tehdä se, kun vielä on rahaa. Aidan porttilauta saranapuolelta on haljennut, ja portti repsottaa, ja jos pahasti repsottaa, koira karkaa pihalta. Autotallin oven maalit rapisevat ja oven karmit alkavat näyttää pahalta. Parempi suojata, jottei lahoa. Takaoven karmi on puolestaan alkanut oikeasti lahota. Täytyy vaihtaa karmi, tai koko ovi. Muutenkin tekisi ovelle hyvää yleishuolto. Toissapäivänä poika seisoi tuulisella ilmalla oven vieressä sisäpuolella, ja sanoi iloisesti, että äiti, täältä tulee kauhean kylmää ilmaa. Lapsiparan tukka meni tuulessa kuin hiustenkuivaajan puhalteessa. Töitä hakeva rakennusalalla oleva ystäväni lähtee rautakauppakierrokselle mukaan. Personal shopper, sitä olenkin rautakaupassa aina kaivannut. Täytyy ennen kauppaan menoa antaa hänelle tarkat ohjeet siitä, että pitää minut erossa kaikesta muusta kuin mitä tarvitaan. Rautakaupat ovat kenkäkauppojen jälkeen lempikauppojani, ja yleensä minulla pääsee rautakaupassa mopo karkuun. Minkä todistaa pankkitilin saldotilastot.

Rakkaudella, Äiti

Metsätöissä

Päätin sulkeutua viikonlopuksi kotiin ja puhdistaa pääkopan kaikista pohdinnoista, huolista, toiveista ja peloista. Olen useamman kerran harrastanut samanlaista toimintaa, rauhoittunut, hidastanut ja tehnyt päänsisäistä suursiivousta, se tekee hyvää. Kun pää on tyhjennetty kuonasta, on upea huomata, miten rentoutunut oloni on, ja kuinka rentoutuneena uusia ajatuksia ja ajatusratoja rupeaa pulpahtelemaan aivokuoren pinnalle aivojen sisimmästä sopukasta, sieltä, joka on usein tiukasti salvattuna kiinni kiireen ja stressin muodostamin rautaisin puomein.

Tässä vaiheessa on huomautettava, että blogin loppuosa ei käsittele alkoholin tai muiden päihdeaineiden väärinkäyttöä, paikallisten sienien käytön kokeiluyrityksiä, eikä alkuperäisintiaanien poppamiesten muita transsiinvaipumiskeinoja. Vaikka kaikenlaisia mielenkiintoisia sieniä pihapiiristä kyllä löytyisi tähän aikaan vuodesta. Siispä herkemmätkin lukijat voivat jatkaa tekstin eteenpäin tavaamista.

Koska paikallisen hiljaisuuden retriitin olemassaolosta ei ole tietoa, oman kodin pitää toimia sisäisen jätteenkäsittelylaitoksen ulkoisina puitteina. Pelkästään kotioloissa meditoimalla ei allekirjoittanut saa päätään tyhjäksi pidemmäksi aikaa kuin mitä kuluu tiski- tai pyykkivuoren havaitsemiseen. Yksi keino on kuitenkin takuuvarma, nimittäin ns. metsätyöt. Niitähän tässä pihassa riittää. Kun kaikki muu elämässäni on sekaisin, ainakin kodin, ja kotipiirin, pitää olla järjestyksessä.

Alun perin olin suunnitellut, että vedän kotioven kiinni perässäni perjantaina iltapäivällä, en vastaa puhelimeen, unohdan internetin olemassa olon, en kirjoita, raivaan puita ja puskia, ja kuoriudun pikkumetsurin roolista esiin vasta maanantaina, mutta pari joustoa piti tehdä. Ensimmäisen poikkeuksen, vierailun taidegalleriaan ja vietnamilaiseen ravintolaan, olin jo aiemmin sopinut, enkä kehdannut perua. Mielessä kyllä kävi. Onneksi en perunut, ilta osoittautui varsin mukavaksi. Ensin hörppäiltiin taidegalleriassa viiniä ja katseltiin seinille ripustettuja teoksia, ja keskusteltiin niistä niin kuin olisi taiteesta jotain ymmärretty. Mielenkiintoisempaa oli kuitenkin tarkkailla vieraita/asiakkaita. Vanhoja mummoja ja ukkoja keppeineen. Joku oli väsynyt ja istahtanut nojatuoliin nautiskelemaan lasillistaan. Yksi taiteilijoista oli kuulemma öljypohatta, joka eläkkeelle jäätyään oli omistanut elämänsä taiteen tekemiseen. Käviköhän hänellä koskaan mielessä heittää öljyinen uransa menemään, seurata unelmaansa ja todella keskittyä taiteen tekemiseen? Vietnamilainen ravintola puolestaan oli kuin hyppy toiseen maahan. Olin jonkin aikaa ainoa eri rodun edustaja koko paikassa. Tarjoilijat puhuivat sujuvasti toista kieltä, mutta armahtivat kohdallamme. Ruokalistassa oli onneksi kuvat. Alkoholia ei tarjoiltu, viinilasit oli korvattu muovituopeilla, joissa oli pilli ja juomia sateenkaaren eri väreissä. Kolmen sukupolven edustajat istuivat isoissa pöydissä ja jakoivat annoksia keskenään. Suurin osa asiakkaista ja henkilökunnasta ylettyi minua noin hartioiden korkeudelle. Ja ruoka… taivaallista! Kuin pakomatka minilomalle, ja kaikki käytännössä ihan omalla takapihalla, kulinarismiturismi on ihanaa!

Toinen poikkeus tuli ystäväpiirissä sattuneen hätätapauksen johdosta. Mietin monta sekuntia, vastaanko puhelimeen, kun näin näytössä vilkkuvan nimen. Olinhan antanut itselleni luvan keskittyä tänä viikonloppuna vain itseeni, olin jo onnellisessa nollaustilassa, enkä halunnut tulla vedetyksi takaisin tämän maan pinnalle ja sen ongelmien ääreen. Onneksi kuitenkin vastasin. Särkynyt sydän, ja ystäväni kaipasi kuuntelijaa. Sydämen paikkailussa meni puhelimitse puolisentoista tuntia, ja keskustelu ilmiselvästi helpotti potilasta. Itse onnistuin välittömästi vaivuttamaan aivoni puhelun jälkeen nollatoimintatilaan.

Lauantai-aamuna nukuin pitkään, puoli kymmeneen. Elimistö ja mieli oli edellisen illan miniloman johdosta jo rauhoittunut, ja pystyin nukkumaan hieman univelkoja pois. Havahduin hereille tosin tavalliseen tapaan, 5.30, mutta pystyin vaivatta vaipumaan uudelleen uneen. Jotenkin pikkumetsurin rooliin astuminen pyyhki pois stressinpoikaset, ja eläydyin rooliin täysin. Päätin elää juuri tässä hetkessä. Ottaa yhden asian kerrallaan. Tehdä asioita vain sen verran, kuin jaksan ja viitsin, omaan tahtiin ilman aikatauluja ja deadlineja, välittämättä siitä, että yksi ja toinen ja kolmaskin työ huutaa tekijäänsä. Keitin aamukahvit. Pannullisen. Edessä olevaa ruumiilisen työn päivää ennakoiden tein itselleni kunnon aamiaisen, paistelin kananmunia ja paahtelin leipiä. Join sen pannullisen kahvia. Lueskelin siinä samalla. Reilun tunnin kuluttua rupesi tuntumaan siltä, että hommat vihdoin kutsuu. Poissa oli kaikki kiire ja tohottaminen, työn aika on sitten kun on työn aika. Hanskat käteen, tikkaat kainaloon ja Fiskarsin oksankatkaisijat mukaan.

Pihassa kasvaa kolme isoa puuta, pari pienempää sekä epämääräinen määrä erilaisia puskia. Käsittelyn alle joutuivat puista kaksi suurinta, joiden alaoksat, ja vähän ylemmätkin, olivat kasvaneet niin, että rehottivat rumasti ja varjostivat sekä taloa että pihaa. Oman osansa sai myös naapurin puu, jonka oksat olivat levittäytyneet puolelleni ja vallanneet nurmikkoni aurinkoalasta osan. Keikuin tikkaiden nokassa metrien korkeudessa ja katkoin oksia. Oksat putoilivat alas, ja kasasin niitä välillä pinoihin. Pää tyhjeni jo ennen kuin ensimmäinenkään oksa oli pudonnut alas. Keskityin vain seuraavaan oksaan. Elin siinä hetkessä. Haistelin tammen katkottujen oksien tuoksua. Pää oli tyhjä, enkä antanut yhdenkään stressaavan ajatuksen nousta pinnalle. Se ei ollut edes vaikeaa. Kun tuli juomatauon aika, join. Kun tuli lounaan aika, söin. Kun tuli kahvitauon aika, join puoli pannullista kaikessa rauhassa. Lueskelin. Ja söin keksin. Tai kuusi. Nyt ei ollut ruumin puhdistamisen aika. Sitten kun tuli työnteon aika, jatkoin hommia. Tuntikausia jatkoin oksien katkomista, kunnes kaikki katkottavat oksat oli katkottu ja olin väsynyt. Sitten oli levon aika. Söin, kaadoin lasin viiniä ja katselin rauhassa kesken jääneen leffan loppuun, lueskelin lisää, ja menin väsyneenä ja onnellisena nukkumaan ennen kymmentä. Kipulääkkeen jouduin tosin nappaamaan, kun tämä ruumis ei ole fyysiseen rasitukseen viime aikoina joutunut, ja siitä vallan hermostui.

Sunnuntaiaamuna sama rauhallinen tahti jatkui. Myöhäinen herätys, verkkainen aamupala. Jossain vaiheessa ne työt taas kutsuivat. Aloitin yhtä hommaa, ja sitten toinen homma rupesikin tuntumaan kivemmalta, ja vaihdoin siihen. Mitäs sitä turhaan hiki otsassa raatamaan, jos ei maistu. Kyllä se työnilo taas pian palautuu, ja sitten ensimmäisen asian voi hoitaa loppuun. Pesin ikkunan, sen likaisimman, siivosin ja järjestin autotallin (kahden auton kokoinen, joten sinne mahtuu tavaraa!), pilkoin edellisen päivän katkotut oksat pienemmiksi, jotta roskakuskit poimisivat ne mukisematta mukaansa. Sainpa vielä aikaiseksi uuden kukkapenkin reunuksenkin. Ranteita myöten savimaassa nostin isoja reunuskiviä ja kaivoin maata. Olo alkoi tuntua kuin uudisraivaajalta. Ajatusleikille antoi pontta aiemmin viikolla tehty tyttären luokkaretki historialliseen kaupunkiin, johon osallistuin valvojana. Siellä lapsille opetettiin, minkälaisia askareita ennen muinoin tehtiin, silloin, kun ei ollut sähkövaloa, vesijohtoverkostoa, autoja, kännykkää, Hollywoodia, virtuaalitodellisuutta ja made in chinaa. Tulinkohan tähän maahan 200 vuotta liian myöhään?

Siinä sunnuntaiaamun kuluessa oli tyhjentynyt pää jo sen verran tervehtynyt kaikesta poistuneesta kuonasta, että kaikenlaisia ideoita alkoi salakavalasti pulpahdella pintaan. Blim! kesken tuoksinan. Sitten toinen Blim! Kuin isot rattaat olisivat käynnistyneet uudelleen, öljyttyinä, rauhallisesti. Ideoita pulpahteli elämästä yleensä, kirjoittelusta, erilaisista työ- ja uravaihtoehdoista. Haluan olla isona filosofi, ajattelija, taivaanrannan maalari, kirjailija, puutarhuri, suutari, antiikkihuonekalujen kunnostaja. Mukavaa olisi tehdä käsillään töitä ja siinä samalla pohtia maailman menoa. Ajattelutoimialalla pelkästään elannon hankkiminen on vain hieman haasteellista. Ellei se ajattelu ole kovin karsinoitua: näin tehdään tämä ohjelmanpätkä jolla saadaan tämä tietokoneohjelman osa toimimaan, tai näillä suunnittelemillamme keinoilla yrityksen myynti kasvaa, tai näin tehostamme osastomme toimintaa. Kuka maksaisi oikeista ajatuksista, niistä, joilla voi koskettaa toisen ihmisen sisintä, herättää heissä henkiin jotain, joka saa heidät ihmettelemään auringonnousua, kietomaan kätensä syyskylmän aamun ympärille, hieraisemaan poskea puunrunkoon, sulattamaan aivosolunsa arjen kiireiden syväjäästä?

Ei viikonlopun aikana normaali-ihmisen rationaalisuusasteikolla mitään järkevää suuntaa työnhakuun löytynyt. Löytyi kuitenkin yksi mielenkiintoinen suunta, nimittäin polun pää omaan sisimpääni. Kovin jännittävää mitä pään sisältä kuoriutuu, kun jaksaa hetkeksi pysähtyä, nollata tilanteen ja elää tässä hetkessä.

Nauttikaa tästä hetkestä!
Rakkaudella, Äiti

ps. kuvassa on vain osa viikonlopun metsätöiden tuloksesta.

Sataa

Sataa. Täällä sataa harvoin, yleensä on aurinkoista ja korkeintaan puolipilvistä. Nyt on ollut harmaan sateista ja pilvistä jo kaksi (2) päivää. Mieliala menee samaa rataa, koko perheellä. Vaikea nousta ylös aamulla, väsyttää koko ajan. Päiväunet maistuvat kaikille. Tytär sanoi tänä aamuna, että hän on jo ihan kyllästynyt tähän sateeseen. Taitaa olla perinyt äidin synkän ilman ja kaamosmasennuksen geenit, lapsiparka.

Maanantai. Synkkä maanantai. Tänään annan itselleni luvan olla masentunut, ainakin hetken aikaa. Masennuksella ja kurjilla ihmiskohtaloilla revitellään mediassa, niillä tarinoilla on arvoa. Ketään ei kiinnosta jos menee hyvin. Siksi en katso paikallisia uutisia. Niistä tulee paha olo. Protestoin. Haluan kuulla jotain positiivista.

Kurjuuden maksimoitumiseksi muutkaan asiat eivät mene hehkeästi. Hiukset tekevät totaalikieltäymyksen yhteistyöstä ilmankosteuteen vedoten. Jos voisi töissä käyttää pipoa, niin pipon syvälle päähän vetäminen olisi olosuhteet huomioon ottaen paras vaihtoehto. En muista tehdä aamulla itselleni lounasta mukaan töihin. Lapsille sentään muistin. Riisipuuroa. Unohdin kanelin. Pettyvät, rassukat. Työpaikan parkkihallin toisessa kerroksessa on vain kolme autoa. Muistelen haikeana niitä aikoja, jolloin aamuisin sai hallista etsiä parkkipaikkaa. Nyt auton saisi vaivatta jo ensimmäiseenkin kerrokseen.

Tietokone on halvaantunut. Kestää 20 minuuttia, ennen kuin saan sen toimintakykyiseksi. Saisikohan tästä kärsivällisyyspalkinnon, hermostussoluissa kun ei liikahdakaan. Uuden koneen hankintaan ei tänä vuonna firmalla ole rahaa, ensi vuonna sitten, oli viesti. Nyt ei sitä ensi vuottakaan tule. Myöhästyn puhelinpalaverista, kun koneen käynnistämiseen kului niin kauan aikaa. Taas. Aamun sähköpostitulva on suhteellisen pieni maanantaiaamuksi. Onko tämä nyt hyvä vai paha? Joukossa on tärkeitäkin, joihin pitää vastata. Mitenköhän selviävät ilman meitä kaikkia irtisanottuja. Vaikka eihän kukaan ole korvaamaton. Ei tule töihin jääville kollegoillakaan olemaan helppoa. Harmittaa heidänkin puolestaan. Palaverikutsu seuraavalle aamulle seitsemäksi. Tästä organisaatiouudistuksesta. Sinä ainokaisena aamuna kahden viikon aikana, jolloin olisi mahdollisuus nukkua vähän pidempään. Pitihän se arvata. Toivottavasti palaveri on edes asiaa, eikä vain saman asian läpikäyntiä eri sanoilla. Päästäisivät jo menemään. Antakaa minulle aurinkoinen päivä niin taas jaksan!

Huomenna onneksi paistaa taas aurinko. Huomenna en anna itselleni tähän masennukseen enää lupaa. Päätän suhtautua työnhakuun kuin nettiostoksiin. Haussa täydellinen juhlamekko, joka istuu joka kohdasta, ja jonka ylleen pukeminen saa mielen säteilemään. Hieman rohkea, nyt ei enää arkipäiväisiä mekkoja katsella. Huomiota herättävä, seinäkukkaseksi en suostu, tai jos seinäkukkaseksi, niin sitten ainakin koreaksi sellaiseksi. Mekko, jonka ollessa yllä vain taivas on unelmien rajana.

Nauttikaa elämästä, sen sateisista ja aurinkoisista päivistä!

Rakkaudella, Äiti

Päätöspuu

Töiden menettäminen, vaikkakin odotettu, on osoittautunut kovin haasteelliseksi pääkopan kapasiteetin ja toimintakyvyn suhteen, kun nuppi taitaa muutenkin tarvita kuntoharjoittelua. Meillä on ollut jo aiemmin yhteisenä vitsinä, että äiti ei muista mitään ja puhuu muutenkin välillä ihan sekavia. Esimerkiksi pojalle kerran sanoin: ”Syö vaatteet”, kun piti sanoa että syö ruoka ja pue vaatteet. Eilen sentään muistin, että pojan vuoro oli viedä luokalleen välipalaa, ja juhlimme sitä pienenä voittona siitä, että äidillä on sentään joidenkin aivosolujen välinen yhteys toiminnassa. Juhlien jälkimainingeissa poika totesi, että kyllähän sinä vielä jotain muistat, kun muistit tänään missä koti on. Niinpä niin… vielä tulee sekin päivä jolloin sitäkään ei enää muista.

Jotta tähän pääkopan sekavaan olotilaan ja tulevaisuuden vaihtoehtoihin tulisi jotain selkeämpää rakennetta, tein harjoituksen, jota liikemaailmassa kutsutaan päätöspuuksi. Tässä mallissa kaikki eri vaihtoehdot kartoitetaan ja analysoidaan. Päätöspuu lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa pitää tehdä päätös siitä, mihin suuntaan elämässä seuraavaksi. Meikäläisen tapauksessa puuhun näyttää muodostuvan kolme päähaaraa:

1. Jatketaan samaan malliin, eli entisen koulutuksen ja työkokemuksen perusteella. Tästä on kaksi eri linjausta, ns. varma nakki, joka tarkoittaa sitä, että löytyy lähes vastaavaa työtä hyvin samanlaiselta toimialalta. Tällöin pääsee heti tuottamaan firmaan tulosta, eikä tarvitse kovin paljon ponnistella työnsä tekemiseksi. Väistämättä tämä tarkoittaa tosin sitä, että silloin voi työhön voi olla vaikea motivoitua, jos tekee suunnilleen samaa kuin ennenkin. Uraoravanpyörä voi myös uhata, ja silloin kärsii aika lasten kanssa. Toinen linjaus on sama ura, eri toimiala. Sanotaanko että vaikka ohjelmoija, joka työskentelee ensin vakuutusyhtiön IT-osastolla, ja sitten valtion virastossa A. Mielenkiintoista ja haastavaa ainakin joksikin aikaa, oppii uutta, mutta uraoravanpyörän riski on suurempi.

2. Unelmien toteutus. Tässä puunhaarassa analysoidaan ne kaikki vaihtoehdot, jotka ovat intohimojani. Mikäs sen mukavampaa kuin tehdä elääkseen sitä mitä rakastaa. Tai tässä tapauksessa ”elääkseen” saattaa joutua korjaamaan ”kituuttaakseen” -sanalla. Ajatellaanpa ihan itseään huvittaakseen kirjailijavaihtoehtoa. Unelmaduuni! Voi ottaa rennosti ja istua pihakeinussa naputtelemassa. Kerätä ideoita sieltä täältä, notkua kaduilla, puistoissa ja kuppiloissa. Luulen, että Reijo Mäki on esimerkiksi viettänyt aika monta kosteaa iltaa turkulaisissa ravitsemusalan liikkeissä, jotta on saanut niin eläväisesti kuvattua Vareksen edesottamukset. Mukavaa! Mutta jottei kaikki olisi niin valmiiksi nättiä, pitää olla se haaste: leivänansaintamahdollisuudet ovat hieman kyseenalaiset. Vaikka aika monta koskettavaa tarinaa varmaan syntyisi paikallisista leipäjonoista. Pari muutakin intohimoa minulla on, puutarhassa puuhaaminen ja ravitsemustieteet, ei nestemäiset. Molempi näistä vaatisi uudelleenkouluttautumista. Pistää miettimään.

3. Plan B. Tämän puunhaaran tullessa valittua jatketaan määrätietoisesti tavoitellen naimisiinmenoa. Ensimmäinen vaihtoehto olisi mennä rikkaisiin naimisiin. Mitä vanhempi ja rikkaampi mies, sitä parempi. Tällöin voisi hyvin keskittyä elämän hyviin puoliin, lasten kanssa oleiluun, shoppailuun, matkailuun ja tehdä vaikka hyväntekeväisyyttä siinä sivussa. Haittapuoli on vaihtoehdon vaatima alkuinvestointi. Rikkaalla miehellä on varmasti varaa mistä valita, joten pientä peruskorjausta pitäisi ensin tehdä vähän siellä ja täällä, ja aloittaa puolen vuoden kuntotreeni. Tuskin pelkällä herkällä hämäläissielulla kovaa markkina-arvoa on. Negatiivisena puolena tässä vaihtoehdossa on se, että omanarvontunto voi suomalaisella itsenäisellä naisella tietoisesta siivelläelämisestä hieman haavoittua. Eikä niitä rikkaita miehiä taida ihan helppo olla löytää. Josta päästäänkin toiseen alavaihtoehtoon, eli ei niin rikas mies, mutta tarpeeksi, ettei tarvitse turhia elämän vastavirrassa räpiköidä. Voisi vaikka valita jonkun alueen tuosta intohimokategoriasta päätoimeksi, tai pyörittää sitä puolikuopattua omaa firmaa. Eduksi olisi, jos tässä vaihtoehdossa mies olisi mukava ja miellyttävä, jotta voisi nauttia myös muista luontoiseduista. Näitäkään kandidaatteja ei ihan joka puussa kasva, vaikka näistä havaintoja on tehty enemmän kuin ensimmäisistä.

Olen nyt räknännyt eri vaihtoehtojen plussia ja miinuksia yhteen, ja kaksi vaihtoehdoista näyttää selkeästi erottuvan joukosta: sama ura mutta eri toimiala, sekä kohtuullisen rikas ja mukava mies. Haasteita odotettavissa molemmilla puunhaaroilla.

Päätöspuusta on karsittu kuollut oksa, eli se, että ei tehdä mitään ja heittäydytään työttömäksi.

No niin, tutut ja tuntemattomat ystävät, mikä saa vaihtoehdoista saa eniten ääniä? Ja tuleeko teillä mieleen muita vaihtoehtoja?

Rakkaudella, Äiti

CSI Dallas

Olimme pojan kanssa takapihalla tekemässä puutarhahommia sillä aikaa kun tytär taisteli sisällä päivän läksyvuoren kanssa. Kun poika kysyi: ”Äiti mikä toi on?”, niin arvasin katsomatta, että jotain yököttävää se on. Jo kaukaa näin maassa lojuvan harmaan karvakasan. Siinä vaiheessa asiasta ei ollut epäilystäkään. Otuksen siimahäntä vahvisti asian. Kuollut rotta. Taas.

Pihalta on löytynyt useampi saman lajin nisäkäs eri dekompositiovaiheessa. Kaksi niistä oli kuivanut korpuksi. Nämä kaksi rottaruumista löydettin, kun koira oli siirtämässä niitä. Koira ei kummallakaan kerralla tehnyt pidätysvaiheessa vastarintaa, ja luopui kummastakin ruumiista saman tien. Molemmilla kerroilla koira toimitettiin välittömästi telkien taakse kuulusteltavaksi, ja myöhemmät oikeuskäsittelyt totesivat sen syyttömäksi rikoksiin. Koiran todistajanlausunto ”mä vaan löysin ne” ja "luulin niitä puruleluiksi" oli varsin vakuuttava. Lähempi kuolinsyyn tutkinta vahvisti kuolinsyyksi myrkytyksen, jonka aiheuttamiseen koira ei fyysisistä rajoitteista johtuen pysty, ja se vapautettiin murhasyytteistä. Koira sai kuitenkin rangaistuksen ruumiiden kätkemis-, syömis- ja häpäisy-yrityksistä, ja toimitettiin rangaistukseksi kylpyyn. Eläin on nyt ehdonalaisessa, ja rangaistus rikoksen uusimisesta voi tarkoittaa pahimmassa tapauksessa vapaudenmenetystä määräajaksi, eli koiraa kuljetetaan ainoastaan kytkettynä, eikä se saa vapaasti takapihalla temmeltää.

Yksi rottaruumis löytyi patiolta koiran antaman vihjeen perusteella. Lähempi tarkastelu osoitti, että rikos oli tapahtunut korkeintaan kaksi tuntia aiemmin, sillä kuolonkankeus ei ollut vielä levinnyt ja ruumis oli varsin hyväkuntoisen näköinen. Myrkytys oli tämänkin kuoleman todennäköisin syy, mutta kuolinsyyn tutkijat olivat liian järkyttyneitä tutkiakseen ruumista sen enempää. Ruumispussiin vaan ja jätteenkäsittelylaitokselle.

Tämänpäiväinen uhri oli kuollut arviolta 3-24 tuntia aiemmin, täysin kankea. Kuolinsyy on hieman vaikeampi tässä tapauksessa päätellä, sillä ruumissa oli ulkoisen väkivallan merkkejä, jotka voi toisaalta myös tulkita normaaliksi ruumiin dekompositioksi. Näkyvimmät ulkoiset vammat olivat 1. hännässä, jossa suuri osa ulkoisesta ihosta oli kuoriutunut pois a) reviiritaistelun tuoksinassa b) petoeläimiltä suojautuessa tai c) luonnollisen dekomposition johdosta, ja 2. päässä, jossa pääkallo oli paljastunut joko a) skalpeerauksen johdosta tai b) luonnollisen dekomposition johdosta. Ruumista tarkemmin tutkiessa paljastui, että erilaiset madot olivat aloittaneet ruumiin hävitysprosessin, ja söivät talteen paljon johtolankoja. Käännettäessä rottaruumis toisin päin ruumiin vatsa liikehti, ja selvittämättä jäi kuolinsyytutkijoiden puistatusreaktioista johtuen johtuiko liikehdintä 1. madoista vai 2. vatsasta esiin pyrkivästä avaruusoliosta. Toinen nuoremmista taltioi liikehdinnän kameralla toisen heistä tehdessä liikehdinnästä läheltä silmämääräistä arviota hajusta välittämättä. Nauhoite analysoidaan tarkasti ja tilanne pyritään rekonstruoimaan niin, että saataisiin selville, näkyykö vatsanpeitteen alla minkään tunnetun avaruusolion hahmo. Kuolinsyytutkijat tulee lähettää lisäkoulutukseen saamaan oppia siitä, mitkä madot ruumiiseen ilmestyvät ja milloin. Näin voidaan tarkemmin määritellä kuolinaika ja päästä rikollisen jäljille. Koira ei ruumiin löytöhetkellä ollut paikalla. Tutkintapöytäkirjoihin tehtiin merkintä siitä, että koira käyttäytyi epäilyttävän normaalisti, ja kiersi ruumiin löytöpaikan kaukaa.

Neljännen rikoksen tutkimuksissa tapahtuneista huolimattomuksista johtuen kuolinsyyn tutkijat joutuvat sisäisen tutkinnan kohteeksi. Kokenein kuolinsyyntutkija oli lähellä tehdä virheen, joka olisi voinut johtaa todisteiden tärveltymiseen. Hän melkein kosketti ruumiin häntää, myöhemmin väittäen luulleensa sitä tikuksi. Pitääkö tämä paikkansa vai häiritsikö joku hänen työntekoaan tarkoituksenaan tahallaan saada kokeneen tutkijan tärvelemään todistusaineisto, se jää sisäisen tarkastuksen selvitettäväksi. Koira on eritystarkkailussa.

Rakkaudella, Äiti

Analyysi siitä mitäs sitten tehtäisiin

Nyt ei yhtään huvittaisi ryhtyä miettimään, että mihin suuntaan tässä pitäisi lähteä elämänpolkua tallaamaan. Mieluummin vaikka istuisin tuolla pihakeinussa ja katselisin tähdenlentoja. Ai mutta ei ne tänne näykään kun naapurin varkaiden-karkotus-valonheittimet valaisevat koko korttelin. Lentokoneet sentään menee ihan talon yli, kai niitäkin voi katsella. Kai tässä on jotain pohjatyötä tulevaisuuden suunnitelmille tehtävä ja mietittävä mitä oikeasti haluaa elämällään tehdä. Jotta tämä harjoitus sujuisi mukavammin, niin pistänkin ajatukset vitsikkäästi kirjoitelmamuotoon ja voiteluaineeksi lasillisen aitoa italialaista Chiantia. Meillä on meinaan lähinaapurustossa, siis teksasilaisittain lähellä, varmaan alle 5 kilometriä, sellainen mukava italialaisimitaatioperheyritys, jota italialaista ruokaa ja juomaa rakastavat amerikkalaiset pitävät. Liiketiloissa on pieni italialaisherkkujen putiikki, varsin kunniallinen viiniosasto, josta tämäkin Chianti on peräisin, pieni ravintola, tai halutessaan saa mukaan pitsat, pastat, oliivit ja kaikenlaisia pikkuherkkuja. Parmankinkkujakin näytti olevan hyvinkin kaunis rivi.

Torstaisin lapsilla on pianotunti, joka tarkoittaa armottoman kiireistä iltaa, koulusta lähdetään talla pohjassa toiseen suburbiaan pianotunnille, matkalla syödään autossa välipalaa, joiden ahmimiseen pienokaisilla on noin 20 minuuttia, samalla tytär lukee päivittäistä lukuläksyään, toivottavasti osa 30 minuutin lukemisesta tulee suoritettua, pianotunnilla toinen tekee läksyjä ja toinen soittaa ja sitten vaihto lennossa ja tuntien jälkeen talla pohjassa kotiin jotta loput läksyt saadaan tehtyä. Siinä välissä ei jää aikaa kokkaamiseen, vaan äiti on suosiolla luvannut lapsille että torstaisin syödään pikaruokaa. Rajansa sitä on hyvällä äitiydelläkin. Jos uskomattoman vaivan näkee siitä, että saa pianot soitatettua ja läksyt teetettyä, niin kai sitä vastapainoksi jossain kohtaa voi joustaa ilman huonoa omaatuntoa. Tai sanotaanko niin, että jos torstaisen pianoshown jälkeen joutuisi vielä ruuanlaittohommiin, niin voisi äidin pipon ympärysmitta yllättäen kutistua. Niinpä sitten viime viikolla suuntasimme tähän italialaisimitaatioon. ”Mä en tykkää tästä paikasta.” ”Mä haluun lähtee.” ”Mennään Mäkkäriin. ” Niinpä niin lapset. Äiti vain ajatteli, että syödään nyt kerrankin pitsaa, kun sitä niin hartaasti aina toivotaan mutta koskaan ei osteta. Oli tässä tietysti totuuden nimissä taka-ajatuskin mielessä, nimittäin pienen yrityksen tukeminen viinitukiostoilla. Siinäpä idea. Jos Italian talous kääntyy yhtä kuralle kuin Kreikan, niin euromääräisten lainavakuuksien sijaan Suomi voisi ottaa osan vakuuksista viinimääräisessä muodossa. Molemminpuoleinen voitto. Italia voisi säästää saamansa tukirahat lainojen maksuun, ja Suomessa lainavakuusviinit voisi jakaa suoraan kansalaisille, koska he Italian velat kuitenkin joutuvat maksamaan. Sitä voisi ainakin olla iloinen maksaessaan! Berlusconilla on varmasti jemmassa riittävä määrä vuosikertaviinejä.

Ajatus näyttää päätyneen pahasti harhateille ja hyppivän asiasta toiseen kuin takapihan pupu, joka loikkii pakoon meidän koiraa, ja pyhästi vannon, että se oli vain yksi lasillinen. Mutta sitäkin parempi. Jos joskus törmäätte italialaiseen Chiantiin nimeltä Tiamo, eli Rakastansinua, niin suosittelen, sillä tulee pisteet kotiin seuralaisen tai puolison hurmaamisessa. Pehmeä, hento, raikas, sopisi mielestäni hyvin lintu- tai riista-aterian kanssa. Josta tulee mieleen Helsingin Etelärannassa G.W. Sundmans, johon kerran pääsin syömään riistalintua hauleineen siihen maailman aikaan kun firmoilla vielä meni hyvin ja työntekijöille tarjottiin muutakin kuin lämmintä kättä.

Ei tämä ajatusten harharetki näytä päätyvän oikeille urille. Yritetään toisen kerran uudestaan.

Rakkaudella, Äiti