Metsätöissä

Päätin sulkeutua viikonlopuksi kotiin ja puhdistaa pääkopan kaikista pohdinnoista, huolista, toiveista ja peloista. Olen useamman kerran harrastanut samanlaista toimintaa, rauhoittunut, hidastanut ja tehnyt päänsisäistä suursiivousta, se tekee hyvää. Kun pää on tyhjennetty kuonasta, on upea huomata, miten rentoutunut oloni on, ja kuinka rentoutuneena uusia ajatuksia ja ajatusratoja rupeaa pulpahtelemaan aivokuoren pinnalle aivojen sisimmästä sopukasta, sieltä, joka on usein tiukasti salvattuna kiinni kiireen ja stressin muodostamin rautaisin puomein.

Tässä vaiheessa on huomautettava, että blogin loppuosa ei käsittele alkoholin tai muiden päihdeaineiden väärinkäyttöä, paikallisten sienien käytön kokeiluyrityksiä, eikä alkuperäisintiaanien poppamiesten muita transsiinvaipumiskeinoja. Vaikka kaikenlaisia mielenkiintoisia sieniä pihapiiristä kyllä löytyisi tähän aikaan vuodesta. Siispä herkemmätkin lukijat voivat jatkaa tekstin eteenpäin tavaamista.

Koska paikallisen hiljaisuuden retriitin olemassaolosta ei ole tietoa, oman kodin pitää toimia sisäisen jätteenkäsittelylaitoksen ulkoisina puitteina. Pelkästään kotioloissa meditoimalla ei allekirjoittanut saa päätään tyhjäksi pidemmäksi aikaa kuin mitä kuluu tiski- tai pyykkivuoren havaitsemiseen. Yksi keino on kuitenkin takuuvarma, nimittäin ns. metsätyöt. Niitähän tässä pihassa riittää. Kun kaikki muu elämässäni on sekaisin, ainakin kodin, ja kotipiirin, pitää olla järjestyksessä.

Alun perin olin suunnitellut, että vedän kotioven kiinni perässäni perjantaina iltapäivällä, en vastaa puhelimeen, unohdan internetin olemassa olon, en kirjoita, raivaan puita ja puskia, ja kuoriudun pikkumetsurin roolista esiin vasta maanantaina, mutta pari joustoa piti tehdä. Ensimmäisen poikkeuksen, vierailun taidegalleriaan ja vietnamilaiseen ravintolaan, olin jo aiemmin sopinut, enkä kehdannut perua. Mielessä kyllä kävi. Onneksi en perunut, ilta osoittautui varsin mukavaksi. Ensin hörppäiltiin taidegalleriassa viiniä ja katseltiin seinille ripustettuja teoksia, ja keskusteltiin niistä niin kuin olisi taiteesta jotain ymmärretty. Mielenkiintoisempaa oli kuitenkin tarkkailla vieraita/asiakkaita. Vanhoja mummoja ja ukkoja keppeineen. Joku oli väsynyt ja istahtanut nojatuoliin nautiskelemaan lasillistaan. Yksi taiteilijoista oli kuulemma öljypohatta, joka eläkkeelle jäätyään oli omistanut elämänsä taiteen tekemiseen. Käviköhän hänellä koskaan mielessä heittää öljyinen uransa menemään, seurata unelmaansa ja todella keskittyä taiteen tekemiseen? Vietnamilainen ravintola puolestaan oli kuin hyppy toiseen maahan. Olin jonkin aikaa ainoa eri rodun edustaja koko paikassa. Tarjoilijat puhuivat sujuvasti toista kieltä, mutta armahtivat kohdallamme. Ruokalistassa oli onneksi kuvat. Alkoholia ei tarjoiltu, viinilasit oli korvattu muovituopeilla, joissa oli pilli ja juomia sateenkaaren eri väreissä. Kolmen sukupolven edustajat istuivat isoissa pöydissä ja jakoivat annoksia keskenään. Suurin osa asiakkaista ja henkilökunnasta ylettyi minua noin hartioiden korkeudelle. Ja ruoka… taivaallista! Kuin pakomatka minilomalle, ja kaikki käytännössä ihan omalla takapihalla, kulinarismiturismi on ihanaa!

Toinen poikkeus tuli ystäväpiirissä sattuneen hätätapauksen johdosta. Mietin monta sekuntia, vastaanko puhelimeen, kun näin näytössä vilkkuvan nimen. Olinhan antanut itselleni luvan keskittyä tänä viikonloppuna vain itseeni, olin jo onnellisessa nollaustilassa, enkä halunnut tulla vedetyksi takaisin tämän maan pinnalle ja sen ongelmien ääreen. Onneksi kuitenkin vastasin. Särkynyt sydän, ja ystäväni kaipasi kuuntelijaa. Sydämen paikkailussa meni puhelimitse puolisentoista tuntia, ja keskustelu ilmiselvästi helpotti potilasta. Itse onnistuin välittömästi vaivuttamaan aivoni puhelun jälkeen nollatoimintatilaan.

Lauantai-aamuna nukuin pitkään, puoli kymmeneen. Elimistö ja mieli oli edellisen illan miniloman johdosta jo rauhoittunut, ja pystyin nukkumaan hieman univelkoja pois. Havahduin hereille tosin tavalliseen tapaan, 5.30, mutta pystyin vaivatta vaipumaan uudelleen uneen. Jotenkin pikkumetsurin rooliin astuminen pyyhki pois stressinpoikaset, ja eläydyin rooliin täysin. Päätin elää juuri tässä hetkessä. Ottaa yhden asian kerrallaan. Tehdä asioita vain sen verran, kuin jaksan ja viitsin, omaan tahtiin ilman aikatauluja ja deadlineja, välittämättä siitä, että yksi ja toinen ja kolmaskin työ huutaa tekijäänsä. Keitin aamukahvit. Pannullisen. Edessä olevaa ruumiilisen työn päivää ennakoiden tein itselleni kunnon aamiaisen, paistelin kananmunia ja paahtelin leipiä. Join sen pannullisen kahvia. Lueskelin siinä samalla. Reilun tunnin kuluttua rupesi tuntumaan siltä, että hommat vihdoin kutsuu. Poissa oli kaikki kiire ja tohottaminen, työn aika on sitten kun on työn aika. Hanskat käteen, tikkaat kainaloon ja Fiskarsin oksankatkaisijat mukaan.

Pihassa kasvaa kolme isoa puuta, pari pienempää sekä epämääräinen määrä erilaisia puskia. Käsittelyn alle joutuivat puista kaksi suurinta, joiden alaoksat, ja vähän ylemmätkin, olivat kasvaneet niin, että rehottivat rumasti ja varjostivat sekä taloa että pihaa. Oman osansa sai myös naapurin puu, jonka oksat olivat levittäytyneet puolelleni ja vallanneet nurmikkoni aurinkoalasta osan. Keikuin tikkaiden nokassa metrien korkeudessa ja katkoin oksia. Oksat putoilivat alas, ja kasasin niitä välillä pinoihin. Pää tyhjeni jo ennen kuin ensimmäinenkään oksa oli pudonnut alas. Keskityin vain seuraavaan oksaan. Elin siinä hetkessä. Haistelin tammen katkottujen oksien tuoksua. Pää oli tyhjä, enkä antanut yhdenkään stressaavan ajatuksen nousta pinnalle. Se ei ollut edes vaikeaa. Kun tuli juomatauon aika, join. Kun tuli lounaan aika, söin. Kun tuli kahvitauon aika, join puoli pannullista kaikessa rauhassa. Lueskelin. Ja söin keksin. Tai kuusi. Nyt ei ollut ruumin puhdistamisen aika. Sitten kun tuli työnteon aika, jatkoin hommia. Tuntikausia jatkoin oksien katkomista, kunnes kaikki katkottavat oksat oli katkottu ja olin väsynyt. Sitten oli levon aika. Söin, kaadoin lasin viiniä ja katselin rauhassa kesken jääneen leffan loppuun, lueskelin lisää, ja menin väsyneenä ja onnellisena nukkumaan ennen kymmentä. Kipulääkkeen jouduin tosin nappaamaan, kun tämä ruumis ei ole fyysiseen rasitukseen viime aikoina joutunut, ja siitä vallan hermostui.

Sunnuntaiaamuna sama rauhallinen tahti jatkui. Myöhäinen herätys, verkkainen aamupala. Jossain vaiheessa ne työt taas kutsuivat. Aloitin yhtä hommaa, ja sitten toinen homma rupesikin tuntumaan kivemmalta, ja vaihdoin siihen. Mitäs sitä turhaan hiki otsassa raatamaan, jos ei maistu. Kyllä se työnilo taas pian palautuu, ja sitten ensimmäisen asian voi hoitaa loppuun. Pesin ikkunan, sen likaisimman, siivosin ja järjestin autotallin (kahden auton kokoinen, joten sinne mahtuu tavaraa!), pilkoin edellisen päivän katkotut oksat pienemmiksi, jotta roskakuskit poimisivat ne mukisematta mukaansa. Sainpa vielä aikaiseksi uuden kukkapenkin reunuksenkin. Ranteita myöten savimaassa nostin isoja reunuskiviä ja kaivoin maata. Olo alkoi tuntua kuin uudisraivaajalta. Ajatusleikille antoi pontta aiemmin viikolla tehty tyttären luokkaretki historialliseen kaupunkiin, johon osallistuin valvojana. Siellä lapsille opetettiin, minkälaisia askareita ennen muinoin tehtiin, silloin, kun ei ollut sähkövaloa, vesijohtoverkostoa, autoja, kännykkää, Hollywoodia, virtuaalitodellisuutta ja made in chinaa. Tulinkohan tähän maahan 200 vuotta liian myöhään?

Siinä sunnuntaiaamun kuluessa oli tyhjentynyt pää jo sen verran tervehtynyt kaikesta poistuneesta kuonasta, että kaikenlaisia ideoita alkoi salakavalasti pulpahdella pintaan. Blim! kesken tuoksinan. Sitten toinen Blim! Kuin isot rattaat olisivat käynnistyneet uudelleen, öljyttyinä, rauhallisesti. Ideoita pulpahteli elämästä yleensä, kirjoittelusta, erilaisista työ- ja uravaihtoehdoista. Haluan olla isona filosofi, ajattelija, taivaanrannan maalari, kirjailija, puutarhuri, suutari, antiikkihuonekalujen kunnostaja. Mukavaa olisi tehdä käsillään töitä ja siinä samalla pohtia maailman menoa. Ajattelutoimialalla pelkästään elannon hankkiminen on vain hieman haasteellista. Ellei se ajattelu ole kovin karsinoitua: näin tehdään tämä ohjelmanpätkä jolla saadaan tämä tietokoneohjelman osa toimimaan, tai näillä suunnittelemillamme keinoilla yrityksen myynti kasvaa, tai näin tehostamme osastomme toimintaa. Kuka maksaisi oikeista ajatuksista, niistä, joilla voi koskettaa toisen ihmisen sisintä, herättää heissä henkiin jotain, joka saa heidät ihmettelemään auringonnousua, kietomaan kätensä syyskylmän aamun ympärille, hieraisemaan poskea puunrunkoon, sulattamaan aivosolunsa arjen kiireiden syväjäästä?

Ei viikonlopun aikana normaali-ihmisen rationaalisuusasteikolla mitään järkevää suuntaa työnhakuun löytynyt. Löytyi kuitenkin yksi mielenkiintoinen suunta, nimittäin polun pää omaan sisimpääni. Kovin jännittävää mitä pään sisältä kuoriutuu, kun jaksaa hetkeksi pysähtyä, nollata tilanteen ja elää tässä hetkessä.

Nauttikaa tästä hetkestä!
Rakkaudella, Äiti

ps. kuvassa on vain osa viikonlopun metsätöiden tuloksesta.

Sataa

Sataa. Täällä sataa harvoin, yleensä on aurinkoista ja korkeintaan puolipilvistä. Nyt on ollut harmaan sateista ja pilvistä jo kaksi (2) päivää. Mieliala menee samaa rataa, koko perheellä. Vaikea nousta ylös aamulla, väsyttää koko ajan. Päiväunet maistuvat kaikille. Tytär sanoi tänä aamuna, että hän on jo ihan kyllästynyt tähän sateeseen. Taitaa olla perinyt äidin synkän ilman ja kaamosmasennuksen geenit, lapsiparka.

Maanantai. Synkkä maanantai. Tänään annan itselleni luvan olla masentunut, ainakin hetken aikaa. Masennuksella ja kurjilla ihmiskohtaloilla revitellään mediassa, niillä tarinoilla on arvoa. Ketään ei kiinnosta jos menee hyvin. Siksi en katso paikallisia uutisia. Niistä tulee paha olo. Protestoin. Haluan kuulla jotain positiivista.

Kurjuuden maksimoitumiseksi muutkaan asiat eivät mene hehkeästi. Hiukset tekevät totaalikieltäymyksen yhteistyöstä ilmankosteuteen vedoten. Jos voisi töissä käyttää pipoa, niin pipon syvälle päähän vetäminen olisi olosuhteet huomioon ottaen paras vaihtoehto. En muista tehdä aamulla itselleni lounasta mukaan töihin. Lapsille sentään muistin. Riisipuuroa. Unohdin kanelin. Pettyvät, rassukat. Työpaikan parkkihallin toisessa kerroksessa on vain kolme autoa. Muistelen haikeana niitä aikoja, jolloin aamuisin sai hallista etsiä parkkipaikkaa. Nyt auton saisi vaivatta jo ensimmäiseenkin kerrokseen.

Tietokone on halvaantunut. Kestää 20 minuuttia, ennen kuin saan sen toimintakykyiseksi. Saisikohan tästä kärsivällisyyspalkinnon, hermostussoluissa kun ei liikahdakaan. Uuden koneen hankintaan ei tänä vuonna firmalla ole rahaa, ensi vuonna sitten, oli viesti. Nyt ei sitä ensi vuottakaan tule. Myöhästyn puhelinpalaverista, kun koneen käynnistämiseen kului niin kauan aikaa. Taas. Aamun sähköpostitulva on suhteellisen pieni maanantaiaamuksi. Onko tämä nyt hyvä vai paha? Joukossa on tärkeitäkin, joihin pitää vastata. Mitenköhän selviävät ilman meitä kaikkia irtisanottuja. Vaikka eihän kukaan ole korvaamaton. Ei tule töihin jääville kollegoillakaan olemaan helppoa. Harmittaa heidänkin puolestaan. Palaverikutsu seuraavalle aamulle seitsemäksi. Tästä organisaatiouudistuksesta. Sinä ainokaisena aamuna kahden viikon aikana, jolloin olisi mahdollisuus nukkua vähän pidempään. Pitihän se arvata. Toivottavasti palaveri on edes asiaa, eikä vain saman asian läpikäyntiä eri sanoilla. Päästäisivät jo menemään. Antakaa minulle aurinkoinen päivä niin taas jaksan!

Huomenna onneksi paistaa taas aurinko. Huomenna en anna itselleni tähän masennukseen enää lupaa. Päätän suhtautua työnhakuun kuin nettiostoksiin. Haussa täydellinen juhlamekko, joka istuu joka kohdasta, ja jonka ylleen pukeminen saa mielen säteilemään. Hieman rohkea, nyt ei enää arkipäiväisiä mekkoja katsella. Huomiota herättävä, seinäkukkaseksi en suostu, tai jos seinäkukkaseksi, niin sitten ainakin koreaksi sellaiseksi. Mekko, jonka ollessa yllä vain taivas on unelmien rajana.

Nauttikaa elämästä, sen sateisista ja aurinkoisista päivistä!

Rakkaudella, Äiti

Päätöspuu

Töiden menettäminen, vaikkakin odotettu, on osoittautunut kovin haasteelliseksi pääkopan kapasiteetin ja toimintakyvyn suhteen, kun nuppi taitaa muutenkin tarvita kuntoharjoittelua. Meillä on ollut jo aiemmin yhteisenä vitsinä, että äiti ei muista mitään ja puhuu muutenkin välillä ihan sekavia. Esimerkiksi pojalle kerran sanoin: ”Syö vaatteet”, kun piti sanoa että syö ruoka ja pue vaatteet. Eilen sentään muistin, että pojan vuoro oli viedä luokalleen välipalaa, ja juhlimme sitä pienenä voittona siitä, että äidillä on sentään joidenkin aivosolujen välinen yhteys toiminnassa. Juhlien jälkimainingeissa poika totesi, että kyllähän sinä vielä jotain muistat, kun muistit tänään missä koti on. Niinpä niin… vielä tulee sekin päivä jolloin sitäkään ei enää muista.

Jotta tähän pääkopan sekavaan olotilaan ja tulevaisuuden vaihtoehtoihin tulisi jotain selkeämpää rakennetta, tein harjoituksen, jota liikemaailmassa kutsutaan päätöspuuksi. Tässä mallissa kaikki eri vaihtoehdot kartoitetaan ja analysoidaan. Päätöspuu lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa pitää tehdä päätös siitä, mihin suuntaan elämässä seuraavaksi. Meikäläisen tapauksessa puuhun näyttää muodostuvan kolme päähaaraa:

1. Jatketaan samaan malliin, eli entisen koulutuksen ja työkokemuksen perusteella. Tästä on kaksi eri linjausta, ns. varma nakki, joka tarkoittaa sitä, että löytyy lähes vastaavaa työtä hyvin samanlaiselta toimialalta. Tällöin pääsee heti tuottamaan firmaan tulosta, eikä tarvitse kovin paljon ponnistella työnsä tekemiseksi. Väistämättä tämä tarkoittaa tosin sitä, että silloin voi työhön voi olla vaikea motivoitua, jos tekee suunnilleen samaa kuin ennenkin. Uraoravanpyörä voi myös uhata, ja silloin kärsii aika lasten kanssa. Toinen linjaus on sama ura, eri toimiala. Sanotaanko että vaikka ohjelmoija, joka työskentelee ensin vakuutusyhtiön IT-osastolla, ja sitten valtion virastossa A. Mielenkiintoista ja haastavaa ainakin joksikin aikaa, oppii uutta, mutta uraoravanpyörän riski on suurempi.

2. Unelmien toteutus. Tässä puunhaarassa analysoidaan ne kaikki vaihtoehdot, jotka ovat intohimojani. Mikäs sen mukavampaa kuin tehdä elääkseen sitä mitä rakastaa. Tai tässä tapauksessa ”elääkseen” saattaa joutua korjaamaan ”kituuttaakseen” -sanalla. Ajatellaanpa ihan itseään huvittaakseen kirjailijavaihtoehtoa. Unelmaduuni! Voi ottaa rennosti ja istua pihakeinussa naputtelemassa. Kerätä ideoita sieltä täältä, notkua kaduilla, puistoissa ja kuppiloissa. Luulen, että Reijo Mäki on esimerkiksi viettänyt aika monta kosteaa iltaa turkulaisissa ravitsemusalan liikkeissä, jotta on saanut niin eläväisesti kuvattua Vareksen edesottamukset. Mukavaa! Mutta jottei kaikki olisi niin valmiiksi nättiä, pitää olla se haaste: leivänansaintamahdollisuudet ovat hieman kyseenalaiset. Vaikka aika monta koskettavaa tarinaa varmaan syntyisi paikallisista leipäjonoista. Pari muutakin intohimoa minulla on, puutarhassa puuhaaminen ja ravitsemustieteet, ei nestemäiset. Molempi näistä vaatisi uudelleenkouluttautumista. Pistää miettimään.

3. Plan B. Tämän puunhaaran tullessa valittua jatketaan määrätietoisesti tavoitellen naimisiinmenoa. Ensimmäinen vaihtoehto olisi mennä rikkaisiin naimisiin. Mitä vanhempi ja rikkaampi mies, sitä parempi. Tällöin voisi hyvin keskittyä elämän hyviin puoliin, lasten kanssa oleiluun, shoppailuun, matkailuun ja tehdä vaikka hyväntekeväisyyttä siinä sivussa. Haittapuoli on vaihtoehdon vaatima alkuinvestointi. Rikkaalla miehellä on varmasti varaa mistä valita, joten pientä peruskorjausta pitäisi ensin tehdä vähän siellä ja täällä, ja aloittaa puolen vuoden kuntotreeni. Tuskin pelkällä herkällä hämäläissielulla kovaa markkina-arvoa on. Negatiivisena puolena tässä vaihtoehdossa on se, että omanarvontunto voi suomalaisella itsenäisellä naisella tietoisesta siivelläelämisestä hieman haavoittua. Eikä niitä rikkaita miehiä taida ihan helppo olla löytää. Josta päästäänkin toiseen alavaihtoehtoon, eli ei niin rikas mies, mutta tarpeeksi, ettei tarvitse turhia elämän vastavirrassa räpiköidä. Voisi vaikka valita jonkun alueen tuosta intohimokategoriasta päätoimeksi, tai pyörittää sitä puolikuopattua omaa firmaa. Eduksi olisi, jos tässä vaihtoehdossa mies olisi mukava ja miellyttävä, jotta voisi nauttia myös muista luontoiseduista. Näitäkään kandidaatteja ei ihan joka puussa kasva, vaikka näistä havaintoja on tehty enemmän kuin ensimmäisistä.

Olen nyt räknännyt eri vaihtoehtojen plussia ja miinuksia yhteen, ja kaksi vaihtoehdoista näyttää selkeästi erottuvan joukosta: sama ura mutta eri toimiala, sekä kohtuullisen rikas ja mukava mies. Haasteita odotettavissa molemmilla puunhaaroilla.

Päätöspuusta on karsittu kuollut oksa, eli se, että ei tehdä mitään ja heittäydytään työttömäksi.

No niin, tutut ja tuntemattomat ystävät, mikä saa vaihtoehdoista saa eniten ääniä? Ja tuleeko teillä mieleen muita vaihtoehtoja?

Rakkaudella, Äiti

CSI Dallas

Olimme pojan kanssa takapihalla tekemässä puutarhahommia sillä aikaa kun tytär taisteli sisällä päivän läksyvuoren kanssa. Kun poika kysyi: ”Äiti mikä toi on?”, niin arvasin katsomatta, että jotain yököttävää se on. Jo kaukaa näin maassa lojuvan harmaan karvakasan. Siinä vaiheessa asiasta ei ollut epäilystäkään. Otuksen siimahäntä vahvisti asian. Kuollut rotta. Taas.

Pihalta on löytynyt useampi saman lajin nisäkäs eri dekompositiovaiheessa. Kaksi niistä oli kuivanut korpuksi. Nämä kaksi rottaruumista löydettin, kun koira oli siirtämässä niitä. Koira ei kummallakaan kerralla tehnyt pidätysvaiheessa vastarintaa, ja luopui kummastakin ruumiista saman tien. Molemmilla kerroilla koira toimitettiin välittömästi telkien taakse kuulusteltavaksi, ja myöhemmät oikeuskäsittelyt totesivat sen syyttömäksi rikoksiin. Koiran todistajanlausunto ”mä vaan löysin ne” ja "luulin niitä puruleluiksi" oli varsin vakuuttava. Lähempi kuolinsyyn tutkinta vahvisti kuolinsyyksi myrkytyksen, jonka aiheuttamiseen koira ei fyysisistä rajoitteista johtuen pysty, ja se vapautettiin murhasyytteistä. Koira sai kuitenkin rangaistuksen ruumiiden kätkemis-, syömis- ja häpäisy-yrityksistä, ja toimitettiin rangaistukseksi kylpyyn. Eläin on nyt ehdonalaisessa, ja rangaistus rikoksen uusimisesta voi tarkoittaa pahimmassa tapauksessa vapaudenmenetystä määräajaksi, eli koiraa kuljetetaan ainoastaan kytkettynä, eikä se saa vapaasti takapihalla temmeltää.

Yksi rottaruumis löytyi patiolta koiran antaman vihjeen perusteella. Lähempi tarkastelu osoitti, että rikos oli tapahtunut korkeintaan kaksi tuntia aiemmin, sillä kuolonkankeus ei ollut vielä levinnyt ja ruumis oli varsin hyväkuntoisen näköinen. Myrkytys oli tämänkin kuoleman todennäköisin syy, mutta kuolinsyyn tutkijat olivat liian järkyttyneitä tutkiakseen ruumista sen enempää. Ruumispussiin vaan ja jätteenkäsittelylaitokselle.

Tämänpäiväinen uhri oli kuollut arviolta 3-24 tuntia aiemmin, täysin kankea. Kuolinsyy on hieman vaikeampi tässä tapauksessa päätellä, sillä ruumissa oli ulkoisen väkivallan merkkejä, jotka voi toisaalta myös tulkita normaaliksi ruumiin dekompositioksi. Näkyvimmät ulkoiset vammat olivat 1. hännässä, jossa suuri osa ulkoisesta ihosta oli kuoriutunut pois a) reviiritaistelun tuoksinassa b) petoeläimiltä suojautuessa tai c) luonnollisen dekomposition johdosta, ja 2. päässä, jossa pääkallo oli paljastunut joko a) skalpeerauksen johdosta tai b) luonnollisen dekomposition johdosta. Ruumista tarkemmin tutkiessa paljastui, että erilaiset madot olivat aloittaneet ruumiin hävitysprosessin, ja söivät talteen paljon johtolankoja. Käännettäessä rottaruumis toisin päin ruumiin vatsa liikehti, ja selvittämättä jäi kuolinsyytutkijoiden puistatusreaktioista johtuen johtuiko liikehdintä 1. madoista vai 2. vatsasta esiin pyrkivästä avaruusoliosta. Toinen nuoremmista taltioi liikehdinnän kameralla toisen heistä tehdessä liikehdinnästä läheltä silmämääräistä arviota hajusta välittämättä. Nauhoite analysoidaan tarkasti ja tilanne pyritään rekonstruoimaan niin, että saataisiin selville, näkyykö vatsanpeitteen alla minkään tunnetun avaruusolion hahmo. Kuolinsyytutkijat tulee lähettää lisäkoulutukseen saamaan oppia siitä, mitkä madot ruumiiseen ilmestyvät ja milloin. Näin voidaan tarkemmin määritellä kuolinaika ja päästä rikollisen jäljille. Koira ei ruumiin löytöhetkellä ollut paikalla. Tutkintapöytäkirjoihin tehtiin merkintä siitä, että koira käyttäytyi epäilyttävän normaalisti, ja kiersi ruumiin löytöpaikan kaukaa.

Neljännen rikoksen tutkimuksissa tapahtuneista huolimattomuksista johtuen kuolinsyyn tutkijat joutuvat sisäisen tutkinnan kohteeksi. Kokenein kuolinsyyntutkija oli lähellä tehdä virheen, joka olisi voinut johtaa todisteiden tärveltymiseen. Hän melkein kosketti ruumiin häntää, myöhemmin väittäen luulleensa sitä tikuksi. Pitääkö tämä paikkansa vai häiritsikö joku hänen työntekoaan tarkoituksenaan tahallaan saada kokeneen tutkijan tärvelemään todistusaineisto, se jää sisäisen tarkastuksen selvitettäväksi. Koira on eritystarkkailussa.

Rakkaudella, Äiti

Analyysi siitä mitäs sitten tehtäisiin

Nyt ei yhtään huvittaisi ryhtyä miettimään, että mihin suuntaan tässä pitäisi lähteä elämänpolkua tallaamaan. Mieluummin vaikka istuisin tuolla pihakeinussa ja katselisin tähdenlentoja. Ai mutta ei ne tänne näykään kun naapurin varkaiden-karkotus-valonheittimet valaisevat koko korttelin. Lentokoneet sentään menee ihan talon yli, kai niitäkin voi katsella. Kai tässä on jotain pohjatyötä tulevaisuuden suunnitelmille tehtävä ja mietittävä mitä oikeasti haluaa elämällään tehdä. Jotta tämä harjoitus sujuisi mukavammin, niin pistänkin ajatukset vitsikkäästi kirjoitelmamuotoon ja voiteluaineeksi lasillisen aitoa italialaista Chiantia. Meillä on meinaan lähinaapurustossa, siis teksasilaisittain lähellä, varmaan alle 5 kilometriä, sellainen mukava italialaisimitaatioperheyritys, jota italialaista ruokaa ja juomaa rakastavat amerikkalaiset pitävät. Liiketiloissa on pieni italialaisherkkujen putiikki, varsin kunniallinen viiniosasto, josta tämäkin Chianti on peräisin, pieni ravintola, tai halutessaan saa mukaan pitsat, pastat, oliivit ja kaikenlaisia pikkuherkkuja. Parmankinkkujakin näytti olevan hyvinkin kaunis rivi.

Torstaisin lapsilla on pianotunti, joka tarkoittaa armottoman kiireistä iltaa, koulusta lähdetään talla pohjassa toiseen suburbiaan pianotunnille, matkalla syödään autossa välipalaa, joiden ahmimiseen pienokaisilla on noin 20 minuuttia, samalla tytär lukee päivittäistä lukuläksyään, toivottavasti osa 30 minuutin lukemisesta tulee suoritettua, pianotunnilla toinen tekee läksyjä ja toinen soittaa ja sitten vaihto lennossa ja tuntien jälkeen talla pohjassa kotiin jotta loput läksyt saadaan tehtyä. Siinä välissä ei jää aikaa kokkaamiseen, vaan äiti on suosiolla luvannut lapsille että torstaisin syödään pikaruokaa. Rajansa sitä on hyvällä äitiydelläkin. Jos uskomattoman vaivan näkee siitä, että saa pianot soitatettua ja läksyt teetettyä, niin kai sitä vastapainoksi jossain kohtaa voi joustaa ilman huonoa omaatuntoa. Tai sanotaanko niin, että jos torstaisen pianoshown jälkeen joutuisi vielä ruuanlaittohommiin, niin voisi äidin pipon ympärysmitta yllättäen kutistua. Niinpä sitten viime viikolla suuntasimme tähän italialaisimitaatioon. ”Mä en tykkää tästä paikasta.” ”Mä haluun lähtee.” ”Mennään Mäkkäriin. ” Niinpä niin lapset. Äiti vain ajatteli, että syödään nyt kerrankin pitsaa, kun sitä niin hartaasti aina toivotaan mutta koskaan ei osteta. Oli tässä tietysti totuuden nimissä taka-ajatuskin mielessä, nimittäin pienen yrityksen tukeminen viinitukiostoilla. Siinäpä idea. Jos Italian talous kääntyy yhtä kuralle kuin Kreikan, niin euromääräisten lainavakuuksien sijaan Suomi voisi ottaa osan vakuuksista viinimääräisessä muodossa. Molemminpuoleinen voitto. Italia voisi säästää saamansa tukirahat lainojen maksuun, ja Suomessa lainavakuusviinit voisi jakaa suoraan kansalaisille, koska he Italian velat kuitenkin joutuvat maksamaan. Sitä voisi ainakin olla iloinen maksaessaan! Berlusconilla on varmasti jemmassa riittävä määrä vuosikertaviinejä.

Ajatus näyttää päätyneen pahasti harhateille ja hyppivän asiasta toiseen kuin takapihan pupu, joka loikkii pakoon meidän koiraa, ja pyhästi vannon, että se oli vain yksi lasillinen. Mutta sitäkin parempi. Jos joskus törmäätte italialaiseen Chiantiin nimeltä Tiamo, eli Rakastansinua, niin suosittelen, sillä tulee pisteet kotiin seuralaisen tai puolison hurmaamisessa. Pehmeä, hento, raikas, sopisi mielestäni hyvin lintu- tai riista-aterian kanssa. Josta tulee mieleen Helsingin Etelärannassa G.W. Sundmans, johon kerran pääsin syömään riistalintua hauleineen siihen maailman aikaan kun firmoilla vielä meni hyvin ja työntekijöille tarjottiin muutakin kuin lämmintä kättä.

Ei tämä ajatusten harharetki näytä päätyvän oikeille urille. Yritetään toisen kerran uudestaan.

Rakkaudella, Äiti

Ihana päivä!

Onko teille koskaan käynyt niin, että heräätte aamulla, ja joku laulu soi päässänne? Tai päivän tohinassa yhtäkkiä mielen syövereistä, alitajtajunnasta tiedostamatta pulpahtaa laulu, joka sopii tilanteeseen hyvin. Tämä jälkimmäinen kävi minulle tänä aamuna. Heräsin aamulla uskomattoman iloisena, kiitollisena ja tyytyväisenä, kaikki tulee olemaan vielä hyvin. Laittelin rauhassa aamupalaa, päätin ottaa aamun ensimmäiset puhelinpalaverit kotoa käsin ja suunnata toimistolle vasta myöhemmin. Nauttia aamusta ja aamukahvista, hidastaa. Linnut laulavat, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, aamuilma on syksyisen leppeä, 15 astetta. Yhtäkkiä päässä alkaa soida U2:n Beautiful Day. Tämän soidessa päässä on mukava päivänsä aloittaa!

http://www.youtube.com/watch?v=3V8nu6e8eFY

Nauttikaa elämästä!
Rakkaudella, Äiti

Sinfoniaa

Jottei menisi masennuksen puolelle niin lyhyt kotiseutumainoskatko tähän väliin. Olin perjantaina ensimmäistä kertaa täällä asuessani sinfoniaorkesterin konsertissa, Dallas Symphony Orchestran Mendelssohn Festivalilla. Monta muutakin ensi-kertaa on tullut viimeisen puolen vuoden aikana tehtyä. Olen kuin uusi ihminen, tutkin kaupunkia ja lähiseutua kuin turisti, oppimisen innolla. Tutuksi on tullut oopperatalot, musiikkisalit, teatterit, konsertit, monen monta mukavaa ravintolaa, joissa otetaan dinner ja drinksut ennen tai jälkeen esitysten. Melkein seitsemän vuotta tuli täällä asuttua ennen kuin moiseen ryhdyin. Nyt ihmettelen että minkä halvatun takia tämäkin kesti niin kauan tajuta, että sitä mitä tykkäsi Suomessa tehdä, voi tehdä täälläkin. Duh! Laitetaanko vaikka hitaiden hämäläisten sukujuurten piikkiin???

Kulttuuritarjonta on täällä ihan uskomattoman runsasta. Monet ystäväni ovat todenneet ihan samaa, että ovat olleet hyvin yllättyneitä kulttuuritarjonnan laajuudesta, se ei tule ensimmäisenä mieleen kun puhutaan Dallasista. Populäärimusiikin konserttivalikoima on sekin huippua. Isot ja pienet bändit pysähtyvät tänne soittelemaan. Sting taisi olla tulossa tänä syksynä, Duran Duran (onko nekin vielä elossa?), Bon Jovi joko tulee tai justiinsa kävi, U2, Coldplay, vain muutamia mainitakseni. HIM taitaa olla täällä käynyt parikin kertaa. Myös Broadway-musikaalit pysähtyvät tänne, samoin esim. American Idol –kiertueet. Että kyllä riittää jos kiinnostaa suburbiasta lähteä liikkeelle.

Pläräsin läpi Dallas Symphony Orchestran kauden ohjelman ja kas, siellähän on ihan kotoisia nimiä. Pietari Inkinen on vierailevana kapellimestarina. Tuolla nimellä on pakko olla suomalainen. Wikipedia sen vahvistaa. Ei mikään turha jannu. Japan Philharmonic Orchestran johtaja. Nuori kaveri, syntynyt 1980. Rautavaaraa ja Sibeliusta. Se pitää mennä kuuntelemaan! Eikä tässä kaikki. Hannu Lintu –nimi vilahtaa ohjelmassa. Wikipedioimaan, ja aavistukselle vahvistus. Hyvä Suomi! Taitaa tulla vilkas kulttuurivuosi!

Suomen kulttuuritarjontaa on ikävä. Paikalliset näytelmät tuntuvat suurimmaksi osaksi olevan sitä hilpeää valtavirtaa, joka saa rahahanat vuotamaan. Rohkeita näytelmän valintaratkaisuja voi rahallisista paineista johtuen olla hankala tehdä. Ehkä löydän täältä vielä jonkun teatterin, jossa esitetään synkistelynäytelmiä tosielämästä. Ei teatterista aina tarvitse lähteä hymyillen ja iloisesti nauraen, vaan se reissu voi myös laittaa aivosolut käyntiin ja tarjota ajattelemisen aihetta. Suomalaiset ovat ihailtavan rohkeita tässä suhteessa. Kertokaahan rakkaat ystävät, mitä kaikkea kulttuurielämyksiä syksy Suomessa tarjoaa!

Rakkaudella, Äiti

Nyt alkaa jo tuntua jossain

Avioeron jälkeisellä selviytymiskurssilla käytiin läpi ihmisen käyttäytymisreaktiot eroon. Ensin tulee asian kieltäminen. Sitten viha. Seuraavaksi masennus, sitten tasaantuminen ja viimein tervehtyminen. Suokaa anteeksi termien käännöskukkaset englannista suomeen. Sama kaava varmaan pätee tähän irtisanomiseen. Yritän peilata omaa olotilaani vaiheisiin. Kieltämisvaihessa mennään. Ei tämä ole tottakaan. Töihin pitää maanantaina mennä, vielä oletettavasti joksikin aikaa. Ei kukaan ole kertonut kuinka pitkään. Työsuhde jatkuu vuoden loppuun, toivottavasti armahtavat ja päästävät pian uuden työn hakuun ja suuntaamaan katseen kohti tulevaisuutta. Siihen asti kaikki jatkuu ennallaan.

Elimistö on asiasta toista mieltä. Jotain järkyttävää on tapahtunut. Sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Hartiat ja niska jännityksestä jumissa. Päätä särkee. En syö lainkaan, ei ole nälkä. Illalla ei saa unta. Kun uni tulee, se on ainaista painajaista, ja aina kun havahdun, irtisanominen on heti mielessä. Yöllä herään rintakipuun ja luulen, että saan sydänkohtauksen puristaa puristaa, mutta kyseessä taitaa olla vanha keuhkovaiva. Unohdan jatkuvasti, mitä olin tekemässä. Se koiranoksennuksen siivoaminen esimerkiksi. Olin suihkutellut oksennuskohtiin pesuainetta. Pullossa sanottiin, että suihkuttele anteliaasti ja anna vaikuttaa 10 minuuttia. Tuntikausien jälkeen menen yläkertaan, ja huomaan kuivuneet, anteliaat pesuaineläiskät.

Kun olen stressitilanteessa, keksin aina sijaistoimintaa, jottei tarvitsisi miettiä asiaa. Kuten tämä kirjoittaiminen, niistä iloisemmista asioista siis. Silloin kun maailmani on kaaoksessa, minulle on tärkeää, että koti on järjestyksessä. Siivoan. Pesen ja silitän pyykit. Järjestän tyhjät säilytysrasiat suuruusjärjestykseen symmetrisiin pinoihin. Kaikkiin kolmeen makuuhuoneeseen on uusi huonejärjestyssuunnitelma, joka odottaa sitä, että saan puutarhaprojektin päätettyä. Tänään olen tehnyt kokonaisen työpäivän puutarhassa. Vanhat pois ja uutta tilalle, kuin vertauskuva omasta elämäntilanteesta. Puutuneet pensaanraaskut saavat Fiskarsin viimeisen voitelun, puiden oksat karsin jotta päivä pääsee paistamaan risukasaan ja antamaan mahdollisuuden uudelle elämälle. Kannan kiviä. Kannan kivilaattoja. Kaivan kuoppia niin että vihdoin ja viimein en kykene mihinkään enää.

Eniten pelkään masennusvaihetta. Olen ollut siellä monta kertaa aiemmin, ja kerta kerran jälkeen sinne pimeyksiin on helpompi vajota. Pillerit ja terapiat voi nyt unohtaa, kohta niihinkään ei ole varaa kun ei ole vakuutusta. Nyt ei auta vaipua masennukseen, vaan mieli on pidettävä kirkkaana (toivottavasti sinne joskus palautuu jonkinasteinen kirkkaus!) ja laitettava elämä uusiksi. Ei voi jäädä syksyyn synkistelemään, linnoittautumaan kotiin, iltoja itkemään kuten ennen, vaan on pakko pakko pakko selvitä tästä jotta lapsilla on katto pään päällä ja ruokaa pöydässä. Siitä ajatuksesta tulee sitä apinan raivoa, jota tässä tarvitaan. Apinanraivosta huolimatta tästä(kään) en selviä yksin. Ja tällä kertaa minun ei tarvitse selvitä yksin, ei masennuksesta, ei koettelemuksista, ei vaikeista ajoista. Tällä kertaa minulla on mukanani Taivaan Isä, joka pitää meistä huolta. Minä en ole enää koskaan yksin. Tämä ajatus tuo vihdoin rauhan.

Onneksi meillä on toisemme. Liitän tähän lopuksi meidän kolmen yhteisen laulun, meidän kaikkien yhteiseltä suosikkiartistilta Christina Perriltä. Kertosäe menee jotenkin näin kielikukkasittain käännettynä: ”Kun laitat kätesi ympärilleni, olen kotona”. Nauttikaa laulusta ja elämästä!

http://www.youtube.com/watch?v=MeW0Sl0tNS8

Rakkaudella, Äiti

Ufojen sieppaama

Olen ihan varma, että ufot sieppaavat minut joka yö, ja asentavat ruumiiseeni laitteita, joilla tutkivat ihmisen mielen toimintaa, lukevat ajatuksiani, tai tekevät jotain aivan kammottavia kokeita, jotka avarussoliot unohduttavat mielestäni siihen mennessä, kun herään. Minulla on tästä todistusaineistoa. Joka aamu huomaan päähäni istutetun valkoisen hiuksen. Se on ihan selvästi yritetty kätkeä muun hiuskuontalon sekaan. Vaikka nyhtäisen sen pois, se on siellä heti seuraavana aamuna uudestaan. Jos katoan jäljettömiin, tiedätte että ufot ovat vieneet minut. Auttakaa!

Rakkaudella, Äiti

Koiranoksennusta

Kuin töiden loppumista arvaillen olen viime aikoina kunnostellut taloa. Periaatteella: kun kerran on mahdollisuus, niin kannattaa tehdä. Ja niinhän se kannatti, nyt alkoi olosuhteiden pakottama säästölinja, jonka aikana voimme unohtaa suuremmat investoinnit toistaiseksi. Osa taloon liittyvistä tämänvuotisista korjauksista on ollut pakollista. Kuten se, kun talvipakkasella jäätyi vesiputki, ja sitten se sulaessaan poksahti, ja palasin kauppareissulta iloiseen vesisuihkuun ja sitten oltiin ilman vettä kolme päivää kun putkimiehet eivät ehtineet kaikkia poksahduksia asuinalueella heti korjaamaan. Tai se, kun kylppäristä löytyi hometta ja suihku meni kokonaan uusiksi. Tai kun keväällä tuli golfpallon kokoisia rakeita, jotka hakkasivat katon kuumaiseman näköiseksi. Tai kun jääkaappi päätti maallisen taipaleensa. Tai kun ilmastointilaite lakkasi toimimasta yli 40 asteen helteessä. Mutta sitä ei lasketa, kun se ei maksanut kuin pari sataa, ja korjaajakin tuli saman päivän aikana, vaikka ensin lupasivat vasta neljän päivän päästä laitetohtorin paikalle.

Yksi vapaaehtoinen kunnostusinvestointi on ollut kastelujärjestelmä. Voi kuulostaa varsinaiselta puutarhapröystäilyltä, mutta vakuutan, että näin ei ole. Ne, jotka täällä ovat käyneet tai täällä asuvat, tietävät, että jollei puutarhaa kastele kesällä monta kertaa viikossa, pian voikin ruveta suunnittelemaan viherkasvien tilalle japanilaista kivipuutarhaa tai kaktuskokoelmaa. Kesäkuun lopun ja lokakuun alun välillä on satanut kaksi (2) kertaa, ja lämpötilat ovat olleet kolmisen kuukautta siinä 40 asteen molemmin puolin. Siinä on sitten mukava iltaisin useamman kerran viikossa siirrellä sadettajia nurmikonkulmasta toiseen, kun aika on yksinhuoltajalla muutekin kortilla. Moinen kuivuus vaikuttaa talojen perustuksiin, siinä äkkiä kallistuu talo kun maaperä vetäytyy. Joka muuten on käynyt meillä myös. Se oli monen tonnin lasku, kun miehet kaivoivat itsellensä kuopat kainaloihin asti, ja laittoivat talon alle betonisylintereitä, joilla saatiin talo vinssattua taas suoraan. Talonhankinnan oppitunti nro 1: älä ikäpäivänä täällä osta taloa jossa ei ole kastelujärjestelmää. Todennäköisyys on pienempi, että siinä on vähemmän vikaa. Takuuta tällä neuvolla ei tosin ole, osta omalla riskillä.

Mutta siihen kastelujärjestelmään, joka oli ollut hankintasuunnitelmissani heti tähän taloon muutettuani. Yh-ystäväni, jolla on korjaus-kunnostus-rakennus-puutarha-alan firma, laittoi kaikille meille ystäville viestin, että nyt oli loppunut työt kuin seinään, olisiko kenellään mitään hommia tai sellaisista vinkkejä. Ajattelin että 1 plus 1, tässä tilaisuus, molemminpuoleinen hyöty: ystävälle töitä, ja minä saan vihdoin kastelujärjestelmän, eikä tarvi huolehtia siitä, että joku 1. kusettaa 2. haluaa myydä kaikenlaista lisähömpötystä jota en tarvi 3. katoaa kuin maan alle silloin, jos järjestelmässä on jotain vikaa. Reilun viikon aherruksen jälkeen järjestelmä on paikoillaan, ja ruiskii vettä sinne minne pitääkin silloin kuin pitääkin. Kaupan päälle ystäväni asensi vielä palovaroittimet, jotka olin joutunut repimään alas silloin kun uutta kattoa asennettiin, kun asennuksesta tuli niin paha kärväys, että eivät pirulaiset sammuneet vaan aiheuttivat rakkiparalle lähes sydänkohtauksen, ja laittoi palovaroitinasennuksen lisäksi kukkapenkkeihin haketta, ja nurmikolle talviruohonsiemeniä. Siinäpä ystävä paikallaan.

Onpa pitkä pohjustus sille koiranoksennukselle… Kastelujärjestelmän huonompi puoli on siinä, että vesiputket pitää luonnollisesti kaivaa maahan. Joka tarkoittaa sitä, että kun maa on lopulta takaisin putkien päällä suunnilleen siellä missä pitääkin, siinä ei tietysti kasva ruohoa. Joka tarkoittaa sitä, että tämä ah niin herttainen Teksasin savimaa on ihan kaikkien ulottuvissa. Se savi tarraa kengänpohjiin ilmeisesti jonkin magneettisen vetovoiman avulla heti kun ovesta kengänpohjan ulos vilauttaa. Zooop ja siellä on ja pysyy. Tässä tilanteessa tuli huomattua, että sama vetovoima pätee myös koiran tassuihin. Koira-parka yritti tassujansa puhdistaa pureskelemalla savimaat parempaan talteen vatsalaukkuunsa. Ihan kiva, ei jäänyt sotkua. Siis ei sotkua ennen kuin koira alkoi oksentelemaan… Se oksensi ainakin 10 kertaa uudelle kokolattiamatolle. Sille uudelle, joka piti suihkuremontin jälkeen vaihtaa, kun 10 vuotta vanhaan ja liasta pinttyneeseen mattoon ei enää imeytyneet laatoitusten purkamisesta lähteneet pölyt, vaan pölyt alkoivat hieman häiritsevästi ilmassa leijailla, ja maton väri sängyn alla oli säihkyvän kirkas verrattuna kävelyreiteille. Sille uudelle, josta lapsia vannotin, että YLÄKERRAN UUDELLE MATOLLE EI MENNÄ SYÖMÄÄN MITÄÄN EIKÄ KÄVELEMÄÄN KENGÄT JALASSA!!!! Lapset ovat totelleet. Koira ei. Olisi se pitänyt arvata että jotain tällaista tässä vielä tapahtuu, kun jo kaksi päivää uuden maton asennuksen jälkeen koira oli oksentanut pihalta syömänsä ruohot matolle.

Sellainen oli tarina koiranoksennuksesta. Toinen on tarina siitä, kuinka oksennustahrat saa pois. Sen jännitysnäytelmän loppua ei vielä ole näkyvissä…

Rakkaudella, Äiti